Yksi elämänpituinen tarina – Tuntematon sotilas Konsta Olavi Lukkari

Tänä vuonna muistellaan monellakin tavalla 70 vuotta sitten päättynyttä jatkosotaa. Sota vei monesta kainuulaisesta perheestä puolison, isän, veljen, pojan tai muun läheisen. Sodassa ei koskaan ole voittajia, on vain erilaisia ihmiskohtaloita ja rauhan tullessa elämän on jatkuttava. Kunnioittaakseni perheeni jäsentä, henkilöä, jota koskaan en saanut tavata, ajattelin julkaista yhden tuntemattoman sotilaan tarinan – Konsta Olavin muistolle.

Innostukseni sukuni historian tutkimiseen on saanut alkunsa jo lapsuudessa. Isoäitini Hilma kertoi usein tarinoita menneisyydestä ja hänen pitkän elämänsä varrelle on osunut paljon jälkipolville kerrottavaa tietoa. Isoäitini syntyi vuonna 1905, jolloin Suomi ja suomalaiset vasta haaveilivat itsenäisestä isänmaasta. Valitettavasti ymmärsin sukutarinoitten ja isoäitini valtavan tietämyksen merkityksen vasta kun se oli liian myöhäistä, hänen tarinansa ja muistonsa jäivät ikuisesti tallentamatta, kun hän nukkui pois lähes 96- vuoden iässä kesällä 2001.

Suomen talvi- ja jatkosota oli jättänyt isoäidillenikin lähtemättömät muistijäljet ja niitä tarinoita kuunnellessa sain jo pikkutyttönä jonkinmoisen käsityksen siitä vaikeasta ajasta, jonka sota oli mukanaan tuonut. Syntymäkotini, joka oli myös isovanhempieni kotitila, on vain runsaan sadan kilometrin päässä itä- rajalta ja Kuhmosta, jossa talvisodan aikana käytiin rankkoja taisteluita. Talvi kovine pakkasineen aiheutti sen, että kun sodan sankarivainajat tuotiin haudattaviksi isänmaan multiin, täytyi heidät sulattaa, jotta heidät saatiin arkkuihin. Näitä sankarivainajia tuotiin myös isovanhempieni tilan riiheen, jossa isoäitinikin antoi omalta osaltaan panoksensa kotirintaman työhön ja auttoi sankarivainajia viimeisellä matkallaan. Suvussamme on monia urheita sankarivainajia ja sotasankareita mutta yksi näistä sankareista on isoäitini tarinoitten kautta tullut itselleni pakkomielteeksi. Tarinan mukaan naapurin poika, isoisäni veljen poika, vasta aikuisuuden kynnyksellä ollessaan haavoittui jatkosodassa ja katosi sille tielleen. Hänen ruumistaan ei koskaan saatu Sotkamon siunattuun sankarihautaan. Siitä mitä rintamalla tapahtui, ei kellään ole varmaa tietoa, on vain huhuja ja näiden huhujen kautta epätietoisuus hänen kohtalostaan jäi vaivaamaan mieltäni.

Aloittaessani 2007 Lukkarinen- Lukkari sukuseurassa sukututkimustallennustyön, päätin antaa tälle pakkomielteelleni vallan. Tutkiskelin asiaa aina sopivan tilaisuuden tullen ja sotapäiväkirjojen tultua julkisiksi ja digitalisoiduiksi kansallisarkistoon, päätin yhdistää löydökseni. Tämä on siis eri lähteiden avulla kokoamani tarina Konsta Olavi Lukkarin viimeisestä vuodesta ja tarina pienestä palasta sotaa, jossa oli vain häviäjiä. Samalla tämä on kunnianosoitukseni Konsta Olaville sekä kaikille itsenäisen Suomen sotasankareille ja sankarivainajille.

Konsta Olavi Lukkari syntyi 6.8.1922 isoisäni (Antti) veljen Jussin ja hänen vaimonsa Idan ainoaksi eloon jääneeksi lapseksi. Konstan, kutsumanimeltään Olavi, kotitila on oman syntymäkotini kanssa samassa pihapiirissä. Olavin lapsuudesta tai nuoruudesta ei ole muistiini jäänyt yhtään tarinaa, mutta luulisin hänen eläneen normaalia sen ajan elämää, joka on ollut niukkaa ja työntäyteistä. Nuoruuskuvissa, joita on tallessa muutamia, näyttää hän kuitenkin iloiselta pojankoltiaiselta. Olavi oli talvisodan syttyessä vasta 17 vuotta täyttänyt nuorukainen ja välttyi siis nuoren ikänsä vuoksi talvisodan melskeiltä. Olavi aloitti varusmiespalveluksensa syyskuun 14. Päivä 1941 joukko-osasto Jv.kk.15:sta, sotilasarvoltaan hän oli jääkäri.

Kuvassa vasemmalla Jussi Lukkari, Konsta Olavi, Ida (Jussin vaimo), oikeanpuoleisessa kuvassa Konsta Olavi (keskellä) serkkujensa Toivon (Hakkarainen) ja Kyllikin Kanssa. (Kuvat: Väinö Lukkari)

Maaselän alueella Kainuun ja Iisalmen suojeluskuntapiirit perustivat kesäkuussa 1941 14. Divisioonan. Divisioona oli kokoonpantu pääasiassa Ylä-Savon, Ylä-Karjalan ja eteläisen Kainuun miehistä. Kun Saksa käynnisti Operaatio Barbarossan nimellä tunnettavan suurhyökkäyksen Neuvostoliittoon 22.6.1941, oli tämä 14. Divisioona keskitettynä Nurmeksen, Kuhmon ja Pielisjärven alueille. Tämän talvisodan legendan, eversti Erkki Raappanan komentaman divisioonan joukkoja olivat mm. Jalkaväkirykmentit 10,31 ja 52 Kevyt Osasto 2, Kenttätykistörykmentti 18, Raskas Patteristo 29, Pioneeripataljoona 24, Viestipataljoona 30 sekä muutamia erillisyksiköitä ja aselajijoukkoja. Tähän 14. Divisioonaan kuului myös Olavin Rajajääkäripataljoona 6:n 2. Komppania.

Eversti Raappanan komentama 14. Divisioona oli siitä erikoinen, että se oli suoraan Päämajan alaisena, välissä ei ollut normaalia armeijakuntaporrasta. Tästä Divisioona sai nimen Mannerheimin joukot [i]. Rajajääkäripataljoona 6 oli loka-marraskuuhun 1941 ollut nimeltään Osasto Seitamo. Nimenmuutoksen yhteydessä pataljoonaa nuorennettiin siirtämällä vanhempia ikäluokkia Ilomäen rykmenttiin (JR 31) ja tuomalla koti-Suomesta vasta syyskuussa palvelukseen astuneita varusmiehiä heidän tilalleen.[ii]

[i] Oksanen ym 2009, 15 [ii] Palaste 1996, 214

Kuvassa Olavi vasemmalla, kaksi muuta sotilasta tuntemattomia

Hyökkäys Rukajärvelle käynnistyi 29.6.1941 ja heinäkuun alussa (4.7) alkoivat rajan ylittävien teiden suunnassa taistelut. Joukkojen tavoitteena oli valloittaa Repola, kärkijoukkojen komentajana oli hyökkäyshenkinen ja omaperäinen majuri Arnold Majewski[i]. Rukajärven taisteluista on kirjoitettu useita kirjoja (mm. Onni Palaste, Antti Tuuri) ja kuvattu elokuva Rukajärven tie. Tämä kuuluisa Rukajärventie oli todellisuudessa erittäin heikkokuntoinen. Tiestö oli alueella muutenkin heikkoa ja varsinkin pioneerit joutuivat koville auttaessaan joukkoja etenemään ( kartta1). Raappanan johtaman 14.Divisioonan vastustajat kuuluivat pääasiassa vienankarjalaiseen Gusevskin johtamaan 54.Divisioonaan[ii], sodassa olivat siis vastakkain naapurikylien miehet ja heimoveljet.

[i] Oksanen ym 2009, 18 [ii] Oksanen ym 2009, 17

Kartassa kuvattu suomalaisten eteneminen Rukajärven suunnalla 1941

Neuvostojoukot tekivät vastarintaa mutta suomalaiset sotilaat etenivät päättäväisesti ja poltettu Repola vallattiin 8.7.1941. Ilman tappioita tätä jatkosodan 14.Divisioonan ensimmäistä etappia ei kuitenkaan saavutettu. Suurimmat suomalaiset tappiot kärsittiin ns. Tappokukkulan taistelussa, jossa suomalaisia sotilaita kaatui lähes 30 ja haavoittui n. 120. Repolasta suomalaisjoukot jatkoivat etenemistä syvemmälle Neuvostoliiton maaperälle. Seuraavat suuret taistelut tunnetaan nimellä Omelian mottitaistelut, joissa mottiin saarrettujen neuvostojoukkojen kanssa käytiin taisteluja 21. -24.7. Kun motti saatiin vihdoin laukeamaan, laskettiin alueelta yhteensä 600 kaatunutta vihollista ja vankeja saatiin 300.[i] Seuraavana etappina suomalaisilla sotureilla oli Ontrosenvaara ja sitä tavoitetta kohti joukot lähtivät etenemään JR 10 johdolla. Elokuun alussa kokonaistappiot olivat taisteluissa suuret, jopa 100 miestä muutaman päivän aikana. Esimerkiksi kapteeni Laiston komppaniasta kaatui yhdessä taistelussa noin 50 miestä. Väsyttävien taisteluiden jälkeen suomalaiset joukot onnistuivat seuraavassa tavoitteessaan ja valtasivat Ontrosenvaaran 12.elokuuta. Samalla, kun neuvostojoukot taistelivat Ontrosenvaarasta, he linnoittivat Rukavaaran ja Ontajoen takamaastoa. Kun neuvostojoukot vetäytyivät Ontrosenvaarasta, he siirtyivät asemiin Rukavaaran rinteille moneen tasoon rakennettuihin vahvoihin bunkkereihin. Koko yli 10 kilometrin pituinen vaara oli linnoitettu ja murrostettu.[ii]

Ratkaisevat hyökkäykset Rukavaaraan aloitettiin syyskuun 5. päivä. Kolmen päivän taistelujen jälkeen suomalaiset sotilaat vyöryivät Rukavaaraan ja siitä eteenpäin kohti Rukajoella siitä kuuluisasta Rukajärven tiestä. Raappanan joukot mursivat vastustajiensa asemat ja Rukajärven kylä vallattiin 11.syyskuuta. Kunnian olla ensimmäisenä vallatussa kylässä sai JR 10. Joukot jatkoivat hyökkäystä vielä 10 kilometriä kylästä eteenpäin idemmäksi Ontajokilinjalle ja osittain vielä siitäkin idemmäs. Päämajan käskystä joukkojen eteneminen pysäytettiin 17.9.1941 ja 14.Divisioona oli täyttänyt Päämajan sille asettaman tehtävän. Raappana olisi halunnut jatkaa etenemistä mutta hänen joukkonsa olivat väsyneitä, eivätkä ne olisi muutenkaan riittäneet hyökkäyksen jatkamiseen kahden tien suunnalta.[iii]

Näin alkoi kaksi vuotta kestänyt jatkosodan asemasotavaihe. Asemasotavaiheessakin neuvostojoukot pyrkivät valtaamaan suomalaisten tärkeitä tukikohtia ja etulinjan kenttävartioita. Jatkosodan ainoa yhtenäinen pitkä rintamalinja oli Karjalan Kannaksella, jonne oli keskitetty myös suurin osa suomalaisten joukoista. Vienan Karjalassa, jossa 14. Divisioona Raappanan johdolla oli edennyt Rukajärven linjalle (Nuokkijärvi-Ungjärvi-Ontajoki-Ontajärvi-Jolmajoki-Jolmajärvi), oli Divisioonan puolustettavana peräti 200 kilometrin mittainen linja. Ainoastaan pääteiden suunnassa oli kahdeksan kilometrin pituinen yhtenäinen puolustusasema. Rukajärvi muodosti Aunuksen ja Vienan Karjalan raja-alueen erämaiden keskellä tärkeän tienristeyksen. Kylästä itään johti päätie Muurmannin radalle ja Vienan kanavalle. Koilliseen suuntautui tie Sorokkaan ja etelään päin tie johti Ontajärven kautta Paateneeseen, siitä edelleen Karhumäkeen ja Porajärvelle. Näin tärkeä risteysalue ja tiestö oli varmistettava ja suojattava. Suomen rajalle oli päätien suunnan etulinjasta matkaa n.190 kilometriä.[iv] Yli 200 kilometrin etulinjan puolustaminen oli haasteellista. Vain kahdeksan kilometrin mittainen kiinteä puolustusasema ja 192 kilometriä pelkkää erämaata, jota puolustettiin kenttävartioinnilla. Sinne tänne perustettiin erämaalinnakkeita kenttävartiointia varten (kuva 6, 7 ja 8). Näiden kenttävartioiden etäisyys toisistaan oli tien lähellä 1-3 kilometriä ja syrjäisillä aluilla jopa kahdeksasta kymmeneen kilometriä. Kenttävartion vahvuus oli noin yksi joukkue, mutta vaihteli kahdenkymmenen ja viidenkymmenen miehen välillä. Kenttävartioiden kokonaislukumäärä 14.Divisioonan lohkolla 50-60.[v]

Kenttävartioinnin merkitys oli suuri ja tehtävä vaarallinen. Varsinkin etulinjan kenttävartioitten tehtävä oli merkittävä, he seurasivat vihollisen liikkeitä ja suorittivat partiomatkoja vihollisen etulinjoille ja jopa selustaan. Etulinjan kenttävartiointiin kuului etuvartiointikomppanian komentopaikka, joka oli muutaman kilometrin kenttävartioiden takana. Komentopaikassa oli aina valmiina reservijoukkue, vahvennukset ja huolto. Myös etulinjavastuussa olleen pataljoonan komentopaikkakin kuului etulinjan kenttävartiopuolustukseen. Siellä oli lääkäri, joukkosidontapaikka sekä erikoisjoukot. Pataljoonan komentopaikka sijaitsi muutaman kilometrin etuvartiokomppanian komentopaikan takana. Etulinjana kenttävartiot sijoitettiin valvonnan ja puolustuksen kannalta edullisille paikoille. Tukikohta linnoitettiin ympäripuolustukseen taisteluhautoineen ja pesäkkeineen. Lisäksi tulikohdan ympärillä oli yhtenäinen piikkilankaeste ja sen ulkopuolella miinoitus.

Etulinjan kenttävartioinnin toiminta oli jatkuvaa; sen lisäksi, että jokainen kiinteä vartiopaikka oli miehitettynä ja valvottuna koko ajan, tarkistettiin kaikkien kenttävartioiden välit päivittäin yhteyspartioiden toimesta. Yhteyspartiointiin osallistuivat vuorollaan kaikki kenttävartion miehet. Tehtävä oli erittäin vaarallinen, koska vanginsieppausta yrittävä vihollinen saattoi väijyä yhteyspolun tai -ladun varressa[vi]. Näitä kohtaamisia vihollispartion kanssa sattui 14.Divisioonan alueella varsin usein. Syntyi lyhyt minuutin, parin tulitaistelu, josta usein selvittiin tappiotta mutta joskus tuli haavoittuneita tai jopa kaatuneita. Molempien tärkeimpänä tavoitteena näyttäisi kuitenkin olleen vankien saaminen. Vankien avulla pyrittiin selvittämään vihollisen joukkojen sijaintia, vahvuutta ja jopa taistelustrategioita[vii]. Etulinjojen etupuolelle, ei- kenenkään- maalle, lähetettiin tiedustelu- tai tuhoamispartioita. Oli erittäin tärkeää pysyä selvillä vihollisen toiminnasta ja jos vihollispartio onnistui tunkeutumaan etulinjan läpi omaan selustaan, aloitettiin takaa-ajo, jolla vihollinen tuhottiin. Rukajärven suunnalla etulinjan kenttävartiot joutuivat koviin taisteluihin. Pahimmillaan vihollinen yritti tuhota suomalaisten kenttävartioita kranaatinheittimillä tuetuilla tuhannen miehen suorittamilla hyökkäyksillä.[viii]

Sotilaiden elämä erämaan keskellä ei ollut todellakaan helppoa. Olosuhteet soiden ja järvien keskellä olivat haasteellisia. Jo pelkkä vihollisen läsnäolo ja jatkuva varuillaan olo riitti väsyttämään nuoret sotilaat mutta kun siihen lisätään vielä talven hyytävä tuuli ja kovat pakkaset tai kesäisten kosteikkojen hyttyset ja muut syöpäläiset, on jokainen päivä ollut koettelemus. Keskellä Vienan Karjalan erämaita neuvostojoukot tekivät tuhojaan erillisten partisaanijoukkojen avulla. Nämä partisaanijoukot oli koottu pääsääntöisesti suomalaisten valtaamien alueiden esim. Rukajärven kylän asukkaista. Neuvostopartisaanien tehtävänä oli pyrkiä suomalaisten joukkojen selustaan, tuhota teitä, huoltojoukkoja sekä tiedustella suomalaisten joukkojen vahvuuksia ja sijoituspaikkoja. Neuvostopartisaaneista jopa n. 10 % oli naisia. Neuvostopartisaanien sotilaalliset saavutukset jäivät 14.Divisioonan valvonta-alueella varsin vähäisiksi mutta ne aiheuttivat kuitenkin tappioita ja sitoivat suomalaisia joukkoja vartiointi-, suojaus- ja vastatoimenpiteisiin[ix].

Rajajääkäripataljoona 6 sai huhtikuun puolivälissä valmistavan käskyn siirrosta Vilkojärven lohkolta Ontajärven lohkolle. RajaJP 6 komentajana oli tuolloin majuri Matti Murole. RajaJP 6 siirtyi Ontajärven lohkolle toukokuun 23. päivään mennessä ja otti rintamavastuun lohkoa aikaisemmin puolustaneilta Jalkaväkirykmentti 10:n ensimmäiseltä ja kolmannelta pataljoonalta. RajaJP 6 puolustukseen kuului 24 erillistä etulinjan kenttävartiota, joiden etäisyys vaihteli 2-6 kilometriin. Kenttävartioiden miehitys vaihteli yhdestä ryhmästä joukkueeseen. Pienimmillään tukikohtia puolusti siis vain 5-6 miestä. Lohkon komentopaikka sijaitsi Rukajärvi-Paatene tien varressa Pälgäjärven pohjoispäässä n. 25 km Rukajärveltä etelään[x].Ontajärven lohkon puolustuksesta vastasi neljä komppaniaa, joista kolme oli RajaJP 6:n omia ja yksi pataljoonalle alistettu komppania. Pohjoisimpana, pitkin Ontajoen vartta, oli kenttävartiopuolustuksessa kolmas Rajajääkärikomppania. Keskilohkon kenttävartioita Ontajärven pohjoispään alueella puolustivat toinen ja ensimmäinen Rajajääkärikomppania[xi]. Olavi palveli RajaJP 6:n toisen komppanian neljännessä joukkueessa eli hänen asemapaikkansa toukokuun lopussa oli Ontajärven pohjoispään alueella.

Vaikka sodassa ollaan aina tosissaan, asemasota vaihe oli molemminpuolista kyttäämistä, tiedustelua ja odottamista. Sotilaat pääsivät aina vuorollaan myös hieman lepäämään ja rentoutumaan omasta tukikohdastaan hieman etuvartion takana sijaitseviin kanttiineihin tai jopa kotilomille. RajaJP 6:n miehet olivat koko jatkosodan aikana vain pari viikkoa kotilomilla mutta pääsivät toki välillä huokaisemaan lepovuorossa etulinjojen takana. Rukajärven kylällä oli reservissä olevien sotilaiden asemapaikka. Asemasotavaiheessa rintamille perustettiin jopa viihdytyskorsuja, joissa vieraili tunnettuja laulajia tai muita esiintyjiä. Sotilaissakin oli useita viihteen ammattilaisia tai muuten vain viihteellisiä persoonia. Yksi näistä oli näyttelijä Kauko Kokkonen, joka majuri Majewskin myötävaikutuksella tuli perustaneeksi Rukajärven entiseen kaupparakennukseen Korven Radion, josta kuultiin tärkeimmät uutiset ja muut rintamalle sopivat ohjelmat alkuun tiistai- sekä lauantai-iltaisin ja laajeni myöhemmin joka iltapäiväiseksi, osin jopa viihteelliseksi sotilaan omaksi radio-ohjelmaksi.[xii] Vaikka sota todellakin on totisinta totta, ehtivät nämä suomen sinnikkäät puolustajat myös kisailemaan keskenään. Kesäisin otettiin leikkimielisiä painiotteluita ja talvella hiihdettiin kilpaa. Todisteita näistä hiihtokilpailuista löytyy sotapäiväkirjoistakin. Olavin joukkue ei kokonaisuudessaan näissä viestihiihtokilpailuissa pärjännyt mutta Olavin henkilökohtainen aika oli oman joukkueensa paras ja kaikkien henkilökohtaisista ajoista viidenneksi paras.

Tammikuun 8.päivä 1942 sai RajaJP 6 käskyn siirtyä Rukajärvelle. Salaisen käskyn taustaa ei kerrottu edes pataljoonan päällikölle. Käskyssä ilmoitettiin vain, että etulinjan rintamavastuun ottaa 9.1. klo. 18.00 mennessä RajaJP 6:lta JR 52 ja, että RajaJP 6 sekä 1/JR 10 muodostetaan Osasto Majewski, jonka ensimmäisenä tehtävänä on marssia 12.1. mennessä tietä Rukajärvi-Ondajärvi- Särkijärvi Särkijärvelle. Käskyssä ilmoitettiin uusien ohjeitten tulevan Särkijärvellä. Sotapäiväkirjojen mukaan tämän käskyn taustalla ollut tehtävä oli erittäin salainen. Marssi itsessään piti suorittaa erittäin suurta varovaisuutta noudattaen, jotta mahdolliset vihollisen tarkkailijat eivät saisi selvyyttä joukkojen päämäärästä. Päivittäiset käskyt marssijärjestyksineen oli laadittu koskemaan vain seuraavan päivän tavoitetta, yhtään pidemmälle meneviä suunnitelmia ei ilmoitettu. Marssille lähdettäessä poistettiin varustuksesta kaasunaamarit, työkalut, kypärät ja ylimääräiset jalkineet. Reppuun otettiin kolmen päivän muona-annos ja 2 alusvaatekertaa, villapaita, päällysvaatteet sekä kaksi tuliannosta pikakiväärin luoteja. Lisäksi toimintaohjeessa määrätään kuormaston varaamaan kolme lisämuona-annosta sekä lisäammukset. Sotapäiväkirjassa mainitaan, että valmistelujen tarkoituksena oli varmistaa joukkojen selviytyminen ilman täydentäviä huoltoja jopa useiden päivien ajan. Marssi jopa 70 cm vahvuisessa lumessa oli raskasta sekä miehille että noin 260 hevoselle[xiii].

Vihdoin 18.1. klo 18.00 antoi majuri Majewski suullisen käskyn pataljoonien komentajille seuraavan päivän tehtävästä. RajaJP 6 tehtävänä oli edetä Voldjärveltä koilliseen kohden Muurmannin rataa, tuhota rataa ja karttaan merkitty silta, katkaista viestiyhteydet sekä tuhota kaikki alueella mahdollisesti olevat varastot ja muut rakennukset. 1/JR 10 tehtävänä oli edetä Muurmannin radalle Mai Guba- nimisen kylän kohdalta, tuhota juna-asema ja kaikki alueen varastorakennukset sekä katkaista viestiyhteydet. Molemmat joukko-osastot onnistuivat niille annetuissa tehtävissään ja neuvostojoukot huomasivat suomalaisten joukkojen toiminnan vasta kun rataa oli onnistuneesti tuhottu 10 km ja koko noin 100 talon kylä poltettu. Suomalaiset joukot ehtivät onnekkaasti lähteä nopeasti paluumarssille ennen kuin vihollisen lentokoneet saapuivat paikalle. Neuvostokoneet pommittivat aluetta sekä laskivat alueelle jotain kaasua.

Sotapäiväkirjan mukaan tämä sotahistoriassakin mainittu Mai Guban- tuhoamisretki vähensi suomalaisia joukkoja 3 kaatuneen, 10 haavoittuneen, 79 paleltuneen, 26 sairaan ja 5 kaasusairaan verran. Toki suurin osa paleltumista oli lieviä ja sairaatkin lienevät parantuneen pian. Noista kaasusairaista ei ole kerrottu enempää, mikä kaasuase lie neuvostojoukoilla ollut käytössään. Majuri Majewskin etukäteen uhkarohkealta kuulostanut tuhoamisretki hiihtäen jopa 30 asteen pakkasessa n. 100 kilometrin päähän Mai Gubaan oli siis ollut lähes täydellinen onnistuminen. Sotapäiväkirjassa majuri Majewski kirjoittaa onnistuneen sotaretken johtuneen hyvästä onnesta sekä joukkojen kestävyydestä ja innostuksesta saatuaan Sotamarsalkalta tehtävän. Sotapäiväkirjoista ei varmistusta asiaan saa mutta Olavikin lienee ollut oman rykmenttinsä mukana suorittamassa annettua tehtävää[xiv]. Joukot saivat muutaman päivän ansaitun levon mutta jo 3.2.1942 tuli esikunnasta käsky RajaJp 6 siirtymiseen 8.2. mennessä takaisin etulinjavastuuseen entiselle lohkolleen[xv].

Helmi- ja maaliskuu 1942 sujui sotapäiväkirjojen mukaan erilaisia lähi- ja kaukotiedusteluja tehden. Partiot suorittivat erilaisia vihollisen liikkumiseen, huoltoon ja asemapaikkoihin liittyviä tiedusteluretkiä. Suurin osa näistä tiedustelupartioista sujui ilman lähikontaktia viholliseen, koska suomalaiset joukot eivät halunneet vihollisen huomaavan tiedustelujaan. Talvella tosin latujen määrän ja suunnan seuraaminen oli helppoa ja varmaan vihollinen pystyi päättelemään samoja asioita näistä laduista kuin suomalaiset sotilaat. Joskus partiot osuivat toistensa laduille, eikä aseellista yhteenottoa voinut välttää. Näistä tilanteista pyrittiin kuitenkin pois mahdollisimman pienin tappioin. Sotapäiväkirjoista on kuitenkin luettavissa, että suomalaisten taistelutaktiikka ja varusteet olivat huomattavasti vihollista paremmat ja jos aseellisiin yhteenottoihin jouduttiin, suomalaiset selvisivät tappioitta tai pienin tappioin kun taas vihollinen saattoi menettää yhdessä ”kahakassa” jopa 50 miestä. Sotilaallisten partioitten lisäksi RajaJP 6 miehet saivat helmikuun alussa hieman eriskummallisen tehtävän. Heidät komennettiin 20 miehen vahvuisena joukkona valvomaan järjestystä Lieksan ”monopoliliikkeen” edustalle. Samaan aikaan oli nimittäin tulossa rintamalle sotilaskuljetus Kajaanista ja ilmeisesti haluttiin varmistaa, että sotilaat eivät pääse liiemmin noutamaan itselleen nestemäistä matkaevästä. Itse järjestyksen valvonta sujui ongelmitta mutta paluumatkalla rintamalle miehistönkuljetusauto kolaroi Pohjolan Liikenteen linja-auton kanssa sen verran pahasti, että yksi sotilas joutui sairaalaan[xvi].

RajaJP 6 partioi sotapäiväkirjojen mukaan usein Tsukkaravaara- nimisellä alueella. Alueen oletettiin olevan vihollisen miehittämä ja joukkojen tehtävänä oli tiedustella joukkojen kokoa sekä kuten aina partiossa; ottaa vanki. Tsukkaravaara oli ilmeisesti soiden ympäröimä hankalasti lähestyttävä vaara, joka oli otollinen paikka vihollisen vartiopaikaksi. Tsukkaravaaran edessä (pohjoispuolella) oli Ozepa- niemekkeenä tunnettu kuivempi kohta suossa. Niemeke suuntautui kaakosta kohti Vilkojärven rantaa. Sekö Tsukkaravaara että Ozepa- niemeke olivat neuvostojoukkojen hallinnassa huhtikuussa 1942. Vilkojärvi oli Ontajärven pohjoispuolella ja Ontajoki yhdisti nämä järvet toisiinsa. Sotapäiväkirjoissa mainitaan usein myös näissä maisemissa sijainnut ”kahden kuusen metsikkö”. Ilmeisesti metsikössä oli nimensä mukaisesti ollut kaksi suurempaa kuusta, jotka ovat toimineet maamerkkeinä partiojoukoille. Näissä maisemissa ja näissä paikoissa on Olavi elänyt tunnetun elämänsä viime hetket.

[i] Oksanen ym 2009, 20-21 [ii] Oksanen ym 2009, 23 [iii] Oksanen ym 2009, 24-25 [iv] Oksanen ym2009, 29 [v] Oksanen ym2009, 31-32 [vi] Oksanen 2008, 35 [vii] Oksanen 2008, 35 [viii] Oksanen ym 2009, 32-35 [ix] Oksanen ym 2009, 36-40 [x] Oksanen 2008, 58-59 [xi] Oksanen 2008, 59 [xii] Palaste 1996, 318-319 [xiii] RajaJP 6 sotapäiväkirjat [xiv] RajaJP 6 sotapäiväkirjat [xv] RajaJP 6 sotapäiväkirjat [xvi] RajaJP 6 sotapäiväkirjat

Kartta 2. RajaJP 6:n sijoittuminen 25.4.1942 alkaen. Lähde: RajaJP 6 sotapäiväkirjat

7.5.1942 saapui RajaJP 6:lle käsky koota tiedustelupartio. Tiedustelupartio muodostettiin panssarintorjuntajoukkueesta, osasta 3. ja 4. joukkueita sekä osasta pioneerijoukkuetta. Partion vahvuus oli 3+9+72 eli yhteensä 84 miestä. Tiedustelupartion tehtävänä oli tarkistaa Ozepa- niemekkeen vihollistilanne. Jos niemeke olisi vihollisista vapaa, tulisi siellä olevat viholliskorsut ja muut varustukset tuhota räjäyttämällä ja polttamalla. Tuhoamistyö annettiin pioneeriryhmän tehtäväksi muiden varmistaessa selustaa. 7. ja 8. päivien välisenä yönä alueella oli lievää pakkasta ja oli satanut hieman lunta.[i] Tiedustelupartio lähti liikkeelle 8.5. aamulla klo 5.30. majapaikastaan. Vänrikki Vanhala oli 4. joukkueen johtajana (Olavin joukkue). Koko tiedustelupartion johtajana oli luutnantti E.Karvinen, jonka antama partiokertomus 2./RajaJP 6:n 8.5. suorittamasta tehtävästä:

”Ozepo”- nimekkeen miehityksen toteaminen Partio läksi ”Möröstä” klo 7.00 kulkien oheisen peitepiirroksen mukaista reittiä entisen ”Tarmon” kautta ”Ozepo”- niemekkeen sivuun johtavaan metsäsaarekkeeseen ja sen laitaa omaa kaksi vuorokautta sitten käytettyä jotosta pitkin tavoitettaan kohden. N.klo 8.00 ammuttiin partiota metsänpuoleiselta sivulta ja sinne lähetetyn partion saatua vastaansa useita laukauksia (yksi mies kaatui), läksin itse joukkueeni kanssa kiertämään vihollisen selustaan lopun partiosta jäädessä luutn. Rantosen ja vänr. Vanhalan johdolla asemiin. Luutn. Rantosen osa joutui vihollispartion kanssa tulitaisteluun, jonka aikana pääsin joukkueeni kanssa huomaamatta vihollisen selkään ja ahdistimme sen harjanteella olevaan notkelmaan johon aioimme sen tuhota. Laukausten vaihdon jatkuttua noin tunnin ajan, tuli ”Ozepo”- niemekkeestä päin vahva vihollispartio, joka pakotti siltä suunnalta omiemme irtaantumaan uuteen viholliseen päin viettävältä harjanteelta ja avaamaan syntyneen motin, apuun tullut osasto ryhtyi heti ahdistamaan luutn. Rantosen osaa yrittäen työntää sitä suolle. Otin yhteyden Rantoseen ja kun havaitsimme enemmän tappelun hyödyttömäksi ja neljän kaatuneen (1 epävarma) ruumiiden valtaamisen takaisin uusia tappioita vaativaksi, annoin klo 10.00 irtaantumiskäskyn, jonka saatuaan partio vetäytyi entisiä jälkiään takaisin. Tappelupaikalla oli laavu, jonka luona vih.partio oli muutamasta asemasta päätellen väijytystehtävää suorittamassa. Laavulle johti ”Ozepo”- niemekkeestä päin pari päivää sitten käytetty jotos, jota pitkin vih.partio oli nytkin tullut. Jotos kulki n. 300- 400 metriä luutn. Rantosen vanhasta jotoksesta etelään samansuuntaisesti sen kanssa. Väilytyksissä olleen partion arvelin n. 30 mieheksi, joista ainakin puolet kaatui ja haavoittui. Apuun tullut vihollinen kärsi myös tappioita. Omat kaatuneet: rajajääkäri Artovaara, Reino, jääk. Lukkari, Olavi ja jääk. Lukkarinen, Toimi 4. Joukkueesta sekä jääk. Partanen, Niilo Pst.joukkueesta. Luutn. E.Karvinen

[i] RajaJP 6 sotapäiväkirjat

Otteita RajaJP 6 2. Komppanian sotapäiväkirjasta 8.5.1942

Samana päivänä klo 16.00 lähetettiin liikkeelle 1+13 miehen vahvuinen partio johtajanaan kersantti Korhonen. Partion tehtävänä oli noutaa kentälle aiemmin päivällä jääneiden sotilaiden ruumiit pois. Partio palasi klo 22.00. Partio toi tullessaan kolmen kaatuneen ruumiit mutta päiväkirjan mukaan Lukkarin ruumista ei löydetty: ”Mahdollista on, että Lukkari on voinut joutua haavoittuneena vihollisen käsiin. Kaatuneita ei ollut vihollinen ryöstänyt. Paikalla nähtiin kuuden kaatuneen vihollisen ruumiit.”

Tiedustelupartion reitti 8.5.1942 ja Olavin kohtalokas taistelupaikka (lähde: komppanian sotapäiväkirja 8.5.1942

Tämä oli siis Konsta Olavi Lukkarin tiedossa oleva kohtalo. Tarina, jonka mummoni ja isäni ovat kuulleet kerrottavan, piti suurin piirtein paikkansa. Sotkamon sankarihauta nro. 124 on siis edelleen tyhjä. Olavi on yksi niistä 5 321 sotilaasta, jotka on julistettu talvi- tai jatkosodassa kadonneina kuolleeksi. Hänen lisäkseen kentälle jäi 7 894 sotilasta, joiden nähtiin varmuudella menehtyvän mutta heitä ei saatu tuotua pois taistelukentältä tai ruumis tuhoutui täysin[i]. Olavin lopullista kohtaloa ei taida kukaan pystyä enää selvittämään. Toki itselläni on edelleen toiveena saada jonkinlainen loppupiste tälle tarinalle.

Mitä Olaville tapahtui ”kahden kuusen metsikössä”? Hän haavoittui, sen hänen joukkuekaverinsa ovat nähneet ja kertoneet eteenpäin. Haavoittuiko hän niin, että kykeni kuitenkin yrittämään pakoa johonkin suuntaan? Ottiko vihollinen hänet todellakin vangikseen ja siirsi jonnekin? Mihin vihollinen sitten hänet siirsi? Sotavankitiedostoista, jotka nykyinen venäjä on ainakin osittain avannut tutkijoille, hänen nimeään ei löydy tai sitä ei ainakaan vielä ole sieltä löydetty. Suomalaisissa sotavankitiedostoissa hänen nimensä on ja hänen kohdallaan on maininta; SA T 19472/2: joutui haavoittuneena vangiksi.

[i] Ammattisotilas 2/2008

Ote sotavankitiedostosta. Lähde: Suomalaiset sotavangit http://ylefi/dokumentti/sotavangit/suomalaiset/Matrikkeli04082003 pdf

Kesäkuun 20.- 22. 1943 eli reilu vuosi Olavin kohtalokkaasta partioretkestä oli vänrikki P.Hytönen partioimassa joukkojensa kanssa Ondajoen maastossa (Ontajoki). Partioraportin mukaan partio oli törmännyt tuoreisiin vihollisen jälkiin ja asettunut väijyksiin ”kahden kuusen metsikköön” (kartta 4; merkki B). Samalla partioreissulla partio löysi metsästä maatuneen ruumiin (kartta 4; merkki C), joka oli vaatteiden jätteistä päätellen suomalaissotilas. Ruumiilta puuttui tunnistamiseen tarvittavat tuntolevy ja muut paperit sekä vyö, kengät ja tietenkin ase. Ruumis oli pahasti lahonnut mutta hänen päällään oli ollut villapaita ja lumipuku. Sotilas on siis kaatunut johonkin lumiseen ja kylmään aikaan. Olavin katoamisaika oli toukokuun alku mutta alueella oli vielä lunta ja lisää satoikin vielä katoamista edeltävänä yönä. Lumipuku lienee siis edelleen ollut tarpeellinen. Tätä partion löytämään suomalaissotilaan ruumista ei kyetty tunnistamaan ja se jätettiin paikoilleen.

Vuosina 1941 -1942 Ontajoella jäi kentälle yhteensä 12 sotilasta. Jos syksyn ja talven 1942 kentälle jääneitä sotilaita ei oteta huomioon, löydetyn ruumiin lahoamistilan vuoksi, jää mahdollisuuksia jäljelle Olavin lisäksi kuusi. Näistä kuudesta talven aikaan (joulu-helmikuu) kaatui kolme, kolme kaatui syyskuussa 1941. Näistä kuudesta viisi kuului Jalkaväkirykmentti 52:een, joka oli vuorollaan vastuussa samoista lohkoista RajaJP 6 kanssa. Ilman tarkempaa lisäselvitystä on siis mahdotonta sanoa kuka näistä kentälle jääneistä oli kyseessä. Olavi katosi ”kahden kuusen metsiköstä” ja tämä ruumiin löytöalue on aika lähellä tätä metsikköä, ei siis ole aivan mahdotonta, että tämä maatunut ruumis olisi ollut Olavi. Näiden asemasodan vuosien aikana samaan maastoon tehtiin tiedustelupartiointeja kuitenkin aika usein ja joskus alueella jouduttiin myös taisteluihin, joissa kaatui sotilaita.

Tiedustelupartion reitti 20.- 22.6.1943. Lähde Sotapäiväkirjat

Olavin kohtalon selvittäminen ei onnistu ilman Venäjän sotapäiväkirjojen tutkimista. Suomessa on käynnistymässä projekti, jonka tehtävänä on selvittää mahdollisimman monen kadonneen tai kentälle jääneen sotilaan lopullinen kohtalo. Suomen on toivottavasti myös mahdollista saada tunnistetut, vihollisen hautaamat sankarivainajansa koti- Suomeen siunattaviksi ja uudelleen haudattaviksi. Sitä, kuinka tarkkaan silloiset neuvostojoukot ovat yksittäisten suomalaisten sotilaiden hautapaikat karttoihinsa merkinneet, voi vain arvailla. Everstiluutnantti Jarmo Nieminen on Ammattisotilaslehteen (3/2008) kirjoittamassaan jutussa ottanut vahvasti kantaa siihen, että Suomen on mahdollista selvittää sodissa kadonneiden sotilaidensa kohtaloita, jos vain valtiovalta omalta osaltaan sitoutuisi sekä rahoittamaan että esittämään Venäjälle vetoomuksen pääsystä silloisen Neuvostoliiton sota-arkistoihin.

Varmaa on siis se, että neuvostosotilaat ottivat haavoittuneen Olavin mukaansa. Jos Olavi oli haavoittunut kuolettavasti ja hän kuoli vangitsijoittensa käsiin, jättikö vihollinen hänet vain metsään luonnon armoille vai hautasiko mahdollisesti johonkin katoamispaikan lähettyville. Jos Olavi selvisi haavoittumisestaan ja joutui vangiksi, mille vankileirille hänet vietiin ja kuoliko hän siellä. Entä, jos Olavi selvisi vankeudestaan, muttei jostain syystä palannut koskaan Suomeen. Tähänastinen tutkimukseni on selvittänyt paljon Olavin viimeisten aikojen elämää mutta vastaan on tullut uusia kysymyksiä. Aion jatkaa tutkimuksiani suomalaisten sota-arkistojen kautta ja toivottavasti saan myös mahdollisuuden selvittää asiaa Venäjän sota-arkistojen kautta. Tutkimustyö tulee jatkossa olemaan haasteellista ja hidasta mutta toivottavasti saan tälle tarinalle lopullisen ratkaisun. Olavi on sukumme oma tuntematon sotilas, joka ehkä on kokenut saman kohtalon kuin Laineen Tuntematon Sotilas elokuvan nuori sotilas; hän lepää jossain tuntemattomassa haudassaan siellä missä taisteli ja puolusti Isänmaataan muiden suomalaisten sotasankareiden rinnalla.

LÄHTEET

Nieminen, Jarmo. Ammattisotilas 3/2008. Viime sotien suomalaiset kadonneet.

Oksanen, Tauno. 2008. Armoton erämaa- Rukajärven etulinjan kenttävartiot jatkosodassa 1941- 1944. Jyväskylä: Gummerus Kustannus Oy

Oksanen , Tauno. Partanen, Jukka. Tuunainen, Pasi. 2009. Mannerheim Rukajärvellä. Jyväskylä: Gummerus Kustannus Oy

Palaste, Onni. 1996. Raappanan miehet. Juva:WSOY

Sotapäiväkirjat. Jatkosodan Raja JP 6 sotapäiväkirjat. Suomen kansallisarkisto. 24.12.2009. http://digi.narc.fi