Esi-isien jäljillä osa I esitellyn Isonkyrön kappalaisen ja Iin kirkkoherran poika Mansuetus Jacobi syntyi noin 1580 joko Isossakyrössä tai sitten 1581 jälkeen isänsä jo toimiessa Iin kirkkoherrana. Mansuetuksen nuoruudesta ei tuolta ajalta tietenkään tiedetä mitään. Ensimmäinen tieto hänestä löytyy, kun hän toimi Paltamon kappalaisena noin vuonna 1610. Sitä missä hän pappiskoulutuksensa on saanut, on hämärän peitossa. Turkuhan oli tuohon aikaan Ruotsi- Suomessa se Suomen puolinen opinahjo, jossa kuusivuotisen koulutuksen viimeistä vuotta pidettiin eräänlaisena pappisseminaarina. Pitkän matkan oli siis Mansuetus kulkenut merenrannalta Kainuun korpeen. Ilmeisesti hän toimi tässä virassa vuoteen 1614 saakka, jolloin hän siirtyy isänsä alaisuuteen Iin kappalaiseksi. Olisiko isä Jacobus ollut jo niin huonokuntoinen, että Mansuetus siirtyi tukemaan isäänsä ja odottamaan ehkä jo valmiiksi sovittua kirkkoherran pestiä. Jacobus kuoli noin 1615 ja Mansuetus siirtyikin isänsä jälkeen kirkkoherran virkaan. Vuonna 1620 Mansuetus nimitettiin Paltamon seurakunnan kirkkoherraksi ja historiankirjat kertovat hänen asuneen Paltamon Melalahdessa. Paltamon eli Oulujärven erämaapitäjän ensimmäinen 1500- luvun puolessa välissä rakennettu kirkko sijaitsi Manamansalossa. Kirkko lienee sijainnut lähellä hautausmaata, joka on löydetty alueelta myöhemmin. Ensimmäinen nimeltä tunnettu saarnasmies oli Jaakko Olavin (tai Juhonpoika) Rahikka- Rahikainen, joka pakeni ryöstöretkeläisiä Muhokselle 1570- luvun lopussa. Vuonna 1578 tuhottiin myös Manamansalon kirkko. Nykyisin Kainuuna tunnettu aluehan katsottiin 1500- luvulla kuuluvan Venäjään, ja alue oli erittäin rauhaton Vienan Karjalaisten tekemien ryöstö- ja tuhoretkien vuoksi. 1500- luvun lopulla oli myös rappa- ja 25- vuotisena sotana tunnettu epävarmuuden aika. Manamansalo lienee ollut tuohon aikaan se itäisin kolkka, johon erämaaseurakunnalle on kirkon uskaltanut rakentaa. Sodan loppuminen vuonna 1595 ja rajan siirtyminen idemmäs turvasi seurakunnan laajentumisen Sotkamon ja Kuhmon alueisiin saakka. 1500- ja 1600- lukujen taitteessa Paltamon seurakunnan kirkko päätettiin rakentaa Oulun paltteeksi kutsuttuun paikkaan, jossa jo ennestään oli pitäjän hallinnollinen keskus kuninkaankartanoineen. Uuden kirkon paikka oli siis Paltaniemellä.

Mansuetuksen aikaan Paltamon seurakunta oli koko nykyisen Kainuun kokoinen, harvaan asuttu, muutaman sata seurakuntalaista käsittävä täydellinen erämaa. Mansuetus Jacobi toimi virassaan vuoteen 1628 saakka, jolloin hänet erotettiin juoppouden ja epäsiveellisen käytöksen vuoksi. Hänen väitetään olleen ”juoppo, taikuri ja suuri narri”. Kainuun korpien kurjuudessa ja köyhyydessä kamppailevien uudisasukkaiden pitäminen kurissa ja Herran nuhteessa ei varmaankaan ollut helppoa ja uskovakin mies on voinut sortua turruttamaan tuntojaan viinan avulla. Oletettavasti jo Iin kirkkoherrana toimiessaan Mansuetus keräsi tietoa lappalaisista, heidän kristinuskostaan sekä pakanallisista menoistaan kiertämällä ympäri Lappia ja asuen lappalaisten keskuudessa. Toukokuulle 1620 päivätyn selostuksen mukaan Mansuetus toimitti keräämänsä aineiston Kajaanin linnassa maanpetturuudesta vankina olleelle kirjailija- historioitsija Johannes Messeniukselle. Messenius hyödynsi Mansuetuksen keräämää aineistoa kuuluisimpaan teokseensa: Scondia illustrata. Tuon Messeniukselle toimittamansa selostuksen ansiosta Mansuetus Jakobin sanotaan olevan ensimmäinen kainuulainen, joka on jättänyt jälkensä Suomen kirjallisuuden historiaan.

Noilla lappalaisten luona vietetyillä matkoillaan Mansuetus ehkä omi itselleen myös sellaisia tapoja, joita seurakuntalaiset paheksuivat ja pitivät jopa taikuutena. Tai ehkäpä hän oli jopa liian lähellä seurakuntalaisiaan, koska pakanuus taikauskoineen on säilynyt kainuulaisessa kansassa vielä hyvinkin pitkään Mansuetuksen jälkeen. Voi olla, että hänen tapansa olla lähellä kansaa oli tuon ajan sivistyneelle väestölle liikaa.

Mansuetus oli kuitenkin nuorempana ollut innokas ja asialleen omistautunut pappi. Ehkä tästä syystä hän sai uuden mahdollisuuden ja aloitti Sotkamossa saarnaajana 1630. Mansuetuksen kerrotaan asuneen Sotkamonkylässä kyyhöttäneen pienen saarnashuoneen vieressä perheineen ja palvelijoineen. Sotkamon varhaisempien kirkkorakennusten arvellaan sijainneen nykyisen kirkon lähistöllä Anttilanniemessä. Kari Tervo(1) mainitsee, että Sotkamon ensimmäisen papin, Mansuetuksen, kerrotaan asuneen Rimpilänniemen Kekkolanniemellä. Rimpilänniemellä sijaitsi ainakin Paltamon pappilan vuokratalo, joten ehkä hän uransa alkuvaiheessa asuikin siellä. Kirjallisten lähteiden mukaan Mansuetus asusti jossain vaiheessa myös Ylisotkamon kylässä sijainnutta Kärnälän (nykyinen Laatikkala) taloa. Tämä on selvinnyt käräjäkirjoista, joiden mukaan Profossi Klemett Olavinpojan vaimo on käräjöinyt Mansuetusta vastaan tämä otettua haltuunsa puolet Kärnälän ilmeisesti autioituneesta tilasta. Sotkamo erosi Paltamon seurakunnasta vuonna 1647 itsenäiseksi seurakunnaksi ja saarnaajana hyvin palvellut Mansuetus nimitettiin uuden seurakunnan ensimmäiseksi kirkkoherraksi. Mansuetuksen kirkkoherrakausi ei kuitenkaan kestänyt kauan. Mansuetus oli syntynyt n. 1580 ja oli jo aika huonokuntoinen vuonna 1651, jolloin Turun tuomiokapitulilta tuli määräys, että pitäjän ensimmäinen kappalainen Erik Cajanus nimitettäisiin kirkkoherraksi Mansuetuksen kuoltua. Koska Mansuetus kävi entistä heikommaksi, sotkamolaiset myönsivät Cajanukselle kirkkoherran valtuudet vuoden 1651 juhannuksen aikoihin ja oletettavasti Mansuetus kuoli pian tuon jälkeen.

Ote Claes Claessonin Kajaaniborgin lääninkartasta vuodelta 1650

Sukututkijat ovat yhdistäneet tutkimuksissaan Jacobus Olain isäksi Närpiön kirkkoherran Olaus Nikolain ja Olauksen isäksi Närpiön aikaisemman kirkkoherran Nils Jakobin. Kaleva ja Sajantila toteavat artikkelissaan(2), että Kangasalan kirkkoherrana toimi vuosina 1555- 1584 Olaus Olai Björn, joka nimensä kautta olisi hyvin houkuttelevaa yhdistää Jacobus Olain isäksi ja sitä kautta todentaa, että Björn- nimi olisi suvun alkuperäinen nimi. Björn – suomeksi Karhu, Kontio – tarinathan ovat kulkeneet suvussamme pitkään sukumme alkuperäisenä nimenä. Vaikka kirkollisista viranhaltijoista onkin saatavilla enemmän kirjoitettua tietoa kuin tavallisista talonpojista, ovat 1500- luvun tiedot hajanaisia ja sukulaissuhteet vain päätelmiä nimien ja asuinpaikkojen avulla. Jacobus Olain isä jäänee siis edelleen vain päätelmien varaan, se kuitenkin tiedetään, että hänellä oli Simon Olai niminen veli, joka oletettavasti toimi Porin sekä Närpiön kappalaisena.

Mansuetus Jakobilla tiedetään olleen kolme lasta. Esaias Mansueti (syntynyt 28.4.1620 Ii) on tiettävästi ensimmäinen Fellman- nimeä käyttänyt suvun jäsen. Fellman ”tunturimies” nimen oletetaan tulleen Esaias Mansuetille hänen toimiessaan ansiokkaasti lappalaisten käännyttäjänä. Syntymäpaikkansa Iin mukaan hän käytti ainakin opiskeluaikanaan myös nimeä Ijander sekä Ostrobotniensis (pohjanmaalainen). Jo ylioppilasvuotenaan 1648 hänet nimitettiin Inarin papiksi, nimityskirjeessä ”sukunimenä” Bothniensis. Vuodesta 1663 hän toimi Kemijärven kappalaisena aina kuolemaansa 1697 saakka. Tarinan mukaan hänet haudattiin Kemijärven kirkon alle, jossa on muumioituneena säilynyt nykypäiviin saakka. Esaias Mansuetin työ Lapin tuntureilla, joilla pakanuus oli vielä suuressa vallassa, ei ollut helppoa. Esaias kulki ympäri Lappia yli kaksi vuosikymmentä sen ainoana pappina saarnaten kristinoppia sekä edistäen uudisasutusta Kemijärvellä ja totuttaen seurakuntalaisiaan maanviljelykseen.

Esaias Mansueti meni naimisiin edeltäjänsä lesken Anna Hannuntyttären (Hansdotter) kanssa. Anna oli mahdollisesti tunnettuun Sursillien sukuun kuuluneen Catharina Östenintytär Sursillin pojantytär. Hautakiveen hakattu sukunimi Sursill antaa siihen viitteitä. Esaiaksen ja Annan jälkeläisissä on Fellman- nimisiä kirkkoherroja, pappeja ja muita virkamiehiä useassa sukupolvessa. Heidän pojantyttärensä Maria Fellman (1709- 1788) avioitui Torniossa kirkkoherrana olleen Henrik Wegeliuksen kanssa ja heidän jälkeläisistään kasvoi laaja Wegeliusten pappis- ja kulttuurisuku. Neljän Lapissa kasvaneen sukupolven jälkeen Fellmanit siirtyivät pääkaupunkiseudulle.

Mansuetuksen tyttärestä Julianan tiedetään(3) olleen naimisissa kuhmolaisen Olof Häkkisen kanssa. Tutkimusten mukaan heillä oli todennäköisesti viisi lasta; 4 poikaa ja tytär. Häkkisen perhe asui Kuhmon Korpisalmella, jonne myös suurin osa jälkeläisistä asettui asumaan. Mansuetuksen toinen poika; Johannes eli Johan Mansueti syntyi vuonna 1625 isänsä ollessa Paltamon kirkkoherrana. Johan Mansueti toimi Sotkamossa lukkarina (Pohjanmaan tuomiokunnan tuomiokirjat, varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1674- 1680, s.82). Hänen puolisonsa nimeä ei tiedetä mutta oletettavasti hänellä oli ainakin kaksi poikaa. Vuoden 1654 henkikirjassa Johan Mansueti mainitaan uudistilallisena Ylisotkamossa. Olisiko tuohon aikaan kirkonpalvelijat ja muut virkamiehet alkaneet asuttamaan Juholankylänä nykyisin tunnettua aluetta Sotkamojärven vastarannalla kirkosta katsottuna. Ainakin Juholankylän sijainti olisi ollut erinomainen. Viimeiset elinvuotensa Johan Mansueti asui ilmeisesti kuitenkin pappilassa.

Johan Mansuetin poikien syntymäaikoja ei tarkkaan tunneta mutta he ovat syntyneet noin 1650. Hans Johaninpoika asui Jormaskylällä ainakin vuodesta 1681 alkaen, jolloin häntä syytettiin käräjillä asettumisesta Simo Määtän tiluksille(4). Hans Johaninpoika oli naimisissa Karin Mikotaren kanssa ja heillä oli ainakin kuusi poikaa ja kolme tytärtä. Hans Johaninpoikaa syytettiin myös appensa Matts Mikkosen syytinkivelvollisuuden laiminlyönnistä(5). Lapsista kolmen pojan sekä äiti Karinin tiedetään varmuudella kuolleen 1697 suurien katovuosien aiheuttamaan nälkään ja tauteihin. Sotkamon historiakirja mainitsee ”Hannu Lukkarin” perheineen kuolleen mitä suurimpaan kurjuuteen.(6) Hans Johaninpoika itse kuolee todennäköisesti vuotta myöhemmin kuin suuri osa perheestään, mahdollisesti myös osa vielä elossa olleista lapsistakin kuolee. Pojista Johan Hansinpoika (s.n. 1678) säilyy kuitenkin hengissä ja asuu ensin Jormaskylällä sotilastorpassa ensimmäisenä vaimonaan Johan Määtän sokea leski; Brijta Ollikatar. Isänsä kuoltua Johan Hansinpoika siirtyy asumaan isänsä 1/12 manttaalin taloon, joka saa nimen Klockare – Lukkari. Brijta kuolee noin 1708 ja Johan Hansinpoika avioituu uudelleen Anna Lijmattaren kanssa. Annan sukunimeksi on rippikirjoissa kirjattu välillä Micotar mutta oletettavasti samasta Annasta on kysymys. Johan Hansinpojan mahdollisista lapsista ei tiedetä muita kuin Anna, jonka leski Påhl Mytty ja tytär Carin asuvat Lukkarilassa 1730- luvulla luona. Johan Hansinpoika kuolee Jormaskylän Klockare- nimisessä talossa vuonna 1733.

Jonas Ferdinand Bergenheimin laveeraus noin 1810: ” Sotkamon kirkko ympäristöineen”

Johan Mansuetin toinen poika peri isänsä nimen Johan sekä myös isänsä työn Sotkamon lukkarina. Hän oli naimisissa Anna Jöranintyttären kanssa. Heidän asuinpaikastaan ei ole tarkkaa tietoa mutta oletettavasti myös he asuivat jo Juhonlankylän alueella. Mahdollisesti lukkarilla oli tuohon aikaan virkatalo, jota asui kulloinkin lukkarin tehtäviä hoitanut henkilö. Henkikirjoissa ym. muissa lähteissä ei mainita Johan Johaninpoika I:sen lapsista muita kuin poika Johan. Tuohon aikaan ei naispuolisia jälkeläisiä välttämättä kirjoihin ole kirjoitettukaan. Kirkon työntekijät katsottiin säätyläisiksi ja siksi heidän kirjaamisensa rippi- ym. kirjoihin ei ollut aina niin tarkkaa. Lisäksi kirkkoherra ja lukkari saivat palkkansa yleensä seurakuntalaisilta viljana ja eläiminä. Henkiveroa he kyllä joutuivat maksamaan kuten kaikki muutkin maksukykyiset.

Johan Johaninpoika II syntyi 1674 ja peri isänsä viran Sotkamon lukkarina. Hän oli siis suvun kolmas ammattilukkari. Ilmeisesti Johan II opetteli isänsä ammattia ja asui vanhempiensa kanssa aina avioitumiseensa saakka. Hän avioituu 1. puolisonsa Carinin kanssa n. 1705- 1706 ja muuttaa henkikirjojen mukaan Ylisotkamoon Erich Latikaisen taloon samoihin aikoihin. Tuo Erich Latikaisen tila on sama, jossa Johan II tulee asumaan koko elämänsä ja hänen jälkipolvensa hänen jälkeensä ja tunnetaan ”vanhana” Laatikkalan (ei sama kuin nykyinen Laatikkalan tila) tilana. Vuoteen 1711 Johan II:n puolisona mainitaan Carin. Vuonna 1713 puolison nimeä ei ole mainittu, joten Carin on todennäköisesti jo kuollut. Carinin vanhempia en toistaiseksi ole saanut varmistettua mutta eräässä käräjäkirjassa hänelle on merkitty partonyymi: Danielintytär (kirjoittajan huomautus 26.2.2016: Carinin vanhemmiksi on myöhemmissä tutkimuksissa varmistunut: Daniel Sopanen ja Catharina Erikintytär Cajanus). Käräjille oltiin menty, koska lukkari Johan syytti erästä sotkamolaista vaimonsa julkisesta panettelusta ja huorittelusta. Käräjillä kyseinen syytetyn pelkillä istunut mies julisti toistaneensa vain mitä lukkarin oma äiti oli ääneenlausunut. Mahtaa lukkarin pirtissä käydyn mielenkiintoiset keskustelut asiasta jälkeen päin. Rippikirjoihin tulee levottomista ajoista johtuen katkos ja seuraavissa kirjallisissa lähteissä Johan II:n puolisona on Raudanveden Mularilasta kotoisin ollut Ingrid Mulari. Mansuetus Jakobin jälkeläiset esiintyvät henki- ym. kirjoissa sukunimettöminä aina 1600- luvun loppuun. Klockare – Klåckare – Luckarij – Lukkari vakiintui sukunimeksi 1700- luvun alussa. Mansuetuksen Lukkari- sukuiset jälkeläiset ovat nykypäivänä levinneet Sotkamon kyliin sekä ympäri Suomea.

Komulan tilan (jaettu Laatikkalasta) rakennuksia aikaisemmin Vanhana Laatikkalana tunnetun jakamattoman tilan mailla

1. Kari Tervo Sotkamo Kainuun etelä 2008, 26
2. Kaleva, Sajantila. Björn- DNA- tutkimus. Genos. Suomen sukututkimusseuran julkaisu 2005 s.29
3. Pohjanmaan tuomiokunnan tuomiokirjat, varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1645- 1649, s.439
4. Wilmi, Laulumaa. Sotkamon historia, 138
5. Kajaanin vapaaherrakunnan tuomiokirjat, varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1674- 1680, s.82
6. Wilmi Laulumaa. Sotkamon historia129