Kielletty rakkaus

Heinäkuun alun sunnuntai tarjosi monelle heinätöissä ja muissa maataloustöissä uurastavalle Kainuun korpiasukkaalle kaivatun lepohetken. Herran pelossa suurin osa muisti pyhittää lepopäivänsä vaikka sateen toivossa heinäsatokin olisi korjattava kiireesti suojaan. Koko kesäkuun jatkuneen kuivuuden jälkeen odotettiin kovasti sadetta pelastamaan, jos se enää olisi mahdollista, vilja- ja juurikassatoa. Kuiva ja lämmin kesäkuu oli tuonut mukanaan myös rajuja myrskyjä tuhoineen osaan keskiseen Suomeen mutta muutamaa paikallista rankkasadekuuroa lukuunottamatta Kainuun seutu oli niiltä vielä säilynyt. Suomen kohtalonhetket olisivat käsillä reilun kahden vuoden päästä alkavassa talvisodassa, levottomuutta oli politiikassa jo havaittavissa mutta tavallinen kansa tuskin osasi vielä kuvitella tulevia kauheuksia. Nyt keskityttiin kuivuuden aiheuttamien satomenetysten ja niistä johtuvien ankeuksien minimointiin. Sten Suvio oli voittanut pari päivää aiemmin nyrkkeilyottelunsa New Yorkissa mutta tämäkään tuskin kiinnosti kainuulaista kansaa, ja tuskinpa tieto oli vielä heitä saavuttanutkaan.

Tuona sunnuntaina eräässä kainuulaisessa syrjäkylässä, muiden kyläläisten katseilta suojassa, kohtasivat toisensa mies ja nainen. Mies oli naista huomattavasti vanhempi, sopisi naisen isäksi, mutta heidän kanssakäymisessään ei ollut mitään moiseen sukulaisuussuhteeseen viittaavaa. Kohtaaminen ei ollut ensimmäinen laatuaan, näin oli jatkunut jo kolme vuotta, aina siitä asti, kun isäntä oli iskenyt silmänsä omaan palvelustyttöönsä. Salaisia, varastettuja hetkiä ja toiveita, ehkäpä jopa lupauksia asioiden muuttumisesta. Vaikka pariskunta olikin ollut varovainen salaisissa tapaamisissaan, oli kylällä alkanut liikkua huhuja. Salailun syy oli se, että mies oli paitsi talollinen, lautamies ja kunnanvaltuutettu myös naimisissa ja kuuden, osin jo aikuisen, lapsen isä. Tänä sunnuntaina nuori nainen kyynelsilmin kertoi rakastetulleen, että kielletyn suhteen on loputtava, koska kiinnijääminen ja siitä aiheutuva julkinen häpeä sekä muut seuraukset olisivat liikaa kannettaviksi. Mies vannoi rakkauttaan, suostutteli sekä maanitteli ja lupasi asioiden kyllä järjestyvän parhain päin.

Pari viikkoa myöhemmin kuivuus vaivasi edelleen Kainuuta. Pieniä metsäpaloja oli syttynyt siellä täällä mutta isommilta tuhoilta oltiin vältytty. Tuona heinäkuisena torstai-iltana oli ilmassa kuitenkin pian alkavan sateen tuoksua ja tummuva taivas enteili sateiden tulevan ehkä rajumman kautta. Ennen uhkaavia rajuilmoja olisi vielä aikaa laskea verkot vesille, niin päätteli ääneen erään talon isäntä ja pyysi vaimoaan lähtemään avuksi verkonlaskuun. Vaimo ei ollut kovinkaan kokenut kalakaveri, ei ainakaan verkonlaskuun mutta isäntä oli jo muutamana päivä aiemmin ottanut hänet avukseen, perustellen, että hänen kanssaan yleensä verkoilla kulkeneet olivat kovin kiireisiä. Mitäpä siihen on vastaanväittämistä, lienee vaimo tuumannut, isommat lapset vahtisivat pienempiään ja olihan heillä hyyryläisnainenkin katsomassa perään. Niinpä heinäkuisena iltana suunnattiin läheiselle järvelle, jonka rannassa talon vene odotti kalastajia. Vene työnnettiin yhteistuumin vesille ja mies asettui soutajan paikalle. Vaikka vaimo ei ollutkaan kokenut verkonlaskija, oli hän saanut opetella taitoa muutamaan kertaan aiemmin samalla viikolla. Liekö emäntä kummastellut miehensä halua saada hänet verkoille, kun ei aiemmin ollut kelvannut mutta mentävä oli, kun pyydettiin. Isäntä souti ja opasti vaimoaan, ja kun kolme verkkoa oli laskettu, halusi isäntä itse laskea neljännen ja samalla viimeisen verkon. Isäntä komensi vaimoaan soutajan paikalle, kun samalla itse siirtyi toiseen päähän venettä. Pariskunta kohtasi toisensa keskellä venettä ja kun vaimo ohitti miestään, kuului kiljaisu ja sen jälkeen loiskahdus. Oliko vaimoparka pudonnut vahingossa kiikkerästä veneestä?Kyllä, puudonnut oli, mutta isännän katseesta näki sen, että kyseessä ei ollut vahinko. Vaimo oli uimataidoton ja täysissä pukeissa. Kastuneet vaatteet painoivat hänet heti pinnan alle. Vaimon silmistä loisti hämmennys ja kauhu, eikä mies tehnyt elettäkään auttaakseen häntä. Mies tarttui veneen airoihin ja lähti soutamaan ihan eri suuntaan kuin muutaman kerran pintaan pulpahtanut, apua huutava vaimonsa. Mies souti läheisen saaren rantaan katsellen tyynesti vaimonsa apua anovan käden katoavan syvyyksiin. Talon emäntä, vaimo ja kuuden lapsen äiti oli hukkuessaan muutamaa vuotta vaille viidenkymmenen.

Saareen päästyään mies tuijotti järveä, jonka pinnalla väreilivät äskeisen kuolonkamppailun viimeiset merkit. Hetken järvenselkää tuijotettuaan, hän tyynesti käänsi veneensä kohti venerantaa. Venerannassa hän kallisti veneen, antoi sen hörpätä kunnolla järven vettä ja heitteli airot sekä kaiken muun irtonaisen veteen. Vaatteet päällänsä hän kahlasi rantaveteen ja pyöri hetken mutaisessa vedessä. Sen tehtyään mies raahusti metsän läpi läheiselle maantielle ja sitä pitkin hitaasti kotiinsa. Kotiinsa päästyään hän herätti tyttärensä mutta ei sanonut tapahtuneesta mitään. Vasta tupaan tullut isännän märkiä vaatteita ihmetellyt hyyryläisnainen sai sekavan selostuksen tapahtuneesta onnettomuudesta. Apuun hälytettiin heti naapurit ja kyläläiset. Tilan emännälle apu tuli kuitenkin aivan liian myöhään, hänen ruumiinsa löydettiin kellumasta järven selältä. Tapahtunutta kauhisteltiin ja isännän sekä lasten suureen suruun otettiin osaa. Ja isäntä, joka oli luvannut vain pari viikkoa aiemmin tehdä kaikkensa uuden, kielletyn rakkautensa eteen, luuli asioiden nyt olevan lopulta parhain päin!

Kolme päivää sureva leski ehti näytellä osaansa ja kuunnella kyläläisten lohdutuksen sanoja. Sekä edesmennyt talon emäntä että leskeksi jäänyt isäntä tiedettiin kylällä hiljaisiksi, eikä heidän välillään tiedetty olleen minkäänlaista eripuraa. Mutta ehkäpä kaikki kyläläiset eivät olleetkaan niin helposti vedätettävissä ja ehkäpä paikallinen nimismies sai vihiä asioiden oikeasta tilasta. Nimittäin surutaloon saapasteli kaksi lääninrikosetsivää, jotka pyysivät isäntää lähtemään mukaansa. Etsivät halusivat kuulla tapahtumien tarkan selvityksen suoraan isännän kertomana, koska olihan hän ainoa silminnäkijä. Isännän selostus noudatti tapahtumia kyllä muuten mutta tässä tarinassa kiikkerä vene kaatui soutajaa vaihdettaessa, molemmat joutuivat veden varaan, vaimo katosi syvyyksiin ja isäntä onnistui pelastautumaan kaatuneen veneen päällä rantaan. Etsivät olivat ammattilaisia, eivätkä lainkaan huijattavissa. Asiaan paneuduttiin asian vaatimalla vakavuudella ja tarkkuudella. Ihmetystä herätti ensinnäkin se, että isäntä haukkui venettään kiikkeräksi. Etsivien suorittamassa testissä venettä ei saanut kunnolla heilumaan edes se, että vedestä vedettiin veneeseen ihmistä vetäjän seisoessa veneen laidalla. Toinen eriskummallinen asia oli se, että isäntä kertoi pelastautuneensa kumollaan olleen veneen päällä rantaan. Kuinka uimataidoton pystyisi sen tekemään märät ja painavat vaatteet päällänsä, kummastelivat etsivät. Joitain muitakin epäselvyyksiä isännän tarinointiin tapahtumista mahtui ja etsivien jatkettua kuulusteluja useamman viikon, isäntä murtui ja tunnusti. Hän kuitenkin yritti selittää olleensa tekohetkellä tilapäisessä mielenhäiriössä ja kertoi katuvansa kovasti tekoaan. Kihlakunnanoikeus uskoi selityksen ja tuomitsi isännän taposta 10 vuodeksi kuristushuoneeseen. Vaasan hovioikeus ei ollut yhtä armelias vaan muutti tuomion murhatuomioksi ja elinikäiseksi kuritushuonevankeudeksi. Rakkauden huumassa 20-vuotiaalle nuorelle neitoselle annetut lupaukset yhteisestä tulevaisuudesta upposivat talollisen vaimon mukana kainuulaisen järven laineisiin. Ei liene ollut nuoren naisenkaan elämä helppoa tapahtumien tultua julki vaikkei hän ollutkaan suoranaisesti syyllinen. Talon isäntä, tuomion saadessaan vielä alle viidenkymmenen hänkin, enkä katui heikkouttaan annettuaan nuoren naisen sekoittaa päänsä tai ehkä katui vain kiinnijäämistään. Lupaukset ja toiveet yhteisestä tulevaisuudesta jäivät kuitenkin täyttymättä.

Yllä olevan tarinan olen kirjoittanut lehtiartikkeleissa kerrottujen tapahtumakulkujen perusteella hieman värikynää käyttäen. Itse teko, tekotapa, syy ja seuraus ovat kuitenkin täyttä totta. Kunnioittaakseni tarinan henkilöiden mahdollisesti elossaolevia jälkeläisiä ja sukulaisia, olen jättänyt tarkat tapahtumapaikat ja henkilöt mainitsematta vaikka ne lehtiartikkeleissa aikoinaan onkin julkaistu. Olkoon tämä vain surullinen tarina siitä, että epätoivoiset asiat johtivat joskus epätoivoisiin tekoihin.

Artikkelin otsikkokuva: Nikkilä, Eino. Vene. 1948. Museovirasto, kansatieteen kuvakokoelma. Kuva ei liity millään tavalla artikkelin tarinaan.