Karhunkaataja Lars Korhonen

Harva meistä nykyajan helppoon elämään tottuneista on edes pysähtynyt miettimään sitä, kuinka tiukassa elämän kantimet ovat oikeasti ennen vanhaan olleet. Nykyisin ruokatarvikkeet ostetaan nopeasti ja helposti ihan ohikulkumatkalla lähikaupasta. Jotkut saattavat sitten harrastuksenaan hieman kalastella tai metsästellä, ei siis tarvittavan lihan tai kalan vuoksi, vaan ihan omaksi huviksi ja iloksi. Yhtään toki väheksymättä hienoja ulkoilmaharrasteita. Ennen kaikki raavittiin omasta pellosta, lypsettiin omista lehmistä, kalastettiin lähivesistä tai metsästettiin synkistä erämaista. Ne vähäiset tarvikkeet noiden lisäksi ostettiin vähillä rahoilla kaupasta, jonne ei piipahdettu hakemaan unohtunut suola, vaan kauppareissut tehtiin pitkien matkojen takaa, jopa yöpyen. Metsän lihaisat antimet olivat tärkeä osa ruokavaliota. Toki kotona kasvatettiin lampaita, sikoja, nautoja ja kanalintuja myös syöntitarkoituksiin mutta suuren perheen tarpeisiin tarvittiin lisää lihaista särvintä ja sitä hankittiin metsästä. Samalla saatiin tarpeellisia turkiksia ja nahkoja kotitarpeisiin ja jopa myyntiin.

Karhu ei liene ollut se kaikkein himotuin riistaeläin. Karhua kunnioitettiin ja pelättiin, ja ihan syystä. Myös karhunkaatajia kunnioitettiin, olihan karhunkaato eräänlainen urhoollisuustesti ja miehuusriitti. Karhut olivat talojen ja torppien pelättyjä vieraita, niillä kun oli varsinkin kiima-aikaan tapana käydä isottelemassa tilusten karjalle, ja saattoivat samalla tehdä isojakin vahinkoja tappamalla kotieläimiä. Yleensä karhunkaatoon lähdettiinkin vasta sitten, kun tiedettiin karhun liikkuvan liian lähellä asutusta ja karjaa tai sen jo käytyä tihutöillään. Karhujen älykkyys ja oveluus oli tunnettu asia, ja siksi kuka tahansa ei karhunpyyntiin uskaltanut lähteä, eikä ainakaan yksin, vähintäänkin avuksi pyydettiin seudun kokenut karhunpyytäjä. Karhunpyynti vaati suunnittelua, pohtimista ja valmistautumista. Suinpäin kontion perään ei lähdetty. Karhunpyyntiin liittyi myös vanhan kansan uskomuksia ja saalisonnea varmistettiin erilaisin taikakeinoin. Karhu oli metsän kuningas ja sellaisen kaataminen oli aina tapaus ja karhunkaataja juhlittu sankari. Kun kontio oli kellistetty alkoivat varsinaiset juhlamenot ja peijaiset. Ja peijaiset juurikin nimen varsinaisessa merkityksessä eli keitettiin peijaisrokka, jota sitten viinaksilla kyydittiin parempiin suihin koko talonväen ja naapureiden voimin. Raskaana olevat naiset eivät karhukeittoon koskeneet, koska uskomusten mukaan keitto olisi tehnyt sikiöstä vihaisen kuin karhu. Vanhan kansan uskomusten mukaan peijaisrokka keitettiin vain karhun lihasta ja karhun rasvasta, karjan lihaa tai edes voita ei saanut sotkea ”metsälliseen”. Erilaiset loitsut ja taiat kuuluivat myös itse peijaisiin mutta myös elämään sen jälkeen: kierrettiin kallon kanssa karjamaat, siveltiin kämmenellä kevätlaitumelle laskettava karja tai viinaan pannulla sapella hoideltiin vaikka sukupuolitauteja. Karhusta saatiin siis myös taikakaluja erilaisia tauteja ja jopa karhua itseään vastaan.

Kainuusta tunnetaan useitakin karhunkaatajia nimeltä, koko Suomessa tunnetuin lienee Karhu-Martti eli Ruovedellä syntynyt ja asunut Martti Kitunen. Oman sukututkimusharrastukseni alkumetreillä törmäsin sukumme omaan karhunkaatajaan Lars Korhoseen. Samuli Paulaharju (S.P. Kainuun mailta s.109) esittelee äidin puoleisen esi-isäni: ”kuuluimpia entisajan karhumiehiä”. Lars syntyi vuonna 1810 Nuasjärven Immolassa. Larsin Anders isä jäi leskeksi vuonna 1801, kun vaimo Christina Hyvönen kuoli ensimmäisen lapsen synnytyksen jälkeisiin komblikaatioihin. Myös Elin-tytär kuoli muutaman päivän vanhana. Anders löysi uuden vaimon Jormaskylän Määttälästä, Korhonen hänkin, Elin nimeltään. Perheeseen syntyi kolme lasta, myös poika Lars, Nuasjärven Immolassa ja sitten perhe muutti Tipasojan Jouhkimoon vuonna 1813. Jouhkimossa perheeseen syntyi vielä kolme lasta, joista kaksi kuoli pieninä. Perheen äiti kuoli huhtikuussa vuonna 1821 ja isä Anders saman vuoden lokakuussa kuumetautiin. Perheen neljä lasta, kaksi tyttöä ja kaksi poikaa, jäivät täysorvoiksi. Lapset lienevät kuitenkin jääneen asumaan Jouhkimoon uuden isännän hoteisiin. Vuonna 1833 Lars menee naimisiin Tipasojan Tervolan tyttären Carin Tervon kanssa. Ensimmäiset aviovuodet pariskunta viettää Ylisotkamon Härmälässä mutta muuttavat noin 1844 Tipasojan Kuoretvaaraan. Ylisotkamossa perheeseen syntyi kaksi ensimmäistä lasta, joista vanhempi isoisäni isoisä Fredrik- ”Reeti” vuonna 1833. Kuoretvaarassa he eivät viipyneet kuin pari vuotta ja siirtyivät asumaan Tipasojan Liimattalaan eli Kissaniemeen. Kuoretvaarassa perhe kasvoi kahdella lapsella ja Liimattalassa vielä neljällä. Yhteensä kahdeksasta lapsesta vain kolme eli niin pitkään, että perusti perheen. Liimattalan talon historiaa olen käsitellyt jo aiemmin omassa artikkelissaan.

Paulaharjun tallentaman tiedon mukaan Lars oli metsämies henkeen ja vereen. Ei pelkästään karhunkaatajana vaan metsänkävijänä muutenkin. ”Kissaniemeläinen” oli aina menossa ja viipyi eräretkillään jopa viikkoja. Hän nukkui metsässä, autiotuvissa tai talojen saunoissa. Hän ei mennyt vieraaseen pirttiin pyytämään leposijaa vaan hissukseen hiihteli talon saunalle, teki tulen kiukaaseen, levähti ja palasi takaisin salolle yhtä hiljaa kuin oli tullutkin. Lars antoi metsälle ja metsästykselle kaikkensa, se oli hänelle elämäntapa ja jopa tapa kuolla. Eräänä huhtikuisena päivänä, vuonna 1856, koko päivän peuraa metsästäneenä, oli hän palannut illansuussa kotiin uupuneena ja verta sylkien. Pitkäkseen pannessaan oli hän vaimolleen sanonut:”jaksat nyt istua siinä niin kauan, kun minä tästä lähen”. Tarina ei kerro kuinka kauan Carin-vaimo miehensä vierellä joutui istumaan mutta siihen väsynyt metsämies nukahti ja lähti, ei takaisin metsälle vaan ihan toisille metsämaille. Virallinen kuolinsyy oli kolik-vatsakipu, koliikki mutta eipä niitä syitä sen paremmin siihen aikaan tutkittu. Lars oli nykymittapuun mukaan suhteellisen nuori, vain 45-vuotias kuollessaan, mutta elämä oli siihen aikaan kuluttavaa ja elämä loppui usein kesken. Vaimo raasu lähti vain 4 vuotta miehensä perään, ilmeisesti lavantautiin. Vanhin poika Fredrik ”Reeti” jatkoi Liimattalan isännöintiä. Paulaharjun saamien tietojen mukaan Lars oli neljänkymmenen karhun kaataja, hurja määrä jos pitää paikkansa. Tokihan tarinoihin, joita vuosikymmeniä myöhemmin tiedonkerääjille kerrottiin, laitettiin hieman värikynää mutta eipä minulla ole suuremmin aihetta tarinaa epäilläkään. Tarinat eivät kerro kuinka kontiot kaadettiin tai sitä onnistuiko Lars säilyttämään oman nahkansa koskemattomana kaikkien kaatamiensa karhujen käsittelyssä. Totta on kuitenkin se, että esi-isäni ”kissaniemeläinen” Lars Korhonen oli kuuluisa karhumies!