30.11.1939 päivä, joka ei unohdu- Talvisota alkaa – edessä 105 tuskan päivää

Tänään, Suomen itsenäisyyden 102. juhlapäivänä, on sopiva hetki muistella tapahtumia 80 vuotta sitten alkaneen talvisodan ajalta. Virallinen sodan alkamispäivä on 30.11.1939 mutta jonkin asteisia vihamielisyyksiä oli ollut havaittavissa jo muutama päivä aiemmin. Suomen johto oli oli jo lokakuussa kutsunut reserviläiset ylimääräiseen kertausharjoitukseen parantaakseen Suomen puolustuslinjoja Neuvostoliiton esittämien alueluovutusten vuoksi. Suomen puolustuksen järjestäytyminen oli kuitenkin sodan syttyessä vielä pahasti kesken ja neuvostojoukot kuvittelivat helposti marssivansa rajalinjojen yli.

Kun neuvostojoukot marssivat usealla rintamalla Suomi-neidon vyötärön kohdalta rajan yli, oli heidän ainoa päämääränsä katkaista Suomi-neito kahtia ja edetä suoraan Ouluun saakka. Vihollisjoukkoja astui Kainuun korpimaille Suomussalmen ja Kuhmon kohdalta. Suomussalmen taistelut ja erityisesti Raatteentien ihmeet ovat tulleet meille monille tutuiksi vanhempien sukupolvien muistelusten ja erilaisten kirjoitusten kautta. Kuhmon suunnan taistelut ovat jääneet hieman niiden varjoon, tämä tarinani keskittyykin tapahtumiin Saunajärven suunnalla. Suurin osa kainuulaisista reserviläisistä, tulevista sotasankareista, sankarivainajista ja sotaveteraaneista, sijoitettiin joukko-osastoihin puolustamaan omia synnyinseutujaan eli Kuhmon ja Suomussalmen puolustuslinjoille. Sodan alkaessa moni heistä oli vielä kertausharjoituspaikassaan tai matkalla omaan joukko-osastoonsa rajan tuntumaan. Sotapäiväkirjat, joiden avulla olemme saaneet melko tarkkoja kuvauksia sodan kulusta ja tapahtumista, ovat hyvin aukolliset vielä sodan alkupäiviltä. Kuvauksia joukkojen siirtymisestä esim. Hyrynsalmen kautta Kuhmoon löytyy jonkin verran.

Kun neuvostojoukot ylittivät rajan torstaiaamuna 30.11. klo.9.45. Aamulla lumisade oli haitannut suomalaisten joukkojen siirtymistä ja Kuhmon korvissa asuvien siviilien evakuointi oli vielä osittain kesken, lämpötila lienee ollut nollan tuntumassa. Raja ylitettiin Korvasjärven-Saunajärventien kohdalta. Osa joukoista eteni Kiekinkosken suuntaan, osa suuntasi kohden Saunajärveä. Kuhmoon hyökkäsi kenraalimajuri N.A.Gusevskin johtama 54. kaaderidivisioona, johon kuului noin 18 000 miestä, noin 65 panssariajoneuvoa, noin 120 tykkiä, noin 100 lentokonetta, kranaatinheittimiä, konekiväärejä, satoja ajoneuvoja ja hevosajoneuvoja (lähde: https://www.kuhmo.fi/wp-content/uploads/2017/03/Kuhmon-taistelut-talvisodassa.pdf)  Neuvostojoukot yllättivät Laamasenvaaralle evakuointikäskyä vieneen suomalaispartion sekä talonväen. Yhteydenotossa talvisota sai ensimmäiset uhrinsa. Reserviläinen Väinö Tauriainen sekä Laamasenvaaran talon 13-vuotias Eino Malinen saivat surmansa. Partion toinen jäsen rajamies Kimpimäki pakeni talon ikkunasta viemään sanaa Kuusijärven suuntaan, jossa suomalaisten vartiopaikka sijaitsi. Malisen perheen muut jäsenet neuvostojoukot veivät Kuhmon taistelut talvisodassa- artikkelin mukaan vangikseen. Tietojan perheen muiden jäsenten sotavankeudesta ei löydy arkistoista mutta perheen isä Antti Jaakko Malinen oli vankina Grjazovetsin vankileirillä 20.4.1940 saakka, jolloin hänet palautettiin Suomeen. Joidenkin lähteiden mukaan Malisen kaksi lasta olisi kuollut vankeudessa. Eino jäi onneksi talvisodan Kuhmon suunnan ainoaksi siviiliuhriksi.

Väinö Tauriainen oli siis Kuhmon taistelujen ensimmäinen sankarivainaja. Väinö oli syntynyt 21.10.1916 Kuhmoniemellä Jafet ja Saimi Tauriaisen perheeseen. Kotipaikaksi mainitaan Kuhmon Korpisalmen Kipinä-niminen tila. Kantakortin tietojen mukaan Väinö on ollut pienikokoinen, sinisilmäinen nuorimies ja palvellut armeija-aikansa hyvin. Hänet oli kutsuttu lokakuun 1939 lopulla ylimääräisiin kertausharjoituksiin ja hän toimi pikakiväärimiehenä. Naimaton nuorimies, koko elämä edessä, kohtasi kuitenkin tiensä pään Laamasenvaarassa 30.11.1939. Tiedot ovat tosin hieman ristiriitaiset: hänen kerrotaan kadonneen tuolloin ja löytyneen myöhemmin.  Joka tapauksessa hänet haudattiin Kuhmoniemen sankarihautaan vasta syyskuussa 1940.

Saunajärven alueella suomalaisia joukkoja oli vähänlaisesti monikertaista vihollismäärää vastaan. Suomalaisten sotilaiden sotataitojen avulla onnistuttiin viivytystaisteluissa estämään vihollisen eteneminen kunnes saatiin lisäjoukkoja itsenäisyyspäivän aikoihin vuonna 1939. Joulukuun 1. päivän aamuna Peltolan ja Halosen komppanian miehet kohtasivat neuvostojoukot Saunajärven Losovaaralla. Vihollisen miesylivoima panssareineen pakotti Suomen joukot kuitenkin perääntymään puolustusasemiin. Ilman menetyksiä ei taisteluista selvitty. Losossa 1.12.1939 katosi myös Matti Huotari.

Matti Huotari syntyi joulukuussa 1907 Sotkamon Tipasojan Hiltulan talon Jokiniemen torppaan. Isä Pekka oli syntyisin Ylisotkamon Ritalehdosta ja äiti Olga Pääkkönen Sumsan Ruokomäeltä. Olga oli isomummoni Fanny Pääkkösen isän sisar. Kantakortin mukaan Matti oli pienikokoinen, vain 158 senttinen, 57 kiloinen mies. Talvisodan syttyessä Matti asui vaimonsa Aili Määtän kanssa Ylisotkamon Sattulassa. Perheen ainoa lapsi, tytär, oli kuollut kaksi vuotta aiemmin vain muutaman viikon ikäisenä. Matti oli kutsuttu ylimääräisiin kertausharjoituksiin lokakuun alussa, saiko hän koskaan tietää, että perheeseen odotettiin lasta? Toinen tytär nimittäin syntyi seuraavan vuoden heinäkuussa. Mattia ei ilmeisesti koskaan löydetty mutta hänet julistettiin kaatuneena kuolleeksi. Matti palveli Er.P 14:sta ja samasta joukko-osastosta sai surmansa 7 miestä joulukuun 1939 aikana Saunajärven alueella.

Suomalaiset saivat Kuhmon rintamalle lisävahvistuksia Nurmeksesta ja Oulusta joulukuun aikana. Eversti Aksel Vuokon johtama Prikaati Vuokko koottiin Oulussa ja kuljetettiin junalla Nurmekseen. Sieltä Prikaati Vuokon I ja II pataljoona marssivat Kuhmon Rastin maastoon. Prikaati Vuokosta irrotettu III pataljoona siirtyi junalla Oulusta Vuokattiin ja siitä eteenpäin linja-autolla Kuhmoon itsenäisyyspäivänä 6.12.1939. Näin suomalaiset joukot saivat kipeästi kaipaamaansa vahvistusta. Joulukuun aikana taisteluja käytiin mm. Saunajärvellä, Sivakka-Rasti-välisellä alueella, Särkijärvellä, Rastinmäellä ja Kiekinkoskella. Sekä suomalais- että neuvostolaisjoukot asettuivat motteihinsa ja pysrkivät turvaamaan huoltoreittinsä. Ensimmäiset tykkinsä suomalaiset joukot saivat 19.12., enimmillään Kuhmossa suomalaisjoukoilla oli käytössään 20 tykkiä. Neuvostojoukot pyrkivät asettautumaan vaaraisen maiseman korkeimpiin kohtiin ja odottivat lisäjoukkoja avukseen. Alkuun neuvostojoukot liikkuivat jalan ja se oli heidän heikkoutensa. Suomalaisten joukot liikkuivat suksilla. Joulun 1939 jälkeen neuvostojoukotkin alkoivat harjoitella hiihtämistä ja yrittivät edetä hiihtäen suomalaisten selustoihin. Nämä kokeilut onnistuttiin kuitenkin torjumaan, korpisoturit olivat vihollista enemmän tottuneita talvisiin oloihin.

Tammikuussa saatiin lisävahvistusta Suomussalmen rintamalta 5000 miehen verran. Joukkojen komentajaksi määrättiin eversti Hjalmas Siilasvuo. Siilasvuolle oli annettu tehtäväksi joukkoineen motittaan neuvostojoukot tienvarsiin ja tuhota ne. Eversti Siilasvuon johtamat joukot onnistuivat hyökkäystehtävässään: neuvostojoukot oli motitettu Rastille, Klemettiin, Luelahdelle, Kannakselle, Reuhkavaaralle, Losoon ja Löytövaaralle (lähde: Kuhmon taistelut talvisodassa). Mottien valtaaminen oli haasteellista, koska neuvostojoukkojen tykit tulittivat ja lentokoneet pommittivat koko ajan suomalaisjoukkoja. Tammi-helmi-maaliskuussa 1939 käytiin ajoittain kovia taisteluja, sotilaita kaatui molemmilta puolin. Helmikuun lopulla 1940 neuvostojoukot keskittivät Kuusijokilinjalle lähes divisioonan vahvuisen joukon. 28.2.1940 neuvostojoukot löysivät suomalaisten puolustuksesta aukon ja pyrkivät hyökkäämään sitä kautta suomalaisten selustaan. Tuo päivä oli suomalaisittain eräs raskaimmista, tulipesäkkeet ja korsut saivat runsaasti osumia. Voimakkaiden hyökkäysten vuoksi suomalaiset joukot joutuivat perääntymään Kuusijokilinjalta ensin Kilpelänkankaalle ja maaliskuun 3. päivänä Löytövaaraan. Seuraavat 10 päivää olivat suomalaisittain vaikeat. Neuvostojoukot ampuvat kranaatteja 200 kranaatin minuuttivauhdilla kohti suomalaisasemia. Metsä kaatui, korsut sortuivat ja suomalaisia sotilaita kuoli tai havoittui 100 hengen päivävauhdilla.

Kuusijokilinjan murtuminen eli maaliskuun 3. päivä eli  oli viimeinen 22-vuotiaalle Viljo Einari ’Viljami’ Heikkiselle. Viljami syntyi vuonna 1917 Sotkamossa Kalle Heikkiselle ja Anna Sofia eli Anni Lukkarille. Anni Lukkari oli isoisäni Antin 9 vuotta vanhempi sisar. Kalle oli leski mennessään Annin kanssa naimisiin kesällä 1916. Perheeseen syntyi kuusi lasta ja Kallella oli yksi poika ensimmäisestä liitostaan, toinen ensimmäisen liiton lapsista oli kuollut vastasyntyneenä. Kansakoulun käyneen naimattoman Viljamin kerrotaan kantakortissa olleen 163 cm pitkä ja 62 kg painoinen, sinisilmäinen ja hänen oikeassa poskessaan oli 3 sentin pituinen arpi.

Alikersantiksi ylennetty Viljami vapautui armeijasta elokuussa 1939, joten aika siviilissä on kestänyt vain muutaman kuukauden ennen paluuta palvelukseen ja itse sotatoimiin. Kantakortista ei selvene Viljamin kohtalokkaaseen haavoittumiseen johtaneet tapahtumat eikä edes tarkka haavoittumispaikka. Hänen kantakortissaan kerrotaan hänen olleen konekivääriampujana mutta haavoittumishetkellä hän on ollut huoltokeskuksessa. Olisiko ollut vielä toipilaana helmikuun lopulla olleen kuumeen vuoksi? Maaliskuun 3. päivänä 1940 Viljami kuitenkin haavoittui vaikeasti ja kuoli samana päivänä sotilassairaalassa. 

Saunajärven Luelahden alueelle oli muodostunut tuhansia neuvostosotilaita sisältävä suurmotti. Motin valtaamiseksi käytiin rajuja taisteluja helmikuun lopulta maaliskuulle saakka. Hyökkäys Luelahden läntistä mottia vastaan aloitettiin 12.3. Jopa 25 hävittäjää oli neuvostojoukkojen tukena tuona päivänä. Suomalaiset pääsivät melko lähelle vihollisen taisteluhautoja. Sodan viimeiset kaksi tuntia kumpikin osapuoli ampui hillittömästi. Vihdoin aseet vaikenivat 13.3.1940 klo.11.00 kestettyään 105 kohtalon päivää. Sodan päättyessä Kuhmon rintamalla oli noin 29 000 neuvostosotilasta ja 13 500 suomalaista. Talvisodan taisteluissa kuoli Kuhmon rintamalla 1622, haavoittui 3123 ja katosi 132 Suomen sotilasta. Vihollisen tappiot olivat noin 10 500 (vain suomalaisten hautaamat) kuollutta, noin 15 000 haavoittunutta, vangeiksi jäi noin 400 neuvostosotilasta. Näiden lukujen valossa voisi kai puhua talvisodan ihmeestä, koska neuvostosotilaat eivät onnistuneet tavoitteessaan saapastella suoraan Ouluun saakka ja Suomen sotilaat onnistuivat sen estämään lukumäärältään ja kalustoltaan ylivoimaisen vihollisen edessä. Ihme se ei kuitenkaan ole, vaan todiste suomalaisesta sisusta, Isänmaan rakkaudesta ja yhteen hiileen puhaltamisesta -Kodin, uskonnon ja Isänmaan puolesta!