Artikkelikuvassa Akatyin vankilan portti vuonna 1907. Kuva: Museovirasto

Monet meistä ovat kuulleet tai sanoneet tiettyyn tilanteeseen sopivan letkautuksen: ”Siperia opettaa”. Muutenkin puheissa Siperiaan olisi mielellään lähetetty jostain syystä ei-toivottuja ihmisiä. Siperiasta muodostui mielikuvissa jo lapselle erityisen epämiellyttävä, mystinen, kylmä ja kaukainen paikka pahoille ihmisille. Vasta nyt innostuin tutustumaan aiheeseen ja selvittämään mitä kätkeytyy tutun sanonnan taakse. Maantiedon tunneilta toki olen oppinut jo sen missä maailman kolkassa Siperia sijaitsee, enkä usko, että minun tarvitsee tässä yhteydessä sitä sen enempää esitellä. Kaukana se joka tapauksessa on, se tulee kyllä selväksi.

Suomi kuului vuodesta 1809 aina itsenäistymiseensä vuonna 1917 saakka Venäjän keisarikuntaan sen autonomisena Suomen suuriruhtinaskuntana (Suomen suuriruhtinaanmaa). Jo Ruotsin vallan aikana Suomessa oli omaksuttu hyvinkin itsenäinen tapa jakaa oikeutta paikalliskäräjillä ja isommat asiat alistettiin hovioikeuksille. Yleensä rangaistukset pienemmistä rikkomuksista olivat raippa- tai häpeärangaistuksia kera sakkojen mutta suurimmat lainrikkojat mestattiin. Vankiloita ei vankien pidempiaikaista säilömistä varten montaakaan ollut. Kuolemantuomion välttäneet isommat rikolliset joutuivat linnoihin tai linnoituksiin pakkotöihin. Tästä ajasta juontaa edelleen puhekielessä käytössä olevat sanonnat: ”joutua linnaan” tai ”sai linnatuomion”. 1800-luvun alkupuolella siihen saakka vallinnut lainsäädäntö ja vankeinhoito koettiin vanhanaikaiseksi ja riittämättömäksi. Kuolemantuomio koettiin jo 1700-luvun lopulla julmaksi ja sivistymättömäksi rangaistukseksi. Kun aiemmin kuolemantuomioon johtaneet tuomiot yhä useammin muutettiin vankeusrangaistuksiksi, vankien määrä kasvoi ja vangit tuppailivat lisäksi karkailemaan puutteellisen valvonnan ja epäkäytännöllisten tilojen vuoksi. Jotain oli siis keksittävä lisääntyvälle vankijoukolle. Suomen suuriruhtinaskunnassa lakia ja sen toteutumista valvoi Suomen senaatti ja kenraalikuvernööri. Ylintä valtaa piti hallussaan tietenkin Venäjän keisari. Vuonna 1826 Venäjän silloinen keisari Nikolai I (Romanov-sukuinen) päätti, että kuolemanrangaistus lakkautetaan ja kaikki siihen sillä hetkellä vielä elävät mutta tuomitut armahdetaan. Armahdus ei suinkaan antanut aihetta tuomitulle helpotuksen huokaukseen, tai miten sen ottaa, armahdus nimittäin tarkoitti tuomitun karkoitusta pakkotyöhön Siperiaan, henki säilyi mutta hinta oli kova! Ja näin vältettiin kalliiden vankiloiden rakentaminen koti-Suomeen.

Venäjä oli aloittanut karkotukset Siperiaan jo 1500-luvun lopulla. Siperian ilmasto oli ja on edelleen erittäin haasteellinen ja ankara. Alue on valtaisa ja tuohon aikaan lähes asumaton erämaa. Venäjän keisari oli keksinyt jo satoja vuosia sitten rangaistusten avulla asuttaa autiota aluetta. Nyt asuttamaan haluttiin myös suomalaiset rikolliset. Saman pakkoasutusidean olivat keksineet myös Britannian peruukkipäät 1700-luvun lopulla, kun aloittivat vankien siirron Britanniasta kaukaiseen siirtomaahansa Australiaan. Noin neljäsosa kaikista Siperiaan tuoduista vangeista määrättiin pakkotyöleireille, loput Omskin ja Tobolskin kuvernementteihin uudisasukkaiksi. Suomalaiset eivät toki olleet venäläisten ohella ainoita Siperiaan pelkän menolipun saaneita. Alueelle tuotiin vankeja myös Puolasta ja Inkerinmaalta. Ensimmäiset Siperian suomalaiset olivat vuonna 1803 juurikin Inkerinmaalta karkotetut kapinoivat maaorjat. He perustivat ensimmäisen suomalaisen kylän Siperiaan, kylän nimi oli Ryzkova. Myöhemmin perustettuja suomalaiskyliä olivat Helsinki, Finny, Orlovka ja Znamenka. Naapuristossa sijaitsivat virolaisten vankien Narva ja latvialaisten Riika. Alueen maaperä oli hedelmällistä ja ilmasto suotuisa viljelyyn. Suomalaiset saivat pitää oman uskontonsa ja heidän ensimmäinen suomalainen pappinsa oli Johannes Granö. Kemiön kappalaisena toiminut Granö lähti vuonna 1885 perheineen Siperiaan karkotettujen suomalaisten sielunpaimeneksi. Ensimmäisellä komennuksella hän oli vuoteen 1891 saakka, toinen jakso oli vuodesta 1902 vuoteen 1913, jolloin hän kuoli. Hänen pääasiallinen toimipaikkansa oli Omsk, josta oli matkaa eteläisimpiin siirtokuntiin melkein 2 000 virstaa, hieman enemmän kilometreissä (noin 2100 km.)

Ensimmäiset suomalaiset vangit lähtivät Suomesta Siperiaan heinäkuussa 1826. Matka suuntautui ensin Pietariin ja sieltä Moskovaan. Enemmän tai vähemmän kahlitut vangit kävelivät koko 7000 kilometrin matkan päämääräänsä. Tilatot eivät kerro tarkkoja lukuja matkan varrelle uupuneista mutta arviolta joka kahdeskymmenes menehtyi matkalle. Matkaa taitettiin kaksi päivää kerrallaan, sitten levähdettiin yksi päivä. Perillä Siperian vankileirillä tai pakkotyölaitoksessa ensimmäiset matkaan lähteneet suomalaisvangit olivat alkuvuodesta 1828 taitettuaan taivalta puolitoista vuotta. 1800-luvun edetessä matkanteko hieman helpottui, kun ainakin osa matkasta voitiin tehdä reellä, veneellä tai junalla. Elinkautiseen vankeuteen tuomitut vangit vietiin Itä-Siperiaan pahamaineiseen hopeaa, lyijyä ja kultaa tuottavaan Nertsinskin kaivokseen. Nykyisin Nertsinski kuuluu Taka-Baikalin aluepiiriin. Nertsinskin kaivos eli pakkotyövankila oli perustettu 1700-luvulla ja toimi sellaisena aina 1900-luvun alkuun saakka. Se oli Venäjän tärkein rangaistuslaitos ja tunnettu epäinhimillisistä oloistaan sekä kesäisin tapahtuvista joukkopaoista. Vangit työskentelivät valimoissa, viina- ja suolatehtaissa sekä erilaisissa rakennus- ja aputöissä omien kykyjensä ja voimiensa mukaan.

Etappiasema matkalla Siperiaa. Kuva: Museovirasto

Suomesta Siperiaan lähetettyjen eli karkotettujen vankien listaa katsellessa pistää silmään se, että Suomessa elinkautiseen vankeusrangaistukseen tuomitut vangit anoivat itse karkotusta ja vain harvat purnasivat jos karkotus määrättiin heille suoraan tuomioistuimessa. Ilmeisesti Siperia koettiin hyvänä vaihtoehtona Suomen linnojen ja linnoitusten oloihin verrattuna. Melko alkeelliset ja epäinhimilliset ne lienevätkin olleen. 1800-luvulla irtolaisuus oli Suomessa rangaistavaa ja siitäkin tuomittiin erimittaisiin vankeusrangaituksiin. Tuomitut irtolaisnaiset toimitettiin Turun kehruulaitokselle töihin ja miehet Viaporiin. Irtolaiset tiesivät, että he pääsisivät vangeudesta jossain vaiheessa vapauteen mutta ilman työtä tai asuntoa he joutuisivat hyvin pian takaisin telkien taa. Siksi suurin osa irtolaisuuden, varkauden tai jonkin muun pienemmän rikkeen tehneetkin anoivat karkotusta Siperiaan. Ehkä vaihtoehto olikin heidän kannaltaa kelvollinen. Siperiassa he nimittäin saivat suhteellisen vapaasti elää normaalia elämää. Monet työskentelivät maanviljelijöinä tai käsityöläisinä. Seurana oli oma suomalainen yhteisö, koska suomalaisvangit asutettiin omiin siirtoloihinsa. Tarkkaa tietoa siitä, kuinka moni siirtoloissa asuvista vapaammin elävistä suomalaisvangeista halusi tai pystyi perustamaan perheen mutta ilmeisesti se oli heille sallittua, olihan tarkoituksena myös asuttaa pysyvämmin asumatonta erämaata.

Oletettavasti venäläinen vanki Siperiassa.
Kuva: Carl Jahn, museovirasto

Helpottaakseen vankien erottumista vartijoista heiltä ajettiin puoli päätä kokonaan kaljuksi. Lisäksi osa kulki raskaissa kahleissa ja epäonnistuneen pakoyrityksen jälkeen hän sai lisäriesakseen pikkuisen kottikärryn merkiksi karkuruudesta. Kottikärry kytkettiin kahleisiin, joten vangin oli haalattava puista härpäkettä mukanaan joka paikkaan. Tehokas lisärangaistus, otaksun! Kun Mathilda Wrede, 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa vankien ja vähäosaisten auttamiselle elämänsä omistanut suomenruotsalainen, kysyi eräältä vangilta tämän innokkuutta anoa karkotusta Siperiaan suomalaisen vankilan sijaan, tämä vastasi: ”Siperiasta voi paeta, mutta Kakolasta ei!”. Viimeiset karkotukset Suomesta Siperiaan tapahtuivat vuonna 1888. Tärkeimmät syyt karkottamisen loppumiselle olivat 1880-luvulla toteutetut rikoslain uudistukset sekä vankilaverkoston rakentaminen. Siperian sijaan pahimmat rikolliset päätyivät Turun Kakolaan tai Helsingin Sörnäisten vankilaan. Kaiken kaikkiaan vuosien 1826 ja 1888 välillä Suomesta lähetettiin Siperiaan yli 3000 vankia. Tarkka määrä vaihtelee eri lähteissä. Toki järjestelmän lakkauttamisen jälkeenkin Suomesta lähetettiin Siperiaan vankeja joko poliittisten tuomioiden tai 1930-luvun Stalinin vainojen vuoksi. Kun järjestelmä päätettiin lakkauttaa, Siperiassa olleiden vankien katsottiin olevan ikänsä puolesta rasite Suomen köyhäinhoidolle ja heidät ikään kuin unohdettiin sinne lopullisesti. Moni jo aiempina vuosikymmeninä vapautuksen saanut vanki jäi vapaaehtoisesti pysyvästi asumaan Siperiaan. He olivat onnistuneet rakentamaan sinne elämän, joka Suomessa ei olisi ollut todennäköisesti mahdollinen. Vain yhden suomalaisista pakkotyövangeista tiedetään selvinneen 20 vuoden pakkotyötuomiosta. Siperiaan karkotetuista suomalaisista vangeista kuuluisin on ehkä Matti Haapoja, eteläpohjalainen murhaaja ja puukkojunkkari. Haapoja oli karannut vankilasta ennenkin ja onnistui karkaamaan myös Siperiasta jatkettuaan rikosten tekemistä myös siellä. Haapoja kohtasi loppunsa Suomessa oman käden kautta.

Fil. tri. Alpo Juntunen on vuoden 1983 väitöskirjassaan Suomalaisten karkottaminen Siperiaan autonomian aikana ja karkotetut Siperiassa perehtynyt suomalaisiin vankeihin ja heidän elämäänsä Siperiassa. Väitöskirjaa varten Juntunen on laatinut tutkimuskortiston, johan on koottu tiedot karkotetuista vangeista vankiloiden, senaatin oikeusosaston, kenraalikuvernöörin ja ministerivaltiosihteerin arkistoista. Löysin Juntusen tutkimuskortiston listalta yhteensä 16 kainuulaista karkotettua.

Ensimmäinen Kainuusta Siperiaan karkotettu ei ollut syntyperäinen kainuulainen vaan Lohtajalta Pohjanmaan rannikolta. Axel Lorenz Långström sai kuolemantuomion vuonna 1822 Säräisniemen Koukkarin talossa tapahtuneesta taposta sekä muista niskoillaan olevista rikoksista. Axelin mainitaan olleen mustalainen, samoin kuin tapetuksi tullut Johan Långströmin. Axelin ja Johanin mahdollinen sukulaisuus ei selvene lähteistä. Tuohon aikaan kuolemantuomioita ei enää laitettu käytäntöön vaan Axel siirrettiin vankeuteen ja vuonna 1826 tuomio muutettiin pakkotyöksi Siperiassa. Axel Långström lähetettiin Pietariin elokuussa 1826 ja hänen tiedetään olleen työssä Bogotolskissa Krasnoretskin viinanpolttimossa. Seuraavat kainuulaiset vangit lähetettiin Siperiaan vuonna 1848. Kyseessä oli kolmen kovan kopla: Pehr Matsinpoika Kananen ja Daniel Okkonen Sotkamosta sekä heidän rikostoverinsa Johan Sauvola eli Mikkilä Paavolasta. Lähteistä ei selviä se, kuinka kolmikko alunperin tapasi ja tekivätkö rikoksia jo ennen Iisalmessa tapahtunutta viimeistä niittiä. Kolmikko sai kuolemantuomion vanginvartija Olof Korhosen taposta ja karkuruudesta Iisalmessa kesäkuussa 1845. Tässäkin tapauksessa kuolemantuottamus muutettiin vuonna 1848 karkotukseksi pakkotyöhön Siperiaan. Määränpää kolmikolla oli Nertsinski. Daniel Okkosen kerrotaan paenneen sieltä 27.6.1850 ja Sauvolan eli Mikkilän 3.6.1850. Heidän myöhemmistä vaiheistaan ei ole tietoa. Kananen ei ilmeisesti edes yrittänyt karata, hänen mainitaan olleen ainakin vielä vuonna 1859 Nertsinskissä. Vuonna 1849 Siperiaan taivalsi Kuhmon lammasperäläinen Henrik Henrikinpoika Pääkkönen. Henrik oli saanut kuolemantuomion tapettuaan oman isänsä 20.1.1847. Mikä sai kolmikymppisen neljän lapsen isän tekemään moisen hirmuteon? Jälleen kerran kuolemantuomio muunnettiin pakkotyöksi Siperiassa. Poikkeuksellisesti Henrik anoi armoa kuultuaan uuden tuomion mutta sitä hänelle ei suotu. Myös Henrikin määränpää oli Nertsinski.

Henkirikosten rinnalla yleisin syy Siperiaan joutumiselle tai pääsemiselle oli kainuulaisten osalta irtolaisuus. Irtolaisuus ei sinänsä ollut rikoksena niin paha mutta koditon ja työtön kiertolainen oli tilanteessa, josta ei ollut muuta ulospääsyä kuin uusi elämä kaukana kotiseuduilta, ja jokainen Kainuussa tuomitusta viidestä irtolaisesta anoi päästä siirtolaiseksi Siperiaan. Venäjän keisari ylintä päätösvaltaansa käyttäen hyväksyi jokaisen anomuksen. Ensimmäinen heistä oli Ulrika Moilanen Paltamosta vuonna 1851. 28-vuotias Ulrika oli tuomittu kahdeksi vuodeksi Turun kehruuhuoneeseen mutta anoi siirtolaisuutta Siperiassa, pääsi sinne ja asettui Omskin Karasutkin kuntaan. Hän oli tiettävästi ensimmäinen kainuulainen nainen siirtolaisena Siperiassa. Vuonna 1856 kuhmolainen Efraim Erikinpoika Komulainen sai siirron pyynnöstään Kronoborgin ojennuslaistoksesta siirtolaiseksi Siperiaan. Efraim oli 36-vuotias. Kronoborgista lähti myös ristijärveläinen Mooses Kilponen vuonna 1858 31-vuotiaana kohti uutta kaukaista kotiaan. Irtolaisuudesta tuomittuja siis molemmat, eikä kummankaan myöhäisemmistä vaiheista ole tietoa. Paltamolainen Jakob Kemppainen sai keisarilta luvan lähteä Siperiaan vuonna 1874, hänet oli alunperin tuomittu irtolaisuudesta 2:ksi vuodeksi Luoston ojennuslaitokseen. Viimeinen tietämäni irtolaisuuden vuoksi tuomittu Siperiaan anonut ja päässyt oli sotkamolainen Maria Leimu. 23-vuotias nuori nainen oli tuomittu 2:ksi vuodeksi Turun kehruulaitokselle mutta päätyi omasta halustaan Siperiaan vuonna 1879.

Seppä Ronkainen vaimonsa kanssa Siperiassa. Kuva: Museovirasto. Juntusen aineiston perusteella kyseessä on iisalmelainen Herman Ronkainen, joka tuomittiin rikoksista elinkautiseen, anoi siirtoa Siperiaan ja pääsi sinne 1885. Toimi seppänä ja kirvesmiehenä Buganessa ja eli yli 90-vuotiaaksi.

Palataanpa takaisin pahimpiin rikollisiin. Vuonna 1859 Paltamon Mieslahdesta renki Johan Fredrik Polvinen anoi armoa pakkotyötuomiolleen mutta sitä ei hänelle suotu. Johan Fredrik oli jo välttänyt sen pahimman eli kuolemantuomion, johon hänet oli tuomittu murhapoltosta ja varkaudesta 13.11.1957. En ole tutkinut sitä mikä sai perheellisen miehen tekemään hurjan tekonsa, teko ei kuitenkaan kohdistunut omaan vaimoon eikä lapsiin. Juntusen listauksessa Johan Fredrikille on merkitty sukunimeksi Palvinen, vuonna 1826 syntynyt Polvinen hän kuitenkin oli. Johan Fredrik saapui Nikolajevskin rautatehtaalle 18.10.1860. Mainitaan olleen Iskutskissa 1864, sitä myöhemmistä vaiheista ei ole tietoa. Muutamaa kuukautta myöhemmin eli lokakuussa 1859 puolankalainen Johan Mustonen anoi Viaporista siirtoa Siperiaan. Hänet oli tuomittu kahdeksi vuodeksi pakkotöihin toiskertaisesta varkaudesta. Keisari hyväksyi anomuksen ja Johanin ilmoitetaan olleen Minusinskin alueen Susenskin kunnassa marraskuussa 1860. Varkauksien takia Turun kuritushuoneelle määrätty Sotkamossa syntynyt Aron Piipponen anoi myös siirtoa Siperiaan vuonna loppuvuodesta 1880, matkaan hän pääsi tammikuussa 1882.

Paltamon Mieslahdesta olleen Reinhold Kemppaisen (vuonna 1868), sotkamolaisen Anders Moilasen (vuonna 1879) ja Kajaanin maalaiskunnasta kotoisin olleen Matts Andersinpoika Tuovisen (vuonna 1885) tarkemmista tuomioista ei ole Juntusen aineistossa tietoa, tuskin muuta kuin varkauksia tai vastaavaa, mutta he kaikki pääsivät omasta pyynnöstään muuttamaan tuomionsa Siperian siirtolaisuudeksi. Viimeinen kainuulainen henkirikoksen tehnyt Siperiaan karkoitettu oli 10:ksi vuodeksi Turun vankilaan taposta tuomittu paltamolainen Jakob Andersinpoika Tervonen. Hän lähti kohti Siperiaa Viipurin kautta helmikuussa 1881.

Harmi, että Siperiaan karkotettujen elämänvaiheiden seuraaminen on haasteellista, miltei mahdotonta. Venäläiset ovat varmaankin pitäneet jonkinmoista kirjanpitoa pakkotyövangeista mutta karkotettujen eli siirtolaisten osalta tilanne lienee toinen. Hehän saivat elää elämäänsä melko vapaina, heillä oli mahdollisuus säilyttää oma uskontonsa ja tapansa. Venäläisiä ei siis varmaankaan kiinnostanut heidän tekemisensäniin paljoa, että siitä olisi kirjoihin kirjattu. Suomalainen pappi on varmaankin kirjannut kirkollisia tapahtumia talteen, kuten koto-Suomessakin olisi tehnyt, mutta sellaisia kirjoja ei ole käytettävissä. Perustiko edellä luetelluista kainuulaisista siperiansuomalaisista kukaan perhettä? Tulivatko takaisin Suomeen jossain vaiheessa? Onko heidän jälkeläisiään edelleen Siperian suomalaiskylien alueella tai mahdollisesti muualla Venäjän alueella? Itselläni on useampikin venäläinen dna-serkkuosumissa ja yhden kanssa olen yrittänyt selvittää sukulaisyhteyttämme. Yhteyttä ei vaan ole löytynyt, voisiko Siperia olla selitys?

Ja mitä se Siperia sitten opetti? Vuosikymmenten aikana Siperiaan lähetettiin kymmeniä tuhansia siirtolaisia ja karkotettuja Baltiasta, Puolasta, Suomesta, Inkerinmaalta ja Venäjältä. Oletus Siperian äärimmäisten olosuhteiden toimimisesta rangaistuksena ei ehkä ollutkaan oikea. Toki elinkautisvangeille kaivokset ja pakkotyö olivat ajoittain kuoleman vakava kohtalo mutta lievempien tuomioiden kärsijät saivat aloittaa uuden elämän maanviljelijöinä tai työläisinä, perustaa perheen ja käydä kirkossa eli elää normaalia elämää. Juuri heille Siperia todellakin opetti jotain! He oppivat elämään!

Siperialainen kaupunki 1914, Kuvaaja Kai Donner, Museovirasto

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s