Mansuetus Jacobin isän Jacobus Olain syntyperä on edelleen tätä artikkelia kirjoittaessani epäselvä. Hänen mahdollisista kytkennöistään aatelisiin sukuihin ei ole tietoa mutta hänen pojanpoikansa Esaias Mansueti Fellmanin jälkeläisistä kaksi on aateloitu 1900-luvun alussa ja otettu jäseniksi Suomen Ritarihuoneeseen. Heidän sukunsa on numeroitu ja heillä on omat sukuvaakunansa.

Jo vuosisatoja on ihmisiä lokeroitu yhteiskunnallisen asemansa kautta. Toimiakseen hyvin on yhteiskunnan jäsenillä ollut erilaisia rooleja, jotka ovat tuoneet osalle mukanaan myös valtaa ja vastuuta. Usein nämä jonkinmoiset etuoikeudet ovat kytkeytyneet asepalvelukseen tai hallintotyöhön. Tavalliselle taatelin tallaajalle sanaan ”aateli” liittyy raha, ylempiarvoisuus ja ylemmyyden sädekehä. Näin asia ei kuitenkaan siis käytännössä ole ollut. Vanhan aatelin juuret ulottuvat kirjallisten lähteiden taakse ja kyseessä oli perinnöllinen oikeus. Myöhemmin tätä aatelissäädyn osaa kutsuttiin ylhäisöksi eli ylemmäksi aateliksi. Perustaltaan aateli eli rälssi oli kuitenkin 1500-luvun loppuun saakka sotilassääty. Hyvin monet edelleen tuntemamme aatelissuvut tunnetaan sotilasjuuristaan esim. Fleming ja Tawast. Monet suvut nousivatkin säädyllisesti ylempää asemaan ratsupalveluksen kautta. Ratsumiehen varustaminen kuninkaan joukkoihin tarkoitti kuningas Mauno Ladonlukon vuoden 1280 antaman asetuksen kautta verovapautta varustajalle. Koska ratsusotilaan varustaminen oli keino saada rälssiasema, ei sosiaalinen tai yhteiskunnallinen elämä välttämättä eronnut paljon tavallisen vauraan talon elämästä. Aatelisuus ei siis automaattisesti tarkoittanut rikkauksia, maita eikä mantuja. Ja jos rahat eivät riittäneetkään ratsumiehen ylläpitöön, asema rälssissä horjui. Nyky-Suomen alueelle saapui aatelissukuja myös ulkomailta. Jo mainituista aatelissuvuista Tawast oli vanha suomalainen suku, Fleming taas Suomeen muuttanut ja täällä vaikuttanut suku. Sotilaallisuus ei toki ollut ainoa rälssisukujen perusta, myös kirkollisissa tai yhteiskunnan johtavissa, merkittävissä asemissa olevat henkilöt liitettiin aateliin. Sukurasitteena näillä vanhoilla aatelissuvuilla oli se, että perheen lapset kasvatettiin jatkamaan erilaisissa hallinnon tai kirkon tehtävissä. Kyseessä oli siis velvollisuus, ei oma valinta. Vanhoilla aatelissuvuilla oli myös varallisuutta kouluttaa lapsiaan Euroopan yliopistoissa, tavallinen alemman aatelin perheeseen syntynyt ei siihen saanut mahdollisuutta kovinkaan usein, ellei perhepiiriin kuulunut rikasta suojelijaa.

Aateluuteen kuului siis valtaa mutta myös vastuuta. Sääty-yhteiskunnassa sosiaalinen kanssakäyminen eri säätyjen välillä perustui hyvin pitkälti eri asioiden hoitamiseen ja esimies-alainen-suhteisiin. Muutoin aateliset pysyttelivät oman säätynsä parissa. Avioliitot solmittiin järjen, ei niinkään tunteiden voimalla, pakkoavioliittoja toki vältettiin. Eri aatelissuvut pyrkivät turvaamaan tulevaisuuttaan ja asemaansa naittamalla lapsiaan sopiviin aatelissukuihin. Aatelissuvun pojan ei ollut sopivaa naida alemmasta säädystä, eikä aatelinen tyttö saanut puolisokseen tilan renkiä vaikka kuinka niin olisi halunnut. Tai ehkäpä aikansa pehmo-isä taipui tyttärensä tahtoon ja keksi keinon saada rengistä jollain opilla naimakelpoisen. Ei se varmaankaan helppoa ollut muttei mahdotontakaan. Sotilasura olisi ehkä ollut se helpoin mutta ei-vaarattomin vaihtoehto.

Vuonna 1809 Porvoon maapäivien säätykokous päätti irrottaa Suomen alueella asuvien aatelissukujen jäsenet Ruotsin valtakunnan aatelista, mutta heitä ei kuitenkaan liitetty osaksi venäläistä aatelia. Maapäivien päätteeksi annettiin uusia suomalaisia aatelisarvoja ja näin syntyi Suomen aateli. (Haikari & kumpp., s.331) Suomen Ritarihuoneen katsotaan syntyneen virallisesti vuonna 1818, jolloin tehtiin ensimmäinen suomalaisten aatelissukujen luettelointi. Maantieteellisesti aatelissuvut sijoittuivat vahvasti Uudenmaan, Turun ja Porin sekä Hämeenläänien alueille. Muualla Suomessa asusteli yksittäisiä aatelissukuja siellä täällä. Ylempi aateli, ne rikkaat ja vaikutusvaltaisimmat, asuivat hienoissa kartanoissa maalla tai ylellisissä taloissa kaupungissa. Tai molemmissa eli kesät maalla ja talvet kaupungissa. Aatelisten sotilaiden ulkoisia tunnuksia olivat tietenkin sotilasuniformut, kunniamerkit, miekat ja kannukset. Aatelisunivormut yleistyivät kuitenkin 1800-luvulla myös siviilivirkamiesten keskuudessa, jopa miekka kuului asuun vaikka se ei varsinaisiin työkaluihin siviilillä kuulunutkaan. Univormuilla haluttiin kertoa kantajansa toimialasta ja arvoasemasta. Tärkeä osa aateluuden ulkoista tarinaa oli suvun vaakuna. Suvun tunnus, aateloinnin yhteydessä vahvistettu vaakuna, esiintyi kuviona suvun esineistössä, astioissa, koruissa jne. Sukuvaakunalla, sukumuotokuvilla ja erilaisella kuvioidulla esineistöllä haluttiin kertoa aateliskulttuurin kannalta tärkeää suvun ja aateluuden perinnöllisyyden merkitystä. Vaakunoita toki käyttivät myös muut kuin aateliset, moni porvarillisen taustan omaava, liiketoiminnalla rikastunut suku halusi myös esittää ulkoisia tunnuksia. Porvarillisten vaakunoiden erottaminen aatelisvaakunoista on joskus hankalaa mutta yleensä aatelisvaakunassa on kuvattuna kilven päällä ns. kalterikypärä, jonka kaulassa on kaulakoru. Aateliston rooli suomalaisessa hallinnossa oli suuri mutta itsenäistyminen kautta voimaan tullut tasavaltainen hallitusmuoto tarkoitti loppua aateloinneille. ”Älköön tasavallassa annettako aatelisarvoja älköönkä muita perinnöllisiä arvoja” (Haikari & kumpp., 449). Aatelisuus elää edelleen vahvana Suomessa mutta uusien jäsenien, uusien sukujen aatelointi on perustuslain nojalla kielletty. Aatelisuus ei myöskään automaattisesti ole tae valtiolliseen virkaan, kuten ehkä joskus satoja vuosia sitten oli.

Syy miksi halusin paneutua hieman aatelisuuden historiaan on se, että esi-isäni Mansuetus Jacobin pojan Esaiaksen (s.1620) aloittamasta Fellman-sukuhaarasta on aateloitu kahdesta hänen jälkeläisestään erkanevaa sukuhaaraa. Esittelen heidät teillekin:

Jacob Esaiaksenpoika Fellman syntyi Rovaniemellä vuonna 1795 Rovaniemen kirkkoherra Esaias Fellmanille ja hänen vaimolleen Charina Gisselkorsille. Jacobista tuli myös, sukuperinteiden rasittamana ehkä, kirkonmies. Jacob oli hyvin ristiriitainen mies. Toisaalta häntä moitittiin huonoksi saarnamieheksi, toisaalta ylistettiin saamenkielisen kirjallisuuden edistäjänä. Jacob tunnetaankin parhaiten hänen ei-kristillisistä saavutuksistaan. Vuonna 1819 hänet nimitettiin Utsjoen ja Inarin kirkkoherraksi. Hän opetteli saamenkielen, koska halusi saarnata kirkkokansalle heidän omalla kielellään. Hän halusi myös kääntää kristillisisiä kirjoja saameksi mutta anomuksiin ei myönnytty. Jacob käytti aikaansa Lapissa tutustumalla lappalaisten kulttuuriin ja uskomuksiin sekä Lapin kasvillisuuteen ja eläimiin. Hän laati luetteloita Lapin kasveista, hyönteisistä, linnuista, matelijoista ja kaloista. Hänen uskonnollisia kirjoituksiaan on julkaistu, samoin kuin hänen kirjoituksiaan sukututkimuksen, taloustieteen, kansatieteen ja arkeologian alalta. Hän oli Suomessa ensimmäinen, joka yritti ajoittaa muinaisjäännöksiä. Terveydellisistä syistä Jacob Fellman anoi siirtoa etelämmäs Suomea ja sai paikan Lappajärven kirkkoherrana vuonna 1832. Liki 4-kymppinen Jacob oli tuolloin vielä poikamies mutta muutama vuosi Lappajärvellä pehmitti hänet avioon vuonna 1835 Helena Augustina Tavaststjernan kanssa. Melkein päivälleen 9 kuukauden päästä syntyi perheen ensimmäinen lapsi, tytär Catharina. Lapsia siunaantui perheeseen kaiken kaikkiaan kahdeksan, kolme tytärtä sekä viisi poikaa. Tyttäristä kaksi kuoli pieninä, Catharina sekä kaikki viisi poikaa varttuivat aikuisiksi. Myös Lappajärvellä Jacob kunnostautui enemmän muissa kuin kirkollisissa asioissa. Hän oli erittäin kiinnostunut kehittämään maataloutta ja pienteollisuutta. Juuri näiden ominaisuuksien sekä köyhien auttamisen vuoksi hän onnistui saamaan seurakuntansa arvostuksen. Jacobin ja Helenan eloonjääneet lapset pärjäsivät kaikki elämässä hyvin. Catharina avioitui Saloisten henkikirjoittajan kanssa, pojista vanhin Karl avioitui etäserkkunsa Maria Fellmanin kanssa ja sai 13 lasta. Karl toimi apteekkarina ja lasitehtailijana. Pojista seuraava, August, aloitti uransa vänrikkinä mutta siirtyi sitten maanviljelijäksi ja tehtailijaksi Lahteen. Hän toimi myös säätyvaltiopäivien edustajana ja oli kiinnostunut politiikasta muutenkin. Jacobin pojista nuorin, Johannes, toimi Piikkiön ja Kaarinan nimismiehenä mutta kuoli jo 35-vuotiaana, eikä hänellä tiettävästi ollut vaimoa saati jälkeläisiä. Jacobin ja Helenan lapsista esittelemättä on kaksi poikaa eli kolmanneksi nuorin Nils Isaac ja toiseksi nuorin Gustaf Esaias, Mansuetuksen aateloidut jälkeläiset.

Jacob Fellman ja puolisonsa Helena sekä lapset vasemmalta: Karl, Johannes, Gustaf ja Nils Isaac

Nils Isaac Fellman (käytti nimeä Isak) syntyi vuonna 1841 Lappajärvellä. Hänestäkään ei tullut pappia jatkamaan suvun perinnettä. Ilmeisesti isä-Jacobin intohimo luontoa kohtaan tarttui Nilsiin. Nils opiskeli kasvitieteitä erikoistuen Lapin kasveihin ja suoritti myös filosofian kandidaatin tutkinnon. Seuraavaksi Nils opiskeli oikeutta ja suoritti ”molempain oikeuksien” kandidaatin tutkinnon. Työura alkoi 1873 Vaasan hovioikeuden kanslistina, hän siirtyi sieltä valtionkonttorinsihteeriksi ja kolme vuotta myöhemmin tirehtööriksi eli pääjohtajaksi. Vuonna 1888 Nils Isaac valittiin porvarissäädyn edustajana valtiopäiville. Senaattoriksi tultuaan Nils anoi vapautusta valtiopäiväedustajan pestistään, koska kirjoittamattoman säännön mukaan vain aateliset senaattorit voisivat edustaa valtiopäivillä. Nilsin anomus hylättiin. Senaatissa Nils edusti vahvasti suomalaisuutta ja suomalaisia arvoja, hänen puolueensa oli Suomalainen Puolue ja sen ”gammalfennot” eli vanhasuomalaiset. Vuonna 1900 Nils Isaac Fellman nimitettiin Vaasan hovioikeuden presidentiksi. Tämä oli Nilsille selkeä ylennys mutta hän kuitenkin erosi virastaan jo vuonna 1902. Eronsa jälkeen eli jäätyään eläkkeelle Nils keskittyi jatkamaan isänsä Lappia koskevia tutkimuksia sekä julkaisi useita teoksia isänsä tutkimusten pohjalta. Hänet kutsuttiin Suomalaisen Tiedeakatemian kunniajäseneksi ja myöhemmin hän lahjoitti Tiedeakatemialle lahjoitusrahaston. Nils Isaac Fellman aateloitiin vuonna 1902 ja syynä lienee ollut se, että hallitsija, Venäjän keisari Nikolai II, tarvitsi aatelissäätyyn vanhasuomalaisen lojaalisuuskannan puolustajia. Nils Isaac ja puolisonsa Julia Revell (hautakivessä Revall) saivat kaksi poikaa, joiden kautta suku jatkuu nykypäivään. Nils Isaac kuoli vuonna 1919 Helsingissä ja hänen puolisonsa 14 vuotta myöhemmin ehtien haudata vanhemman poikansa.

Nils Isaac Fellman
Nils Isaac Fellman A 275 aateloitu 11.4.1902, aatelisvaakuna. Lähde: Suomen Ritarihuone

Nils Isaacin ja hänen jälkeläistensä sukuvaakunassa on kuvattu miekka sini-hopeisten siipien kera. Kalterikypärällä on kultainen kruunu ja kaulassaan koru, jonka yksityiskohdista ei saa kuvasta selvää. Miekan terä puuttuu kuvasta myös. Sini-hopeisen kilven vasemmalla puolella on ruotsinkielisen kuvauksen mukaan ”vildman”- suora suomennos villimies – olkapäällään jonkinmoinen nuija. Oikealla puolella vesivaaka, jonka yläpuolella ja alapuolella kolme kuusisakaraista tähteä. Kilven molemmin puolin kilvenkantajina lujonnollisenväriset porot ja alhaalla vaakunanauha, jossa suvun tunnuslause: ” Totuus maan perii”.

Siinä siis suurin piirtein suora suomennos alunperin ruotsinkielisestä vaakunakuvauksesta. Joskus vaakunoihin on piilotettu paljon syvempiä ja salaperäisempiä merkityksiä. Tässä tapauksessa en niitä huonommin symboliikkaa tuntevana pysty löytämään. Miekka siipineen kuvannee ylevyyttä, sini-valkoinen/hopeinen-teema on joko sattumaa tai viittaus samaan kuin nykyisellä siniristilipullamme. Suomen siniristilippu otettiin käyttöön vasta itsenäistymisen jälkeen mutta teemana sini-valkoinen on jo vanhempi asia ja vahvasti suomalaisuuteen liittyvä jo 1800-luvulla. Porot viittaavat Nilsin Lappi-mieltymykseen ja villimies ehkä antaa vahvistusta ajatukseen sukunimen synnystä: Fellman – fjällman – tunturimies. Toki tunturimiehellä voisi olettaa olevan vahvemman vaatetuksen. Kolmio-symboleilla on hyvinkin monenkirjavia merkityksiä mutta tuskinpa kannattaa lähteä liikkeelle vapaamuurari-ideologiasta tai sen suuntaisista. Suomennos antaa sanalle merkityksen vesivaaka mutta kyseessä lienee aikansa vatupassi, jossa keskellä luotisuora. Egyptiläiset jo muinoin osasivat käyttää sellaista työkalua. Sitä kuinka luotisuora liittyy Nilsiin, en osa sanoa, rakennusmiehiä hän ei kuitenkaan tietojeni mukaan ollut. Kuusisakaraisen tähden – kuusikannan – heksagrammin muodostaa myös kaksi päällekkäin asetettua kolmiota, toinen kärki alaspäin. Heksagrammi on juutalaisuuden tunnus mutta sillä on myös muita merkityksiä. Nils ei ollut kirkonmiehiä, joten luulen merkityksen löytyvän osastolta ”muu merkitys”. Heksagrammi on yhdistetty myös mytologiaan, okkultismiin ja muihin salaperäisiin asioihin, myös vapaamuurariuteen. Ja miksi kuusisakaraisia tähtiä on kuusi? Nauhassa oleva tunnuslause on meille tutumpi muodossa ”Rehellisyys maan perii” mutta perimmäinen tarkoitus on lähes sama. Ehkä lause viittaa Nilsin ammattiin lainoppineena? Vai onko sillä syvempi poliittinen merkitys?

Gustaf Esaias Fellman oli pari vuotta Nils Isaacia nuorempi eli syntyi Lappajärvellä vuonna 1843. Papiksi ei Gustafkaan halunnut vaan hän pääsi ylioppilaaksi Hämeenlinnan lukiosta vuonna 1865 ja suoritti Helsingin yliopistossa kameraalitutkinnon vuonna 1869. Kameraalitutkinto oli lainopillinen hallintotutkinto, joka pätevöitti esim. lääninsihteerin tai lääninkamreerin virkoihin. Gustaf kuitenkin jatkoi opintojaan ja suoritti tuomarintutkinnon vuonna 1872. Varatuomarin arvon hän sai vuonna 1873. Gustaf Fellman aloitti työuransa ylitullijohtokunnan asessorina, yleni Suomen senaatin kamaritoimituskunnan esittelijäsihteeriksi ja nimitettiin Oulun läänin kuvernööriksi 1897. Siinä virassa hän toimi kolmisen vuotta. Gustaf oli myös valtiopäivämies ja toimi senaattorina sekä kamaritoimituskunnan päällikkönä vuosina 1900–1905. Gustaf Fellman sai valtioneuvoksen arvon 1894 ja hänet aateloitiin 1904. Gustaf Fellmanin työurasta tai poliittisesta elämästä ei ole lähteissä yksityiskohtaisia tietoja. Mistään ei myöskään löydy pohdintoja hänen aateloinnin syistään. Oletettavasti hänen katsottiin ansainneen aateloinnin samoin perustein kuin isoveljensä Nilsin. Gustaf meni vuonna 1870 naimisiin Tuttu Stjernvallin kanssa, aatelissukuinen hänkin. Gustaf ja Tuttu saivat pojan Arvid Hjalmarin, josta tuli apteekkari ja lääkintöhallituksen asessori. Hän oli myös ensimmäinen suomalainen keihäänheiton maailmanennätyksen haltija. Arvid Fellmanin kautta tämä sukuhaara jatkuu nykypäivään. Gustaf Fellman kuoli vuonna 1916 Helsingissä ja hänen puolisonsa Tuttu jo kolme vuotta aiemmin.

Kuvernööri Gustaf Fellman seurueineen lähdössä Kultalasta kosken alapuolella. Henkilöt vasemmalta lukien: 1) Katila, Evert 2) kruununvouti Parlinin sisarenpoika, 3) Anders Brofeldt, 4) tuntematon, 5) kruununvouti Johan Viktor Parlin, 6) Leonard Borgström, 7) metsätarkastaja Mauritz Waenerberg, 8) nimismies Viktor Mikael Pitkänen, 9) kuvernööri Gustaf Fellman, 10) saamelainen Annan Kaapi Appisjoen suulla olevasta talosta, 11) laamanni Liljeblad, 12-14) tuntemattomia ja 15) Emil Sarlin. Taaimmaisessa veneessä istuvat ovat tuntemattomia. Kuva: J. J. Sederholm, 1898. GTK, Vanhatkuvat nro 57. HUOM! Kuvan numeroiduista henkilöistä kaksi on lähes näkymättömissä vasemmassa laidassa. Kuvernööri Fellman on keskellä kuvaa saamelaismiehen vasemmalla puolella oleva pujopartainen mies.
Gustaf Fellman A 279 aateloitu 10.4.1904, aatelisvaakuna. Lähde: Suomen Ritarihuone

Gustaf Fellmanin sukuvaakunassa on kultakruunuinen kalterikypärä kaulassaan koru. Kruunussa seisoo kuusi ja vasemmalla kolme sinistä eläinhahmoista lippua ja oikealla kolme keltaista/kultaista lippua, joissa kussakin kolme viisisakaraista lippua. Eläinhahmo on valkoinen kärppä. Kelta/kulta-sinisessä kilvessä oikealla ”vildman”- villimies ja vasemmalla kolme sinistä ”vasar stolpevis” – pylväsvaaseja? Kilvenkantajina porot ja nauhassa oleva suvun tunnuslause: ”Koti kuusta kuuleminen”.

Molempien Fellmanien sukuvaakunoissa on siis kilvenkantajina porot ja kilvessä villimies. Villimiehellä on siis oltava yhteys itse Fellman-sukuun. Kruunut ovat myös toistensa kaltaiset mutta Gustafin kruunussa on vähemmän koristekiviä. Kuusi kruunussa yhdistyy tunnuslauseeseen mutta se, miksi kuuseen viitataan ei lähteistä tule selville. Mikään Gustafin työurassa tai elämässä ei olemassa olevien tietojen mukaan liity kuusiin tai puihin ylipäänsä. Keltaisten lippujen tähtien kerrotaan olevan viisisakaraisia, erilaiset siis kuin veljellä. Viisisakaraisten tähtien merkityksiä löytyy myös sekä uskonnoista että pakanuudesta. Kilven vasemmanpuoleiset omituiset kuviot ovat suoran suomennoksen mukaan pylväsvaaseja tai pylväskannuja. Noh, tarkempi paneutuminen heraldiikkaan opetti, että suorat suomennokset voivat tarjota vain parhaimman mahdollisen vaihtoehdon ja joskus sekin menee päin kuusta. Sana ”vase” on heraldiikassa lyhde tai risukimppu ja ”stolpevis” kertoo vain, että kuvio on pylväsmäinen. Alla kuva heraldiikan sivuilta:

”Vase”. Lähde: http://www.finto.fi 8.7.2021

Tunnuslause ”Koti kuusta kuuleminen” on minulle tuntematon, ”Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto” on paljon tutumpi. Merkitys lienee sama. Kertooko kuusiteema Gustaf Fellmanin luonnonläheisyydestä ja kotimaan tärkeydestä? Niin ja palataanpa vielä kruunun lippujen sinipohjaisiin kuviin eli vasemman puolen eläinaiheisiin. Eläimen mainitaan olevan kärppä. Jääkiekkoon eläinvalinta ei liittyne vaan siihen, että Gustaf toimi Oulun läänin kuvernöörinä vuosina 1897-1900. Oulun läänin, kuten myöhemmin Pohjois-Pohjanmaan maakunnan vaakunassa seikkailee kärppä. Oletettavasti Gustaf otti eläimen siksi sukuvaakunaansa.

Aateluus on joissain yhteyksissä haluttu nostaa jalustalle ja aatelisista ihmisistä parempia kuin muut. Artikkelini tarkoitus on avata aateluuden taustaa ja selventää, että suurin osa aatelisista oli ansainnut erikoisasemansa omalla työllään sotilaina tai virkamiehinä. Aatelointi on ollut satoja vuosia hallitsijan tapa kiittää ja palkita ansioituneita alamaisiaan ja työntekijöitään. Aateloinnin kautta henkilöt ovat saaneet ylemmän aseman yhteiskunnassa mutta sen mukana on tullut aseman mukainen vastuu. Toki heidän elämänsä on ollut usein ulkoisesti vauraampaa ja näennäisesti helpompaa ja varmaan se on aiheuttanut kateuttakin aikalaisissa tavan tallaajissa. Aatelin historia on mielenkiintoinen osa historiaa, valitettavasti tätä artikkelia kirjoittaessani en pystynyt perehtymään aiheeseen niin syvällisesti kuin aihe olisi ansainnut mutta jatkan aiheeseen perehtymistä. Jos aatelin historia eri aikoina ja eri ulottuvuuksissa kiinnostaa, kannattaa tutustua lähteenäkin käyttämääni, melko tuoreeseen kirjaan: Aatelin historia Suomessa.

Lähteet ja/tai aiheeseen liittyvät aineistot:

Haikari, J., Hakanen, M., Lahtinen, A., Snellman, A. Aatelin historia Suomessa. Kustannusyhtiö Siltala. Helsinki. 2020

Suomen Ritarihuone: https://www.ritarihuone.fi/fi/alku/

Wikipedia, hakusanalla aatelointi: https://fi.wikipedia.org/wiki/Aatelointi

Wikipedia, hakusanalla aateli:https://fi.wikipedia.org/wiki/Aateli

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s