Tänään törmäsin eräässä sanomalehdessä väitteeseen ettei Kainuussa olisi ollut merirosvoja. No jaa, eihän siellä ole mertakaan 😀 Siinä mielessä väite pitää kutinsa mutta järvirosvoja Oulujärvellä on ollut. Päätinkin sitten valaista itselleni asiaa hieman lisää. Olen toki aiemminkin kuullut Oulujärven ”merirosvoista” mutta koskaan en ole asiaan paremmin perehtynyt. Onneksi perehdyin nyt, koska vastaan tupsahti etäsukulainen.

Eletään 1860-luvun alkua, aikaa, joka on jäänyt kainuulaiseen historiaan synkkänä puutteen, kärsimyksen ja kuoleman aikana. Synkimpinä päivinä haudattiin joukkohautoihin kymmeniä ravinnonpuutteen heikentäminä erilaisiin tauteihin kuolleita ihmisiä. Yhteiskunta eli murroskauttaan. Isojako aiheutti sen, että talollisen väestön asema korostui ja tilattoman väen mahdollisuudet asua ja elää kapenivat entisestään. Alempien yhteiskuntaluokkien mahdollisuudet hankkia elantonsa rehellisin keinoin hupenivat ja kaiken kukkaraksi isojaon vahvistamat tilalliset häätivät maillaan asuvia torppareita ja mäkitupalaisia pois. Siihen kurjuuden, kärsimyksen ja sosiaalisen murroksen aikaan kerääntyi yhteen joukkio nuoria miehiä aikomuksenaan kai hieman tasoittaa tilejä. Tämä joukkio tunnetaan tarinoissa Kiveksen rosvoina ja Variskylän varkaina.

Tämä kainuulainen ”merirosvojoukkio” piti Oulujärven tervansoutajia ja rantakylien asukkaita pelossa useiden vuosien ajan. Rosvojoukko teki tuhojaan kai enemmän kuivalla maalla, joten järvirosvonimikekin on hieman harhaan johtava. Suurimmaksi roistoksi ja rosvojoukon johtajaksi tarinat nimeävät Juho Heikki Mularin ja juuri tämä nimi sai kiinnostukseni kunnolla heräämään. Mularien suku liittyy montakin kautta esivanhempiini. SukuJutut ohjelma antaa minulle ja Juho Heikille yhteensä 94 yhteistä esivanhempien polkua. Mularien lisäksi yhteisiä esivanhempia löytyy ainakin Härkösen, Korhosen, Lämsän, Tuhkasen, Tuppuraisen ja Hyrkkään suvusta. Kuka siis oli tämä Juho Heikki Mulari?

Johan Henrik, kuten tuona aikana virallisiin kirjoihin kirjattiin, syntyi aviottomana lapsena 1.11.1844 Paltamon Kiveksen kylässä. Hänen äitinsä Johanna Sophia Mulari syntyi Sotkamon Lahnasmäellä 30.10.1816 itsellisenä ja torpparina eläneen Abram Mularin ja puolisonsa Margeta Härkösen 10-lapsisen perheen nuorimmaiseksi. Abram kuolee kuumetautiin jo 1825 Johannan ollessa vain 9-vuotias. Perhe leviää ympäriinsä, osa menee naimisiin, osa siirtyy palkolliseksi ja Johanna Melalahden kautta Kivekselle. Johanna synnyttää ensimmäisen aviottoman lapsensa jo Melalahdessa, mutta tämä Greta-tytär kuolee joko synnytykseen tai vain muutamien päivien ikäisenä. Johan Henrikin jälkeen Johanna synnyttää vielä aviottomina Anna Lena tyttären, joka kuolee reilun vuoden ikäisenä sekä Alexander pojan, joka ilmeisesti myös kuolee muutaman vuoden ikäisenä tai sitten hänet on annettu kasvatiksi muualle. Vain Johan Henrik mainitaan jatkossa kirkonkirjoissa. Johan Henrik varttuu nuorukaiseksi haastavissa olosuhteissa ja vain 17-18- vuoden ikäisenä hän johdattaa rosvojoukkonsa tihutöihin.

Tarinoiden ja käräjäkirjojen mukaan joukkioon kuului johtohahmoina myös Kiveksen Ahteen talon isäntä Ismael Tervonen (asui myöhemmin Kivesjärven Petäjälahdessa) veljensä Karlin kanssa (asui Varisniemen Karsikon torpassa) sekä Talaksen torpan Ananias Karppisen pojat Henrik Ananias ”Patju-Heikki” ja Samuel. Karppisen perheen kuuluisin veljes on kuitenkin Erik, joka tunnetaan isona voimamiehenä, Talas-Eerana. Erik toimi Kajaanin markkinoilla markkinapoliisina, joten lienee pysytellyt veljiensä touhuista erillään. Mielenkiintoista on se, että rosvojoukon kerrotaan iskeneen Kiveksen ruukin lopettamisen jälkeen Mannilan tilalle tuhoten ja ryöstäen omaisuutta. Ruukki sijaitsi tilalla Mannila nro. 9. Ruukinhoitajana toimi Adolf Castrén. Ananias Karppinen oli Mannila nro.12 isäntänä kunnes jostain syystä joutui luopumaan tilastaan ja siirtyi Talaksen torppaan torppariksi. Johtuiko isännyydestä luopuminen poikien rosvoilusta, puutteeseen johtaneesta ajasta vaiko ruukin toiminnasta. Joka tapauksessa itse ruukki lopetettiin jo 1860-luvun alkupuolella. Tervosen omistamaa Ahteen tilaa käytettiin rosvojoukon päämajana ja kiinniottajien lähestyessä paettiin metsään tahi lähisaariin. Ärjänsaari on ollut yksi ”merirosvojen” piilopaikka ja lähialueen väestö pelkäsi saarta siinä määrin, että uskaltautuivat korkeintaan sen rannoille levähtämään.

Screen Shot 08-25-17 at 10.57 AM

Oulun läänin maaherra Alfthan kyllästyi helmikuussa 1862 Oulujärven asukkaiden ja tervansoutajien valituksiin ja käski Paltamon nimismiestä J.W.Cajaneria ottamaan kovat keinot käyttöön ja pidättämään rosvojoukkion. Kiveskylään lähetetty kasakkapartio saikin tilanteen hetkellisesti rauhoittumaan, kun onnistui saamaa Johan Henrik Mularin kiinni ja oikeuden eteen. Paltamon käräjillä Mularille tuomittiin yhdeksän paria raippoja. Raippatuomio ei kuitenkaan pidätellyt rosvojoukkiota kauaa, vaan meininki jatkui edelleen. Rosvous laajeni muuallekin Paltamon kyliin ja parinkymmenen pääosin nuoren miehen joukkio sai pian peräänsä kruununnimismies Cajanerin käskyttämät sotamiehet. Mularin kiinniotosta luvattiin 40 markan palkkio. Rosvojoukon taltuttamiseksi nimitettiin lääninkanslisti Frans August Planting nimismiehen apulaiseksi. Planting asettui vuokralaiseksi Kivesjärven Virpelän taloon, josta muodostui Plantingin johtaman kurinpalautusjoukon tukikohta. Planting tunnettiin kovaotteisena ja tiukkana miehenä. Ei siis ihme, että vuonna 1865 katsottiin Plantingin joukkojen onnistuneen rikollisen toiminnan taltuttamisessa ja hänen pestinsä apulais-nimismiehenä päättyi.

Ryöstely ei kuitenkaan ollut lopullisesti nujerrettu, vaan alkoi pienen tauon jälkeen uudelleen. Kiveksen rosvojoukkoa ei ollut helppoa saada kiinni, koska osa paikallisesta väestöstä, erityisesti kivesjärveläiset, suojelivat joukkiota. Rosvojoukkio näet ryösteli pääsääntöisesti vain talollisilta ja tervansoutajilta. 1860-luvulla ruoka oli koko ajan puutteella ja köyhä tilaton väki näki nälkää. Talollisten laareista viljaa löytyi ja niihin iski Kiveksen rosvojoukko. He olivat päättäneet olla näkemättä nälkää ja puutetta. Kaikkea saaliikseen saamaansa ruokaa tai viljaa he eivät kuitenkaan pitäneet itse, vaan jakoivat sen Kivesjärven kylän asukkaille. Tästä syystä heitä ei haluttu antaa ilmi.

Lopulta kuitenkin tuuri kääntyi ja Johan Henrik Mulari jäi kiinni keväällä 1867. Kärjillä Mularille langetettiin 39 parin raipparangaistus ja kaksi vuotta vankeutta kruunun pakkotyölaitoksessa Turussa. Rangaistus oli liki maksimi, koska lain mukaan raippoja voitiin tuomita korkeintaan 40 paria. Keväällä 1868 keisarillinen senaatti lievensi Mularin valitettua raipparangaistuksen 28 päiväksi vankeutta vedellä ja leivällä. Myös Karppisen veljekset jäivät kiinni syksyllä 1867. He olivat ryöstäneet vuottolahtelaisen Johan Karjalaisen, sotkamolaisen Simon Moilasen veneestä omaisuutta ja melalahtelaisen Uria Leinosen omaisuutta ja saivat peräänsä joukon takaa-ajajia. Veljekset suuntasivat hyväksi havaitun piilopaikan; Ärjänsaaren uumeniin mutta takaa-ajajat löysivät heidän veneensä ja saivat näin Patju-Heikin ja Samuelin saarrettuina kiinni. Veljesten tuomiona oli 23 paria raippoja ja aiheutuneiden vahinkojen korvaaminen.

Rosvous sai joidenkin paltamolaisten hermot katkeamispisteeseen ja näkyvyyttä haettiin nykyajankin mukaisesti median kautta. Paltamolaiset tilalliset (Leinonen) kirjoitti Oulun Wiikko-sanomiin useammankin kerran alkukesästä 1868 valittaen yleistä kurjuutta ja rosvoilua.

Screen Shot 08-24-17 at 05.12 PM

Screen Shot 08-24-17 at 05.15 PM

Raipparangaistuksilla oli ilmeisen huono vaikutus rikoksien ehkäisyssä, koska tuomitut yleensä joutuivat raastupaan usemman kerran. Vasta kovat pakkotyörangaistukset saivat joukkion kokonaan rauhoittumaan. Samuel Karppinen tuomittiin murtovarkaudesta syksyllä 1868 ja sai tuomioksi 37 paria raippoja sekä kahden vuoden vankeustuomion. Hän vapautui vankilasta marraskuun 12.päivänä 1870, mutta kuoli jo 26.12.1870 Varisniemen Talas-torpassa isänsä luona, vain 24-vuotiaana, halvaukseen. Ilmeisesti kahden vuoden rankka pakkotyö oli tehnyt tehtävänsä nuoren miehen terveydelle. Hänen veljensä Henrik Ananias kääntyi kaidalle tielle ja meni naimisiin vuonna 1880 utajärveläisen Hedvig Kaisa Pieniniemen kanssa. Pariskunta muutti 1884 Utajärven Ahmakselle ja asuivat torpassaan kolmen lapsensa kanssa. Patju-Heikki kuoli vuonna 1899 tuntemattomaan sairauteen. Koskaan hän ei päässyt eroon tekemisistään tai vuosina 1861 ja 1872 kärsimistään rangaistuksista, ne seurasivat häntä Utajärven rippikirjoihinkin.

Johan Henrik Mularin tiedot päättyvät 1860-luvun vankeusrangaistukseen. Kuoliko hän Turussa pakkotyössä, jäikö hän rangaistuksen kärsittyään sinne vaiko jonnekin muualle Suomeen. Turun keskusvankilan rippikirjat eivät kerro Johan Henrikin kohtaloa. Johanin äiti Johanna kuoli Kivesjärvellä toukokuussa 1868. Kuolinsyyksi kerrotaan haudatuissa ”mätäni”. Johanna oli kuollessaan vain 51- vuotias, oliko mätäneminen seuraus jostain taudista, kenties paiseista vai oliko hän kenties rampa ja riippuvainen vankilaan joutuneen poikansa avusta ja kuollut yksin hylättynä? Niin tai näin molempien Mularien tarina päättyy 1869-luvulle.

Screen Shot 08-25-17 at 11.32 AM
Ote Turun keskusvankilan vastaanottoilmoituksesta vuodelta 1868. Johan Henrikin vapautumispäivä olisi tuon mukaan ollut 17.12.1870. Ei ole tiedossa onko kyseinen päivämäärä kirjattu vangin saapuessa vaiko vapautuessa. Jos kyseessä olisi vapautumismerkintä, Johan Henrik olisi päässyt vapauteen ja ehkä jatkanut elämäänsä jossain.

Kainuun ainoat ”merirosvot” olivat siis aikansa syrjäytyneitä, toimettomia ja pääosin vähäosaisia nuoria. Kurjuudesta ja puutteesta huolimatta kruunu keräsi kovakouraisesti veroja ja rästejä ympäri Kainuuta. Perheet joutuivat mierontielle, kun vähäinenkin omaisuus pakkohuutokaupattiin kruunun saatavien vuoksi. Valtiolta ei siis tuolloinkaan herunut armoa tai ymmärrystä kärsivälle kansalle. Aikansa kainuulainen versio Robin Hoodista päätti tehdä voitavansa omansa ja kyläläisten puolesta. Rikkaat menettivät osan omastaan ja ehkä oikeutetustikin joutuivat kokeilemaan köyhien lähimmäistensä kärsimää puutetta. Köyhät saivat osan ryöstösaaliista. Kaikkia ei ryöstäjät saaneet kuitenkaan kurjuudelta pelastettua, Kiveksen kylässäkin kuolema korjasi runsasta satoa nälkävuosina lavantaudin ja muiden sairauksien muodossa. Oliko siis Kiveksen rosvojen tekojen taustalla edes ripaus ideologiaa vaiko puhtaasti turhautuminen ja ilkeys? Tätäpä me tulevat sukupolvet saamme vain arvailla mutta jälleen kerran löysin mielenkiintoisia polkuja etäsukulaisteni elämään.

 

Lähteinä:

Keränen, Jorma. Romppainen, Hannu. Paltamo-Kainuun emäpitäjä. Saarijärven Offset-paino Oy. 2013

Paltamon, Sotkamon ja Utajärven rippikirjat, Turun keskusvankilan rippikirjat

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s