Noituuttako?

Olen jo aikaisemmissa jutuissani sivunnut esi-isäni Mansuetus Jacobin kuoppaista elämäntaivalta. Tai mistä minä ne kuopat tiedän, kun en ole ollut niitä katsomassa, oletan vain niin hänestä historiankirjoihin kirjoitettujen kommenttien ja luonnehdintojen perusteella. ”Juoppo, taikuri ja suuri narri”. Joku voisi säikähtää moista luonnehdintaa varsinkin kun se on annettu kirkonmiehelle 1600- luvun alkupuolella, tarkalleen vuonna 1628, ja varsinkin kun luonnehdinta on annettu ”verokortin” yhteydessä. Kirkkoherra sai siis potkut, koska seurakuntalaiset kokivat hänen olevan juoppo ja muutenkin hieman erikoinen. Minulle tuo luonnehdinta on lahja. Ai miksikö? No siksi, että tiedän tasan neljän sanan verran enemmän hänestä kuin mitä tietäisin ilman noita sanoja.

Kun ensimmäisen kerran törmäsin Mansuetuksen potkuihin ja saatesanoihin, olin hieman tyrmistynyt ja hämilläni, halusin tietää hänestä enemmän. Tai halusin ainakin ymmärtää. Sukututkijan on toki muutenkin uhrattava aikaansa ja energiaansa kaikkien mahdollisten tiedonmurujen etsinnässä mutta nuo neljä sanaa avasivat minulle kokonaan uuden, mielenkiintoisen maailman. Vaikka moinen luonnehdinta on minulle sinällään yhdentekevä, olen onnellinen jokaisesta esivanhemmastani riippumatta siitä millaisia persoonia he ovat olleet tai minkälaisia syntejä eläessään tehneet. Minut on rakennettu heistä jäljelle jääneistä pienen pienistä osasista. Minä olen minä ja kannan ylpeänä esivanhempani harteillani. Pienestä tytöstä saakka minua on oudosti kiehtonut taikuus ja noituus. En usko kieroutuneella mielelläni olevan mitään yhteyttä esi-isäni mieltymyksiin mutta kukapa sen oikeasti tietää….Kun luin esi-isästäni erottamiskirjeen perusteluissa olleen luonnehdinnan, minut valtasi suunnaton tiedonjano. Mitä oikein tarkoitettiin? Miksi hänen otsaansa lyötiin moinen leima? Mitä hän oikein oli tehnyt saadakseen potkut? Kuka hän oikein oli?

Mansuetus oli Iin kirkkoherran Jacobus Olain poika, kirkollisen kasvatuksen saanut ja ilmeisen kunniallinen ja osaava pappismies itsekin, olihan hän toiminut jo ensin Paltamossa kappalaisena, sitten Iissä jonkin aikaa kappalaisena sekä isänsä kuoleman jälkeen muutaman vuoden kirkkoherranakin ennen nimitystään Paltamon kirkkoherraksi. Erinäisistä lähteistä tiedonjanoisena imuroin tietoa hänen taipaleestaan ennen potkuja ja lähteiden mukaan hän on ehkä noin 1620 tienoilla ollut osallinen ns. Lapin-lähetykseen. Kristinuskohan valtasi nyky-Suomen 1500- luvun puolessa välissä ja Lappiin kristinuskon käännytystyö lähti voimalla käyntiin juuri noihin aikoihin eli 1600- luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Lapissa oli kuitenkin vallalla muinainen ”pakanausko” ja tuota eriskummallista kristinuskon kannalta katsottuna epäjumaliin perustuvaa noituutta myös Mansuetus lähetettiin tutkimaan tarkemmin. Hänen tehtävänsä oli tutustua lappalaisten harjoittamaan uskontoon, heidän tapoihinsa ja kulttuuriinsa. Ilmeisestikin kirkon ylemmät herrat halusivat tietää tarkalleen minkälaisten asioiden kanssa ovat tekemisissä ja minkälaiset ihmiset heidän vastaansa asettuvat käännetettäviksi. Tarkempia tietoja Mansuetuksen matkoista, joita hän ilmeisestikin teki Lappiin ainakin kaksi, ei minulla ole käytössäni. Noiden hänen matkoiltaan tekemiensä muistiinpanojen sanotaan kuitenkin olleen Kajaanin vankilassa vankina kärsineen Johannes Messeniuksen suurteoksen: ”Scondia Illustrata” perustana. Matkakertomukset siis toki löytyvät jostain mutta minun käsiini ne eivät vielä ole ehtineet.

”Tietäjä on suomalaisessa kansanperinteessä taikavoimainen, yliluonnollisia voimia käyttävä henkilö, jonka taikavoimat perustuvat suureen tietoon. Tietäjiksi kutsuttuja henkilöitä oli sekä myyttisissä kertomuksissa että oikeasti. Oikeiden tietäjien tärkein tehtävä oli usein parantaa sairaita. Monet tietäjät osasivat kalevalaisia runoja, sekä taruja että loitsuja. Tietäjä saattoi olla sekä myyttisten tarinoiden kertoja että kansanparantaja. Eräät tietäjän tärkeimmistä tiedoista koskivat ilmiöiden alkuperää, syntyä. Uskottiin, että olentoja ja ilmiöitä voitiin hallita, jos niiden alkuperä tunnettiin. Esimerkiksi sairauden saattoi voittaa, jos lausui tai lauloi sen synnyttäneen pahan henkiolennon syntysanat sisältävän loitsun. Tärkeää tietäjän tietoa olivat myös ne loitsun erityiset sanat, joissa oli loitsun voima. Näitä tarkkaan varjeltuja ”taikasanoja” nimitettiin luotteiksi. Luotteita pidettiin niin suurina salaisuuksina, ettei niistä ole jäänyt juuri tietoa. Tietäjät, noidat ja kansanparantajat olivat eräänlaisia kosmisen tasapainon säilyttäjiä. Erilaisille olennoille oli oikeat paikkansa maailmankaikkeudessa, ja jos olentoja meni vääriin paikkoihin, syntyi ongelmia. Esimerkiksi ihminen saattoi sairastua, jos hänestä lähti häneen kuuluvia sieluolentoja, tai jos häneen tuli häneen kuulumattomia ympäristön haltijaolentojen väkiä. Parantajan tehtävä oli usein palauttaa olennot oikeille paikoilleen. Tietäjä yleensä tunsi erilaisiin tarpeisiin erilaisia taikoja, joissa useimmiten piti tehdä rituaaleja ja loitsia, usein myös käyttää taika-aineita tai taikaesineitä.” Lainaus wikipediasta hakusanalla tietäjä.

Lapinnoita, saameksi noaidi tarkoittaa entisajan lappalaista hengellistä tietäjää ja šamaania. Lapinnoita vajosi transsiin ja matkusti henkiulottuvuuteen. Lapinnoidan kerrottiin voivan kulkea kuin tuuli tai ajatus. Suomessa lapinnoitia sekä pelättiin että kunnioitettiin, ja niistä kerrottiin paljon tarinoita. Jos tuuli nosti heinää heinänteossa pohjoiseen päin, arveltiin lapinnoidan olevan sitä ryöstämässä. Heinää vievää tuulenpuhuria saatettiin heittää tai iskeä puukolla tai viikatteella. Joskus osuman saanut tuulispää parahti lapsen tavoin, ja tuuli tyyntyi. Erään tarinan mukaan eräs Lapissa käynyt näki lappalaisen luona poikansa heinäpellolle heittämän puukon. Oli kuulemma sattunut reiteen. Lapinnoitien arveltiin myös muuttuvan linnun kaltaisiksi, ja menevän kokoamaan metsistä lintuparvia houkutellakseen ne Lappiin. Tällöin ne saattavat esiintyä muuta parvea isomman linnun hahmossa. Tällaista kerran koitettiin pyssyllä ampua, mutta turhaan. Vasta, kun pyssynpiippuun vuoltiin hopeaa, ja koitettiin sillä latauksella ampua, putosi noitalintu oksaltaan. Kansantarut kertoivat myös, että jotkut suomalaiset kävivät lapinnoitien opissa. Mahtavasta suomalaisvelhosta saatettiin sanoa, että hän on käynyt lappalaisen opissa tai on lappalaista sukua. Toisaalta kehnosta loitsijasta sanottiin, että ei ole lajia lappalaisen. Myösskandinaavit liittivät usein poikkeukselliset taikavoimat lappalaisiin sukujuuriin tai lappalaisten oppeihin. Kalevalassa Lapin laulajat ja tietäjät ”lauloivat Lapin runoja, Hiiden virttä vinguttivat”. Lapin noitien aseina olivat kalevalaisissa runoissa ja muissakin kertomuksissa noidannuolet. Noidannuoli saattoi iskeä esimerkiksi metsäretkellä. Se ei näkynyt ulospäin, mutta aiheutti kovan kivun ( katso lumbago). Lapin noita saattoi myös kirota esimerkiksi karjan sairastumaan. Lars Levi Laestadius oletti että lapinnoidat käyttivät tietyissä seremonioissa jotakin salaista narkoottisesti vaikuttaa ainetta ennen toimituksen alkua, parantaakseen elimistönsä suoritustasoa ja mielikuvitusvoiman nostamiseksi. Laestadius tiesi noitien myös paastoavan aina ennen maagisen seremonian aloittamista. Saamelaiskulttuurin tutkijan T. I. Itkosen mukaan Inarin porolappalaisten perimätiedon mukaan lappalaisnoita söi seitsenpilkkuisia kärpässienniä. Inarin porolappalaiset tiesivät myös ns. rumpuakoista (rum´b-āhkkuh). Nämä söivät kärpässieniä, ennen kuin ryhtyivät käyttämään noitarumpua. Rumpuakat olivat pahansuopia, lähettivät ”pahanpanoja” ihmisten kimppuun ja surmasivatkin näitä joko omasta aloitteestaan tai muiden pyynnöstä, pitäen ’taaloja’ (paha haltijaolento) lähetteinään. Noita ei voinut kastaa rumpuakkaa eikä tämä häntä. Noita hoiti uskonnollisia menoja, rumpuakka syntisenä ei siihen kelvannut.” Lähde wikipedia hakusanalla Lapinnoita.

Mansuetus vietti siis lappalaisten keskellä aikaansa tutustuen heidän kulttuuriinsa, tapoihinsa ja uskontoonsa. Mansuetuksen matkakertomuksessa kerrottaneen tarkemmin se missä päin Lappia hän tutkimuksiaan suoritti. Toivottavasti onnistun saamaan käsiini nuo kertomukset tai ainakin Messeniuksen Scondia Illustratan. Suomalaiset samanismin ja tietäjyyden tutkijat eivät ole löytäneet tietoa suomalaisten noitarummuista. Noitarumpu on tärkeä osa samanistisen transsin harjoittamisessa ja noitarummun puuttuminen tarkoittaisi sitä, että ainakaan dokumentoituna aikana esiintyneissä muinaisuskonnoissa ei olisi harjoitettu transsia. Kirjailija, akateemikko, suomalaisen kansanrunouden ja mytologian tutkija Martti Haavikko eli kirjailijanimenltään P. Mustapää on kuitenkin tutustunut myös Mansuetus Jacobin muistiinpanoihin. Muistiinpanojen sanotaan olevan vaikeaselkoisia, koska niissä kerrotaan sekä lappalaisten että suomalaisten pakanallisista tavoista, eikä aina ole tarkkaan eroteltu kummasta ryhmästä kulloinkin on kyse.

”Mansuetus kertoo noitamenoista, joissa noidat lyövät rumpua vasaralla. Menoissa noidat laulavat runonlaulua (runowijssor), ja eräs heistä kaatuu, ja haluaa ”nähdä” ja ennustaa. Martti Haavio (Suomalainen mytologia, 1967) tulkitsee tämän transsimatkaksi eli loveen lankeamiseksi” (Lähteenä wikipedia: ”Tietäjä”). Mansuetus siis ihan selvästi kuvaa samanismiin liittyvää rituaalia. Hän myös kirjoittaa, että kyseiset noidat sanovat olevansa suvultaan suomalaisia ja venäjänuskoisia eli ortodokseja. Haavikko yhdistää ortodoksisuuden karjalaisiin. ”Mansuetus mainitsee myös noitien asuvan lautamökeissä, ei siis kodissa, kuten saamelaiset vielä tuolloin. Lisäksi Mansuetus Jacobin käyttämät noidan välineiden nimitykset arpa ja kannus ovat itämerensuomalaisia, eivät saamelaisia, vaikka saamelaiset termit olisivat tunnettuja ja käytettävissä saamelaisten välineiden kuvailuun. Myös Mansuetuksen kuvaama runonlaulu vaikuttaa olevan pikemminkin itämerensuomalaisten kalevalaista runonlaulua kuin saamelaisten joikua; sanaa runo on käytetty ruotsin kielessä jo vanhastaan itämerensuomalaisten kalevalaisesta runonlaulusta, ja joiulla on oma nimityksensä. Haavio kertoo myös tutkija Ernst Mankerin vuonna 1938 todenneen, että Kemin-Lapista tunnetulla erityisen kehittyneellä ja taidokkaasti maalatulla rumputyypillä ei ole ollenkaan saamelaista nimeä, vain suomalainen nimitys kannus. Nimitys voi Haavion mukaan siitä, että rumpuja käyttivät suomalaiset, ja taidokkaina tekeleinä rummut tuskin olivat kopioita toisen ryhmän rummuista, vaan jatkoa pitkälle perinteelle.”(Lähteenä wikipedia: ”Tietäjä”)

Tutkijat eivät siis ole yksimielisiä ristiriitaisista tiedoista koskien itämerensuomalaisten pakanamenoista, koska nämä vähäiset dokumentit on kirjattu Lapin alueelta, jossa on vahva saamelainen vaikutus. Tutkijat kritisoivat myös Mansuetuksen kuvauksessaan käyttämää lautamökki kuvausta asunnosta. Saamelaiset ovat käyttäneet asuntonaan kotaa. Lapissa ei tiedetä tuohon aikaan olleen muualta tullutta uudisasutusta, joka olisi käyttänyt asuntonaan puusta rakennettua asumusta. Niin tai näin, Mansuetus on moiset huomiot ylöskirjannut, enkä ainakaan minä näe mitään syytä epäillä kuvauksen todenperäisyyttä. By the way, wikipediassa, kuten monessa muussakin lähteessä Mansuetus Jacobille on tyrkätty sukunimi Fellman, joka ei siis ollut hänellä käytössään alkuperäislähteiden mukaan, vasta hänen poikansa Esaias otti sukunimen Fellman käyttöönsä. Sukunimen alkuperää on pohdittu moneltakin kantilta mutta vedenpitävää selitystä sille ei ole keksitty. Yksi vaihtoehdoista on se, että nimi on muotoutunut ruotsinkielen sanasta fjellman eli tunturimies. Jos tuo teoria pitäisi paikkansa, sukunimi olisi voinut yhtä hyvin syntyäkin jo Mansuetukselle, joka kolusi Lapin kairoja, kuten poikansa Esaias hänen jälkeensä. Mansuetuksen jälkipolvista useampi kirkonmies on tehnyt elämäntyönsä Lapissa ja useampi heistä, kuten esimerkiksi vuonna 1795 syntynyt Jacob Fellman, kunnostautui myös Lapin ja Venäjän tutkijana sekä saamelaisten kansanperinteen kerääjänä. Takaisin alkuperäiseen kysymykseen: kuka, mikä oli Mansuetus Jacobi ja miksi hän sai ristikseen luonnehdinnan:”juoppo, taikuri ja suuri narri”? Eipä tarvitse olla suurikaan tietäjä tai noita ymmärtääkseen asian taustasta edes osan. Millainen rooli on pappismiehellä pakanaisessa Suomessa 1600- luvun alussa, jonne kristinusko on vasta rantautumassa. Ei liene hänen osansa ollut helppo saarnatessaan levottomien aikojen, luonnonoikkujen aiheuttamien katojen ja kulkutautien vaivaamassa pohjolassa. Ihmisten usko tuttuihin pakanajumaliinkin lienee ollut koetuksella, saati sitten opetella uskomaan johonkin uuteen. Pään hakkaaminen Kainuun petäjään lienee sattunut, jos ei otsaluuhun, niin ainakin henkiseen kanttiin. Tuikku murheeseen on ollut tarpeen ja tuonut samalla kaivattua lämpöä kolottaviin jäseniin. Jos siinä sitten on useampikin tuikku tullut otettua, niin juoppohan sitä sitten ainakin niiden vähäisten herraskaisten ihmisten mielestä on ollut.

Olisiko Lapin noitamatkoilta tarttunut mukaan myös muita koettuja rituaaleja, josko oma uskokin oli lähtenut lentoon noitarummun säestyksellä. Onhan siinä voinut tulla pari palaa kärpässientäkin naukattua, on niitä muuten löytynyt kainuustakin. Sekö ihmisraasusta on tehnyt suuren narrin, että on viettänyt aikaansa pienen hetken toisen kulttuurin keskellä toteuttaen toisilta saamaansa toimeksiantoa? Näin se on kai nähtävä. Ihminen on ollut kovin kapeakatseinen ja erilaisuutta ymmärtämätön jo tuolloin, kuinka sitä voisi siis odottaa nykypäivän ihmisiltä. Mansuetus on tehnyt suuren kulttuuriteon kerätessään muistiin sen aikaista erilaisuutta ja katoavaa kansanperinnettä. Toivon todella, että hän olisi kyennyt siirtämään näkemänsä, kuulemansa ja kokemansa jälkipolvilleen, jos ei taitoina, niin ainakin tietoina. Toivoisin niin olevani enemmän kuin nuo neljä sanaa rikkaampi mutta nekin antoivat minulle suuren palan esi-isäni elämää 1600- luvulla. Otan ylpeänä osan hänen osakseen langenneesta rististä kannettavakseni!

Valkian sanat.

Tuoss” on tyttö tuuvitettu Pohjan jäisessä tuvassa, Kivisessä kellarissa, Sisällä lumisen linnan. Yöllä hamppu kylvettihin, Päivällä hamppu karhittihin, Ruton vesille vietihin Verikko, veljesten kutoma, Apen aineillen panema, Sisarusten kehräeleinä, Vyörytettihin vetehen Myötä virron potkittihin. Saatihin halia hauki, Halastihin hauvin vatta, Saatihin siloinen siika, Halastihin siian vatta, Saatihin tuli punanen. Varsin vanhin Väinämystä, Risto taisi tulen lumoa Valkiaisen vaaputella, Risto taisi riistat tietää Väet vanhat vähenellä, Risto joukossa jalompi. Risto juosta ripsutteli, Ratsut rattaliin sukesi, Santti saastatut salolla, Kekälehet kengitellä, Polvi se porossa pyöri, Eapenessä kynnöstäpi. Mies musta merestä nousi Ylös aallosta yleni, Oli liyytä hyppysissä Jäätä jörkäle käessä, Risto kärsi käsin ruveta, Ilman rauta rukkasitta, Ilman vaski vanttusitta.

Laulun sanat on muistiin kirjannut Jacob Fellman ja ne on julkaistu hänen postyymisti ilmestyneessä teoksessaan ”Anteckningar under min vistelse Lappmarken” (osassa 2 vuonna 1906).