Renne Haverinen – kuuluisuuksien kaveri

Kainuusta löytyy paljon mielenkiintoisia persoonia ja tarinoita näiden ihmisten elämästä. Renne Haverisella on varmaankin ollut paljon kerrottavaa uteliaille Lentuan kyläläisille retkistään Vienan Karjalaan kuuluisten kavereittensa oppaana.

En ole koskaan suuremmin pysähtynyt miettimään Akseli Gallen-Kallelan Kalevala aiheisten maalausten henkilöitä. Olen pitänyt henkilöiden ilmentymiä täysin kuvitteellisina mutta hankittuani Paavo Enrothin kirjan ”Matka kultakauteen” (Paavo Enroth ja Maahenki Oy, Jelgavas Tipofgrafija/Propaino.2018) oivalsin, kuinka suuri merkitys Kainuulla ja erityisesti Kuhmolla on ollut taiteilija Gallen-Kallelan tuotannossa. Vuonna 1835 ilmestyneen Kalevalan kuvittaminen oikeanlaisilla hahmoilla oli teettänyt taiteilijoille vaikeuksia mutta Gallen-Kallela oivalsi, että kalevalaisten ihmisten malleiksi tarvittiin ihmisiä kalevalaisista maisemista.

Mutta aloitetaanpa tarina itse päähenkilöstä Renne Haverisesta. Renne eli Reinhold Haverinen syntyi 1850  Lentuan Kyllölään eli Änättiin Henrik Haverisen ja Stina Kyllösen perheen kolmantena lapsena. Haveristen suku oli tuolloin asunut Lentuan Kyllölän tilaa jo usean sukupolven ajan. Stina Kyllösen Kyllös-suku oli lähtöisin Lentuan Kuumunkylän Kyllölästä. Rennen isä Henrik kuolee jo vuonna 1857 ja muutaman vuoden päästä äiti-Stina muuttaa lapsineen Korpisalmelle. Vuonna 1861 Stina oli synnyttänyt perheeseen aviottoman tyttären, jonka isäksi rippikirjoissa on ilmeisesti mallailtu H.Romppasta? Merkinnöistä päätellen pariskunta olisi käynyt ihan kuulutuksilla saakka. En ole selvitellyt asiaa sen enempää, koska se ei liity tähän tarinaan. Renne menee vuonna 1877 naimisiin Korpisalmella Sotkamon Sumsankylällä torpparin tyttäreksi 1856 syntyneen Saara Aronintytär Liuskin kanssa. Sekä Renne että Saara ovat montaakin kautta kaukaista sukua myös minulle. Vuonna 1885 Renne ja Saara muuttavat kahden tyttärensä kanssa Lentualle Matokankaan torpan kruununtorppareiksi.

Elämä lienee soljunut Matokankaan torpassa tuon ajan normaaliin malliin aina alkukesään 1890, jolloin Matokankaan lähelle Nivankylän Lapinsalmeen saapui hienostuneita vieraita. Axel Gallen ja hänen juuri vihitty vaimonsa Mary Slöör olivat matkanneet Kuhmon korpeen Sotkamon kautta. Ensin nuoripari oli majoittunut Kuhmoniemen pappilaan mutta taiteilijasielu kaipasi syrjäisempää paikkaa voidakseen jatkaa maalaamistaan ja suunnitellakseen kalevalaisten maalaustensa hahmoja. Lapinsalmen köyhässä ja karussa torpassa Axel ja Mary pääsivät todellakin näkemään ja kokemaan millaista oli tavallisen korpikansan elämä vuonna 1890. Mutta vastaavasti köyhän torpan väki sai nauttia pullatuoksuisia hetkiä Mary-rouvan leipomosten muodossa. Pettuleipää nälkäänsä järsineille pulla oli todella harvinaista herkkua.

Axel Gallen ja vaimonsa Mary eivät olleet vain ohikulkumatkalla vaan olivat päättäneet jäädä Kuhmoon koko kesäksi, niinpä he saivat elokuussa vieraakseen lisää hienostoa, kun Gallenin hyvä ystävä kreivi Louis Sparre saapui visiitille. Sattumalta kaverukset kuulivat keskusteluja Vienan kansasta ja tavoista, ja halusivat lähteä tutustumaan vain muutaman peninkulman päässä olevaan, kertomusten mukaan ihan erilaiseen kulttuuriin. Jostain syystä oppaaksi tälle matkalle valikoitui Matokankaan Renne, ilmeisesti Renne tunnettiin osaavana ja pystyvänä miehenä. Rennen 12-vuotias Kaisa tytär lähti ”retkelle” apulaiseksi.

Vuonna 1892 valmistui Axel Gallenin kuuluisa Aino-triptyykki Kuhmon matkalla tehtyjen luonnosten perusteella.

Ylläolevan triptyykin vasemman ja oikeanpuoleisen maalauksen mallina on oletettavasti toiminut Axelin vaimo Mary ja keskimmäisessä Maryn lisäksi mahdollisesti myös Rennen Kaisa tytär. Väinämöisen mallina Axel käytti Rimmin kylästä kotoisin ollutta Vartiuksen Rimmilän torpan asukasta Elias Ahtosta, joka tunnetaan paremmin ”Rimmin Uljaskana”. Keskimmäisen taulun järvimaiseman kerrotaan olevan Lentualta.

Noin viikon kestäneellä matkallaan Gallen ja Sparren oppaineen kävivät Miinoassa ja Akonlahdessa. Ilmeisesti matka jätti matkalaisiin suuren kulttuurin janon, koska uusi viikon reissu tehtiin heti perään. Tälle matkalle mukaan lähti myös Mary. Kaukaiset vieraat joutuivat pian palaamaan takaisin sivistyksen pariin Helsinkiin mutta Louis Sparrelle jäi kaipaus Kalevalan kansan tapoihin ja menoihin. Hän palasikin Kuhmoon ja Vienaan vuonna 1892 kuvanveistäjä Emil Wikströmin kanssa ja uudelleen 1893 vastavihityn vaimonsa Eva Mannerheimin kanssa. Sparrelle matkaseuralainen oli tärkeä. koska hän ei osannut puhua Suomea kunnolla. Oppaaksi näille matkoille pääsi itseoikeutetusti jälleen Renne Haverinen vaikka hänen vaimonsa kovasti vastusteli. Palkka lienee kuitenkin ollut se lopullista päätöstä helpottava asia. Matokankaan savupirtti oli hienostorouva Evalle uusi kokemus, kuten myös musta ja kuuma savusauna. Samalla reissulla Sparre rouvineen pääsi tutustumaan myös Rennen tervanpolttoon ja tervaveneen kyytiin.

Rennestä tuli näiden reissujen kautta Sparrelle ystävä, jota hän luonnehti rehelliseksi, sanansa mittaiseksi ja uskolliseksi mieheksi. Vuonna 1892 Sparre kuvailee näin:”Renne on noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen, keskikokoinen, jänterä ja laiha. Hän on hiukan länkisääri ja kulkee jalkaterät vähän sisäänpäin niin kuin metsäseutujen asukkaat enimmäkseen. Hänellä on jalassa saappaat ja yllään siisti karkea sarkapuku. Kaulassa paksu villahuivi. Kasvot, joista parta on ajettu pois, on pohjalaista tyyppiä, nenä pitkä ja kaunismuotoinen. Suu teräväpiirteinen, huulet ohuet ja yhteen puristetut, leuka pieni ja suippo. Silmät ovat vaalean siniset, niiden ilme avoin ja luotettava. Kasvoja ympäröi pitkä tukka, joka on korvien alta ja niskasta leikattu poikki, joten Renne muistuttaa ikään kuin keskiaikaista miestä. Hänen puutteessa ja ponnistuksissa kovettuneen ulkomuotonsa alla sykkii kultainen sydän.” (Sparre, Louis : Kalevalan kansaa katsomassa, 1930. sivut 22-23)

Sparre on kuvaillut myös Rennen perheen torppaa tarkkaan: ”Veistetyistä hirsistä rakennettu mökki on ns. savupirtti, johon mennään sisälle päätyä vasten pystytetyn lautavajan kautta. Takka eli paremminkin tulisija on ovensuusta vasemmalla ja sen kohdalla katossa näkyy luukku, jota avataan riu’ulla, kun savu tahdotaan laskea ulos. Kalustus ei ole liioin runsas. Yhdessä nurkassa sänky, toisessa seinään kiinnitetyt penkit ja pieni, samoin seinään naulattu nurkkakaappi ristikkojalkaisen pöydän kohdalla. Matala, pieni ikkuna päästää sisään niukkaa, harmaata ja synkkää päivänvaloa. Talousvehkeitä ei näy paljoa. Pata, muutamia puisia kuppeja, lusikoita ja rukki. Sängyn kohdalla seinällä riippuu hieman vaatteita.” (Sparre, Louis : Kalevalan kansaa katsomassa, 1930. sivu 20)

Louis Sparre ja Eva Mannerheim hyvästelivät  retkiensä uskollisen oppaan Kajaanin Koivukosken sululla vuoden 1893 retken päätteeksi. Matka Kajaaniin oli tehty vesireittiä tervaveneellä. Vuonna 1898 Sparren saavutti suru-uutinen Kuhmosta: Renne Haverinen oli kuollut vain 47-vuotiaana. Viimeiset vuotensa Renne ja Saara asuivat Vieksin Pirilän torpassa, eikä Rennen kuolinsyy ole kirkonkirjojen mukaan tiedossa. Saara-leski menee seuraavana vuonna naimisiin Jaakko Komulaisen kanssa ja muuttaa Korpisalmen Riihivaaran torppaan. Uusi onni ei kestä kuitenkaan montaa vuotta, kun Saara kuolee vuonna 1902. Hänenkin kuolisyy on tuntematon. Ennen kuolemaansa Renne ehtii nähdä Kaisan menevän naimisiin Matti Komulaisen kanssa mutta ei Leenan avioitumista Oskari Okkosen kanssa, eikä Renne ehtinyt nähdä yhdenkään lapsenlapsensa syntymää. Rennen suku kuitenkin jatkui ja varmaankin heillekin kerrottiin tarinoita ukin hienoista ystävistä ja matkoista rajantakaiseen Karjalaan.

Louis Sparren kunnioitti uskollista matkaopastaan pystyttämällä Rennen haudalle hautakiven. Hautakivestä Sparre kertoi H.Ahtelan kanssa käymässään kirjeenvaihdossa näin:

”Tämä on myöhäinen tunnustuksenosoitus hänen olemukselleen ja persoonallisuudelleen. Tunnen omantunnon vaivoja siitä, etten hänen eläessään tuntuvammalla tavalla osoittanut uskollisuutta ja arvonantoani. Mutta niinhän se on, että vasta pidetyn ihmisen poismenon jälkeen kokoaa vaikutelmansa ja muistonsa ja saa hänestä keskitetymmän kuvan. – Nyt olen kuitenkin iloinen, että tämä vaatimaton pieni kivi on pystytetty hänen muistolleen todistuksena rakkaudestani ja kiitollisuudestani sitä maailmaa kohtaan, jossa hän eli, ja josta olen niin paljon oppinut ja saanut muistelemisen aihetta.” (Enroth, Paavo. Matka kultakauteen.2018. sivu 100)