In Memoriam – Hilma Johanna Piirainen 1905-2001

Hilma
Hilma ja Antti kihla- tai vihkikuvassaan

Ihminen oppii paljon vanhemmiltaan ja isovanhemmiltaan. Olen saanut olla siinä onnellisessa asemassa, että molemmat isoäitini saivat elää pitkän elämän. Menneinä vuosisatoina perheyksiköihin kuului vanhempien ja lasten lisäksi usein myös jomman kumman vanhemman vanhemmat, joskus jopa molempien. Synnyinkotini oli isäni vanhempien tila, jonne isäni äiti Hilma jäi asumaan leskeksi jäätyään. Isäni isää, Antti-ukkiani, en saanut oppia tuntemaan, hän kuoli jo vuosia ennen syntymääni. Tarinoita ukistani olen toki kuullut ja niiden perusteella olisin todellakin halunnut tavata hänet, hän kuulostaa mielenkiintoiselta persoonalta ja olenhan perinyt osan geeneistäni häneltäkin, ehkä jotain luonteestakin. Hilma-mummoni asui siis kanssamme ja jäi vielä sinne asumaan, kun lähdin aikuisena maailman tuuliin.

Mummoni Hilma Johanna Piirainen syntyi elokuussa 1905 Pohjois-Tipaksen Piiraalan taloon perheen toisena lapsena. Isosisko Hilda oli silloin 2,5-vuotias. Piiraala oli Hilman Antti-isän synnyinkoti ja äiti Fanny Pääkkönen oli syntyisin Sumsan Ruokomäeltä. Hilman jälkeen perheeseen syntyi vielä viisi tyttöä ja kolme poikaa. Tuohon aikaan suuren perheen lapset lähtivät yleensä nuorina hankkimaan tienestiä kodin ulkopuolelta ja niin teki myös Hilma. En valitettavasti muista kaikkea hänen kertomaansa mutta sen muistan, että hän oli tyttösenä palvelijana Tipasjoen vastarannalla sijainneessa Merilehdon talossa. Piiraala on aikoinaan ollut suuri tila ja vielä 1900-luvun alussa Piiraala oli jaettu veljesten kesken kolmeen osaan: Piiraalaan, Uittolaan ja Karjolaan. Sen lisäksi Piiralan talolla oli neljä torppaa: Alatalo eli Pienilaiska, Pienivaara, Raatolehto ja Rajala. Hauska juttu sinänsä, että Alatalossa, joka sijaitsee linnuntietä noin 12-14 kilometrin päässä Piiraalasta Laiskanvaaran juurella, asustelee Hilma-mummoni syntymän aikaan tulevan äitini isovanhemmat Kalle Reeti Korhonen vaimonsa Elsan kanssa. Alatalo lohkottiin Kalle Reetin aikaan omaksi tilakseen.

Ajan tapaan mentiin nuorena naimisiin. Mummoni kertoi usein, kuinka tapasi tulevan miehensä tansseissa. Tottahan siihenkin aikaan nuorilla oli tapana kokoontua varsinkin kesäisin viettämään aikaa yhdessä tanssin ja virvokkeiden kanssa. En muista missä tanssit siihen aikaan pidettiin mutta Antti oli mummoni sanojen mukaan iskenyt silmänsä Piiraalan nuoreen neitoon ja piirittänyt pyörryksiin. Ei siinä liene kauniimmin kosiskeltu, vaan ukki oli ilmoittanut ottavansa Hilmasta itselleen emännän. Niinpä häät vietettiin huhtikuussa 1923 ja Hilmasta tuli emäntä Raketin taloon. Raketti oli pari vuotta aiemmin ostettu Renne Tikkaselta. Siihen saakka leskiäiti Anna Kaisa oli toiminut torpparina Teponjoen Raketin torpassa ja luopunut oikeuksistaan pojilleen Antille ja Juholle.

Hilmalle ja Antille syntyi vuosien mittaan kahdeksan lasta, joista isäni oli järjestyksessä kuudes. Elämä ei ollut helppoa, eikä yksinkertaista. Antti hankki elantoa perheelleen savotoilta ja Hilma hoiteli kotityöt, karjan ja lapset. Talvi- ja jatkosota aiheuttivat omat haasteensa myös Raketin väelle. Rajalle matkaa ei ollut paljon ja vihollisten pommikoneet tekivät tuhoa myös Sotkamon seudulla. Läheinen Ontojoen koulu paloi maantasalle pommituksen seurauksena. Antti ei rintamalle saakka joutunut, keuhkot reistaililivat jo silloin ja hän lopulta kuolikin keuhkotautiin 1965. Mummollani oli talvisodan tiimellyksessä oma roolinsa jäätyneiden sankarivainajien sulattajana ja arkuttajana. Naapuritalon riihi muistuttaa edelleen tuosta raskaasta urakasta. Mutta sankarivainajille annetusta viimeisestä palveluksesta ei Hilma koskaan isommin huudellut, hänen maailmankatsomuksessaan se oli velvollisuus, joka vaan oli tehtävä.

mummo 003
Hilma ja Lippo Raketin tallin edessä

Hilma-mummo oli minulle kuin ylimääräinen äiti lapsuudessani. Kuljin hänen mukanaan erilaisissa askareissa ja vierailuilla. Kirkkoonkin pääsin mummon kanssa mutta sain kerran sormilleni, kun en ymmärtänyt, että kolehtihaaviin laitetaan rahaa eikä suinkaan oteta. Korvaukseksi näpäytyksestä sain hienon aapisen, joka on tallella edelleen. Mummon tarinat olivat kuin iltasatuja lapselle, jonka tiedonjano oli suunnaton ja oma maailma kuin värityskirja ennen värittämistä. Suureksi harmikseni en kuitenkaan ymmärtänyt mummoni tarinoiden tärkeyttä ennen kuin se oli liian myöhäistä, enkä kirjoittanut niitä muistiin, kuten olisi pitänyt. Muistan vain hämäriä pätkiä sieltä ja toisen täältä, kokonaisia tarinoita niistä ei enää saa punottua.

Mummoni syntyi aikaan, jolloin sähkövalo oli ylellisyyttä ja vain harvojen saatavilla. Talviset pimeät illat saivat valonsa päreistä, kynttilöistä tai öljylampuista. Radio tuli hänen nuoruudessaan kansan käyttöön mutta sellaisia ei suinkaan joka talosta löytynyt. Silloin vielä osattiin kirjoittaa oikeita kirjeitä ja vierailtiin sukulaisissa sekä naapureissa. Kylän yhteisöllisyys oli tärkeää ja naapureista kannettiin huolta, nykyisin ei enää edes tunneta naapureitaan. Mummoni oli sosiaalinen ja ihmisläheinen persoona. Hänestä pidettiin ja hänen luonaan vierailtiin. Monet muistelevat mummoani lämmöllä edelleen. Kun lapsuudessani sain serkkuni yökylään, nukuimme mummon ”levitettävässä” puusängyssä kunnon vällyjen alla. Sen muistan, että tarkeni! Muistan myös, että mummoni opetti minut onkimaan. Noh, mummo laittoin madon koukkuun ja otti saalit koukusta. Minä vain pitelin onkea vedessä mutta opinpa ainakin sen kunnolla. Muistan senkin, kun pienenä alakoululaisena taapersin nälkäisenä kotiin, mummoni antoi tuoreesta ruisleivästä tehtyjä voileipiä, joissa oli päällä ainakin sentti voita ja toinen sentti Koskenlaskijajuustoa. Enpä mene noita mittoja vannomaan mutta autuaallisen hyvältä ne leivät maustuivat. Olisihan siellä omassa ruokakaapissakin ruokaa ollut mutta mummon leivät maistuivat niin erityisen hyvälle.

Hilma 001
Hilma 60-vuotta

Hieman isompana yritin auttaa ikääntyvää mummoani pienissä arkiaskareissa ja kunniatehtävä oli kammata hänen hiuksensa ja letittää ne uudelleen palmikolle. Mummolla oli tumma tukka, johon jo varhain ilmestyi harmaata. Tai varmaankin se harmaa ilmestyi ihan normaaliin aikaan, olihan hän jo yli 60 vuotias syntyessäni. Myöhempinä vuosina hiukset olivat harmaantuneet kokonaan hopeiseksi. Mutta siis, koska mummoni syntyi silloin, kun Suomen alue kuului vielä Venäjän keisarikuntaan, teknologian kehittyminen oli hänelle ihmetyksen aihe. Ensin sähkövalo ja radio, myöhemmin puhelin ja televisio. En edes osaa ajatella kuinka suuresti hänen maailmansa mullistui teknologian vuoksi jokaisen eletyn vuosikymmenen aikaan. Mummon oli vaikea ymmärtää teknologiaa vaikka oikein hyvin hän oppi käyttämään kaikkia uusia laitteita. Televisio oli ehkä haasteellisin. Hänen lempiohjelmiaan oli Napakymppi ja kun hän asettautui leivinuunin viereen tuolilleen katsomaan ohjelmaa, hän varmistui aina, että hame oli hyvin ja peitti polvet. Olisi ollut anteeksiantamatonta olla epäsiististi, kun joku ohjelmasta voisi nähdä. Samasta syystä aina ohjelman lopussa vastattiin juontajan hyvän illan toivotuksiin. Asiasta keskusteltiin ja kyllä hän väitti ymmärtävänsä jopa sen, että ohjelma oli nauhoitettu ennen kuin se televisiossa esitettiin. Mutta minä ymmärsin kyllä senkin, että ei ole helppoa aina ymmärtää uusia asioita, ei varsinkaan sellaisia, joissa ihmiset lentelevät pitkin erilaisia aaltoja antennin kautta näköradioon.

Mummoni luonteeseen kuului vahvasti lähimmäisenrakkaus ja erilaisuuden hyväksyminen. ”Arkiuskovaisena” ihmisenä hänen sunnuntaiaamuunsa kuului radion Jumalanpalvelus ja nuorempana sunnuntaikirkko. Hän ei kiroillut, ei voivotellut turhaan, eikä puhunut ihmisistä pahaa, ei edes vaikka joskus syytäkin olisi ollut. Hänen elämänfilosofiansa oli se, että jokaiselle annetaan sellainen risti, jonka hän jaksaa kantaa. Nöyränä hän myös oman ristinsä kantoi. Mummoni luetteli kaikenmaailman profeetat sun muut vanhanakin ulkomuistista kuin vettä valaen. Hän kertoili Raamatun tarinoita ihan yhtä miellellään kuin vanhan kansan uskomuksia silmänkääntötemppuineen ja kansanparannustaitoineen. Näistä tarinoista osa oli omakohtaisesti koettua ja nähtyä. Mummollani oli myös huumorintajua ja joskus pieni ilkikurinen hymynkare suupielessä. Hänen hymähtelynsä kertoi paljon siitä, mitä mieltä kulloinkin oikeasti oltiin. Mummolleni oli tärkeää olla itsenäinen vaikka asuikin samassa talossa poikansa perheen kanssa. Talossa laitettiin peruna peltoon traktorivoimin mutta mummolleni oli kunnia asia saada omat perunat peltoon ennen muita ja ihan kuokkimalla. Mutta juuri tuo sisu ja vahva tahto kantoivat hänet elämän haasteiden yli ja antoivat pitkän iän.

Iän karttuessa ja omien voimien vähentyessä Hilma-mummon toive oli päästä pois, ettei olisi toisten rasitteena. Joutuminen vanhainkotiin oli hänelle ajatuksena kauhistus ja ehkä juuri siksi hän yritti kaikella sinnikkyydellään saada hoidetuksi arkielämän yksinkertaiset askareet. Aika hyvin hän viimeisiin vuosiinsa saakka siinä onnistuikin. Vuosien myötä avun tarve lisääntyi ja saamastaan avusta sekä huolenpidosta hän oli syvästi kiitollinen kaikille, erityisesti äidilleni, joka oman työnsä ohella teki parhaansa, jotta mummo saisi asua tutussa ympäristössään läheistensä kanssa mahdollisimman pitkään. Viimeiset ajat mummoni vietti palvelukeskus Himmelissä, koska kotona hän olisi tarvinnut jatkuvasti läsnäolevan hoitajan. Mummoni kuoli hääpäiväni aattoaamuna elokuussa 2001 vain paria viikkoa ennen 96-vuotis syntymäpäiviään. Hääni pidettiin suunnitellusti mutta tuona päivänä sydämessäni suurinta oli kiitollisuus isoäitini pitkään ja monen montaa koskettaneeseen elämään.

Olen monta kertaa näiden liki 20 vuoden, jotka lentäen ovat kuluneet mummoni kuoleman jälkeen, pohtinut sitä mitä Hilma-mummoni minulle, ja monelle muulle, on merkinnyt elämäni aikana. En vieläkään ole varma osaanko pukea sitä kaikkea sanoiksi. Hän, kahdeksan lapsen äiti ja 18 lapsenlapsen mummo, oli persoona, jolta olen oppinut paljon, niin paljon, että vasta oman aikuisuuteni aikana olen pikku hiljaa oivaltanut sen kaiken suuruuden. Se oppi ei ole sellaista, jota voi oppia kirjoista tai kouluissa, se oppi on osin geneettistä mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan se on myös sellaista henkistä pääomaa, josta huomaa ammentavansa elämäänsä asioita ja voimavaroja, joiden olemassa olosta ei itse ole edes tiennyt. Jos haluaisin kertoa kaiken, mitä olen oppinut, ei siihen riittäisi muutamat latteat lauseet tai muutaman kappaleen blogikirjoitus. Minulla on ollut suuren suuri kunnia saada elämääni kolme hienoa isovanhempaa, joista Hilma-mummoni kanssa sain onnekseni jakaa elämäni 20 ensimmäistä vuotta päivittäin. Jälkeenpäin ymmärrän, kuinka hienoa oli asua, elää ja kasvaa aikuiseksi kahden vanhemman lisäksi myös isovanhemman kanssa. Ei minusta yhtään sen viisaampaa kai tullut, omat elämän karikkoni olen minäkin kompuroinut, osin omasta syystäni, osin syyttäni, mutta ehkä perimäni ja lapsena oppimani avulla olen sinnikkäästi kaikki vastamäet, ainakin tähän saakka, jaksanut kivuta myös ylös. Minulla on ollut maailman parhaat vanhemmat mutta myös maailman parhaat isovanhemmat, juuri ne ainoat oikeat minulle!

IMG_2275
Hilman akileija kasvaa ja kukkii edelleen kesäisin viinimarjapensaan juurella