Kuolinsyyt sukututkimuksessa

Pelkän nimen lisäksi sukututkija pyrkii rikastuttamaan tutkimustaan kaikella löytämällään tiedolla henkilön elinkaaresta syntymästä kuolemaan. Täytyy kyllä myöntää, että omasta tutkimuksestani puuttuu paljon esim. kuolinaikoja ja -syitä. Kuolinsyyt antavat mielenkiintoista tietoa, ei pelkästään yksittäisten henkilöiden kuolemasta vaan myöskin kyseisen ajan elinolosuhteista. Siksipä aloinkin ajankuluksi penkoa Sotkamon kirkonkirjoja kuolleiden osalta. Sotkamon osalta hautaustietoja on kirjattu varsinaiseen kuolleet-kirjaan vuodesta 1729 alkaen. Sotkamon seurakunnan kirjoihin on kirjattu myös Kuhmoniemen tiedot aina 1750-luvulle saalla. 1700-luvun alkupuolella hautaustiedot ovat puutteellisia jo kuolintietojenkin osalta, saati, että olisi kirjattu kuolinsyitä. Ja kukapa niitä kuolinsyitä tarkkaan lie pystynyt edes diagnosoimaan. Tuon ajan lääkäreillä tahi välskäreillä on ollut tarpeeksi puuhaa elävissä, ruumiinavauksia ei tehty ja kuolleet pyrittiin saamaan mahdollisimman nopeasti multiin tarttuvien tautien leviämisen hillitsemiseksi.

Ensimmäisen kerran kuolinsyitä merkittiin Sotkamon kuolleet-kirjaan vuoden 1750 alussa. Sitä, kuinka luotettavia kuolinsyyt ovat ja kuka ne on varmistanut, on mahdotonta sanoa mutta antavat ne kuitenkin jonkinmoisen osviitan siitä, onko henkilö kuollut johonkin sairauteen, tapaturmaan vaiko mahdollisesti jopa vanhuuteen, joka nykykäsityksen mukaan on tullut ihmisille huomattavasti varhemmin kuin tänä päivänä. Vuoden 1750 kuolinsyinä on mainittu vesitauti, isorokko, hinkuyskä, pistos, punatauti, polttokuume, tuhkarokko ja muutamia muita. Yhtään vanhuuteen kuollutta ei mainita. Vuonna 1751 mainitaan jo vanhuuskin kuolinsyynä eli ilmeisesti mitään erityistä syytä ei ole löytynyt tai ei ole edes etsitty. Tosin Katermassa vanhuuteen kuollut Margareta Jäppinen on ollut kuollessaan nykymittapuullakin ihan iäkäs; 91-vuotias. Lokakuussa hukkui jäihin Korpisalmessa 50-vuotias sotilas Erik Kettunen, hänen kuolemansa on kirjattujen tietojen osalta ainoa tapaturma kyseisenä vuonna. Elämän raadollisuuteen kuului luonnollisena osana kuolleena syntyneet, heti syntymän jälkeen kuolleet tai äitinsä tukehduttamat lapset sekä äitien kuoleminen synnytykseen. Äidit tuskin ovat tarkoituksella lapsiaan tukehduttaneet vaan ahtaasti nukuttaessa pienokainen on jäänyt nukkujan alle. Lapsen murhasta on nimittäin tuohon aikaan saanut kuolemantuomion.

Kuolleet-kirjat ovat kokonaisuudessaan surullista luettavaa, koska niin moni elämä on pysähtynyt jo syntymään tai loppunut muuten liian aikaisin. Elämä on ollut niin paljon monisyisempää, emmekä me nykyajan ihmiset edes pysty kuvittelemaan kaikkia niitä haasteita, joita 1700- ja 1800-lukujen ihmiset ovat joutuneet kohtaamaan jokapäiväisessä elämässään. Heille kuolema on ollut arjessa uhkana läsnä koko ajan. Silti sydäntä riipii lukea Lammasperäläisen Jöran Pääkkösen 4-vuotiaiden kaksospoikien kuolleen tulipalossa joulukuussa 1753. Poikien kerrotaan palaneen niin pahoin, että vain muutamia luita on saatettu Kuhmoniemen hautausmaalle. Tipasojalaisella Henrik Tervolla oli yhtä synkkä päivä joulukuussa 1755, jolloin hänen 3- ja 1-vuotiaat poikansa tukehtuivat tulinpalon aiheuttamaan savuun. Tuli ja kuuma vesi olivat arkisia mutta vaarallisia asioita. Alasotkamolaisen Henrik Rusasen vaimo Agneta Kyllönen kuoli kuuman veden aiheuttamiin palovammoihin vain 25-vuotiaana vuonna 1756.

Aikansa skandaalit eli jonkinsortin rikokset saavat sukututkijan, tai ainakin minut, hihkumaan innosta. Ei tietenkään siksi, että rikoksissa olisi jotain hohtoa, vaan siksi, että ne elävöittävät tutkimuksia ja paikallishistorian tuntemusta. Yleensä nimittäin rikoksista löytyy paljonkin tietoja käräjäkirjoista. Myönnettäköön, että yksi syy synkkien kirjojen kaivamiseeni oli juuri noiden erityistapausten etsiminen. Erityisen tarkkana siis lueskelen kuolleet-kirjasta kaikkea poikkeaviin kuolinsyihin liittyvää. Tammikuun 1755 kohdalla silmiini sattui Nuasjärvellä Henrik Torvisen 74-vuotiaana kuolleen puolison Helga Hiltusen kohtalo. Tarkkaa kuolinsyytä ei ole ilmoitettu mutta kerrotaan tohtori Hastin tehneen vainajalle kuolinsyytutkimuksen. Sivukaneetissa selvennetään, että Helgaa oli lyönyt Anna Sivonen niminen nainen ja Helga sitten yösyönnä kuollut. Todisteet eivät ilmeisesti kuitenkaan riittäneet Annan tuomitsemiseen, koskapa kuninkaallinen hovioikeus on hänet vapauttanut syytteistä.

Vuosi vuodelta mukaan tulee uusia kuolinsyitä. Varmaankin ihmiset ovat aiemminkin kuolleet kyseisiin tauteihin mutta nyt ne on osattu eritellä omikseen. Vuonna 1757 mainitaan mm. munuaistauti ja vatsatauti. Vuonna 1758 kuolinsyynä löytyy myös itsemurha. Mikä sai 57-vuotiaan naisen riistämään henkensä, ei selviä kirjoista mutta itsemurhaa pidettiin tuohon aikaan häpeällisenä tekona ja niinpä pyövelin apulainen sai tehtäväkseen hänen hautaamisensa. 1759-60 on ihan selvästi keksitty myös uusi kuolinsyy- håll och styng- rintapistos, joka nähtävästi sopi moneenkin tapaukseen. Rintapistoksen voisi kuolinsyynä helpostikin liittää sydänkohtaukseen mutta kyseistä syytä on käytetty viljalti niin 1-vuotiaan kuin 7-kymppisenkin kuolinsyynä, kyseessä siis ei liene sydänkohtaus. Vuonna 1761 mainitaan ensimmäisen kerran syöpä kuolinsyynä.

Erilaiset kulkutaudit ja epidemiat ovat vaivanneet nälän ja puutteen kiusaamaa kansaa. Vuonna 1763 suurin osa kuolleista kuoli isorokkoon, samoin vuonna 1784 ja 1803. Vuonna 1766 ja 1773 usean kohdalla mainitaan korkea kuume, 1776 yleisin kuolinsyy oli hinkuyskä, vuonna 1777 keuhkotauti tappoi imeväisikäisiäkin. Kokonaisia perheitä kuoli erilaisiin kulkutauteihin. Vuoden 1788 kuolinsyissä pistää silmään erityisesti kuolinsyy ’svulnad’-turvotus. Mikä tarttuva tauti on mahtanut olla kyseessä, koska on tappanut esim. Jormaskylän Sivolan Kauppisen perheestä kolme muutaman päivän sisällä. Erityisesti syys-lokakuussa riehunut tauti on tappanut alta 10- vuotiaita lapsia useita kymmeniä. Vuonna 1791 punatauti levitti kuolemaa ympäri Sotkamoa ja koko Kainuuta. Jälleen kerran kokonaisia perheitä kuoli. Pelkästään huhtikuussa kuoli Sotkamossa laskujeni mukaan 93 ihmistä. Muutaman päivän sisällä haudattiin kymmeniä ihmisiä  oletettavasti joukkohautoihin. Yhtenä surkeuden esimerkkinä monista: Alasotkamon Yrttimäen Karhun perheestä kuoli muutaman päivän sisällä isä ja viisi lasta. Jäljelle jäi perheen äiti kahden lapsensa kanssa. Punatauti ei iskenyt pelkästään köyhyyden ja kurjuuden heikentämiin, saman kohtalon sai kokea myös kihlakunnan kirjuri Thomas Frendelin.

Ihmiskohtaloita oli monelaisia. Miehiä kuoli metsätöissä jäätyään kaatuvan puun alle, lapsia ja nuoria hukkui heikkoihin jäihin tai kesällä kalastus- tai kirkkomatkoilla. Silmiini sattui ainakin tapaus vuoden 1789 marraskuun 24. päivältä, jolloin kolme nuorta jormaskyläläistä poikaa hukkui heikkoihin jäihin. 16- ja 13-vuotiaat veljekset Anders ja Grels Karjalainen sekä 11-vuotias Johannes Mustonen. Lienevätkö olleet kalastuspuuhissa vaiko koulumatkalla onnettomuuden sattuessa.  Toukokuussa 1779 Alasotkamon Luukkolan vanha emäntä Elin Kuvaja putosi puroon ja jäätyi kuoliaaksi 79-vuotiaana. Marraskuussa 1782 Jormaskylän Partalan tytär Helena Partanen eksyi metsään ja kuoli. Joulukuussa 1793 35-vuotias Johan Meriläinen putosi kaivoon.

Kaiken jo luetellun surkeuden lisäksi löytyy valitettavasti vielä niitäkin kohtaloita, joiden kohdalla on pakko pysähtyä miettimään, että millainen tragedia asian taustalla mahtaakaan olla. Huhtikuussa 1795 Alasotkamon Hiltulan nuorin lapsi, 1-vuotias Petrus-poika kuolee isänsä murhaamana. Isä Pehr Okkonen on merkitty rippikirjaan kuolleeksi vuonna 1797. Tuohon aikaan lapsen murhasta tuomittiin kuolemaan, joten oletettavasti isä on yksi niistä kolmesta mestatusta, jotka Sotkamossa tiedetään mestatun ajalla 1654-1822. Häntä ei löydy kuolleet-kirjasta, eikä häntä siis ole todennäköisesti haudattu siunattuun kirkkomaahan vaikka mestausrituaalin mukaan papilla on siinä keskeinen rooli.

1800- luvulla kuolinsyiden lista monipuolistuu mutta samat 1700-luvulla tutuksi tulleet taudit ja epidemiat vuorottelevat kuolinsyiden ’top-listoilla’, esimerkkinä punatauti epidemia vuosina 1832-33, joka jälleen kerran niitti elämänviljaa kokonaisina perheinä tai tuhkarokko vuonna 1857. Uutena löydöksenä kuolinsyylistalla mainittakoon vaikka kuppa ja vuoden 1856 tulirokkoepidemia. Vanhuus on edelleenkin se harvinaisempi kuolisyy. Tutkailin kirjoista enemmänkin vain niitä ’normaalista poikkeavia’ kuolinsyitä, kuten esimerkiksi sitä, että heinäkuun 16.päivä vuonna 1816 Cecilia Korhonen ja lautamies Johan Korhonen kuolivat salamaniskuun. Tarina ei kerro olivatko he samassa paikassa salaman iskiessä vai oliko kyseessä erityisen kova ukkospäivä. Tapaturmista yleisin oli hukkuminen, joka vuosi hukkuneita esiintyy kuolleet-kirjassa useita. Kaatuneen puun alle murskaantuminen ja metsään eksyminen ovat 1800-luvunkin tapaturmaisia kuolemia. Joulukuussa 1838 Alasotkamon Isoahon 18-vuotias poika Moses Huotari murskaantui myllyyn, saman kohtalon koki Jormaskylän Torvelan talollinen Olof Huusko vuonna 1845. Hän oli vasta 30-vuotias kuollessaan. Itsemurha kuolinsyynä mainitaan useammin kuin 1700-luvulla. Se ei välttämättä tarkoita itsetuhoisuuden yleistymistä vaan ehkä vain sitä, että oman käden kautta kuolleet merkittiin kuolleet-kirjaan useammin kuin 1700-luvulla.

Sotkamo vaikuttaa olleen kuolinsyiden osalta melko rauhallinen pitäjä. Tarkoitan sitä, että vaikka muutama oman käden kautta kuollut mahtui joukkoon, toisen käden kautta kuolleita löytyi vain muutama. Yksi heistä oli Jormaskylän Tuhkalan poika Johan Tuhkanen, joka murhattiin 23.10.1840 24-vuotiaana. Rippikirjoista ei löydy tarkentavia tietoja ja käräjäkirjoista en ole lisätietoja vielä etsinyt. Toinen murhatapaus on vuodelta 1845, jolloin Nuasjärven Kellarin vanhaisäntä, leskimies Olof Korhonen murhattiin Kajaanissa. Hän oli kuollessaan 63-vuotias. Vuonna 1850 saman kohtalon kokee alasotkamolainen itsellinen Matts Huttunen.

Lasten kuolemat ovat kuitenkin aina niitä, jotka eniten riipaisee. Väkisinkin miettii, miltä vanhemmista on tuntunut, kun ylisotkamolaisen Pehr Mähösen pojat: 8-vuotias Matts ja 6-vuotias Johan löydettiin metsästä kylmettyneinä toukokuussa 1843. Varmasti yksi erikoisimmista kuolinsyistä, jonka kirkonkirjoista löysin on etäsukulaiseni Alasotkamon Itä-talon isännän Anders Lukkarin kuolema. Hän kuoli 48-vuotiaana vuonna 1854 hevosen potkaisuun. 1860-luvulla kainuulaisia, kuten koko Suomea, kohtasi jälleen uudet haasteet suurten nälkävuosien muodossa ja jälleen kirkonkirjojen sivuille kirjattiin lähes päivittäin uusia synkkiä tapahtumia.

Sukututkijan on oltava valmis kohtaamaan kaikenlaisia ihmiskohtaloita omissa esivanhemmissään ja menneissä sukupolvissa. Menneestä elämästä ei voi muodostaa kokonaista ja rikasta kuvaa ellei tutki ihmisen koko elämänkaarta syntymästä kuolemaan. Niin ikävältä kuin se tuntuukin, niin joskus se kuolema voi tarjota sukututkijalle suuremman tarinan kuin henkilön siihen astinen eletty elämä. Jatkan siis sukutietojeni täydentämistä ja rikastamista erilaisilla ihmiskohtaloilla. Niin surullisia kuin ne voivatkin olla, auttavat ne minua ymmärtämään esivanhempieni ja menneiden sukupolvien elämän rosoisuutta paremmin.