Kun mietin aiheita blogijuttuihini, etsin mielenkiintoisia henkilöhahmoja paikallishistoriasta tai omasta suvustani, mieluusti toki yhdistäen molemmat ulottuvuudet. Nyt tuntui, että oman suvun mielenkiintoiset persoonat oli jo koluttu ja eksyin tutkiskelemaan henkilöitä vähän eri perspektiivistä. Yht’ äkkiä koin kuitenkin ahaa-elämyksen, joita viime aikoina on tapahtunut aika harvoin, ja törmäsin mielenkiintoiseen nimeen, yllätys, yllätys, jälleen kerran sanomalehtiarkistossa. Se arkisto ei muuten koskaan lakkaa olemasta mielenkiintoinen. Sotkamolaissyntyisen kirjailijan Heikki Meriläisen nimeen törmättyäni tukistin itseäni, kuvaannollisesti tosin, ja manasin, että miten ihmeessä olen unohtanut hänet kokonaan. Onneksi virhe on korjattavissa. Kyseessähän on kuitenkin paikallishistoriassa varsin tunnettu henkilö ja vielä kaiken kukkuraksi vahvasti Lukkari-sukuun liittyvä henkilö. Voin myös kertoa, että kun tein hakuja sanomalehtiarkistoon, huomasin, että hänen kuolemansa oli huomioitu lähes kaikissa valtakunnan sanomalehdissä ja hänen elinaikanaan tehtyjä haastatteluja ja hänen elämänkertaansa oli kirjoitettu kymmeniin eri lehtiin. Eteeni oikein tulvi tarinoita Heikki Meriläisestä ja nyt aion koostaa niistä ja omista tutkimustiedoistani hänen tarinansa.
Henrik eli Heikki Meriläinen syntyi Sotkamon Nuasjärven kylän Kantolan torpassa kaksi hammasta suussaan joulun alla tiistaina 21.12.1847. Tarina hampaista on Heikin oma ilmoitus ja hänen mukaansa vain tietäjät syntyvät hampaat suussa. Isoisällään niitä kerrottiin olleen koko suun täydeltä. Noihin Heikin syntymän aikoihin perhe on merkitty asumaan saman kylän Rasilan taloon, joten perhe lienee muuttanut sinne pian Heikin syntymän jälkeen. Heikin isä Michel ’Mikko’ oli syntyisin Turunkorvan talosta, jonne Sotkamon Meriläisten kantaisä Henrik Meriläinen oli muuttanut Siikajoen Mankilasta 1730-luvulla. Heikin äiti Susanna Korhonen oli syntynyt Paltamon Kiehimänsuun Kärkkäälässä mutta alun perin hänen Korhos-juurensa olivat Alasotkamon Korholassa. Mikko Meriläinen ja vaimonsa Susanna saivat kaiken kaikkiaan neljä lasta, joista Heikki oli vanhin poika, hänen jälkeensä syntyi vielä kaksi nuorempaa veljestä. Heikki itse on muistellut monessa eri yhteydessä lapsuutensa ankaruutta ja henkistä ahdistavuutta. Vanhemmat olivat vannoituneita ja ahdasmielisiä körttiläisiä, eikä Heikki vilkkaana lapsena saanut heiltä muuta kuin selkäänsä. Heikin lapsuuden pelastuksena oli hänen isänisänsä Henrik. Henrik oli jäänyt leskeksi Heikin ollessa muutaman kuukauden vanha ja kun muutto Rasilaan tapahtui, muutti Henrik-ukki poikansa perheen mukana. Henrik kuljetti pojanpoikaansa metsästysmatkoillaan mukana, tutustuttaen pojan samalla itseensä, elämäntarinaansa, kokemuksiinsa sekä melkoiseen määrään erilaisia kaskuja, sananlaskuja ja vanhan kansan uskomuksia. Henrik-ukki oli puhelias mies ja taitava kertoja. Lehtiartikkeleissa kerrotaan Henrik-ukin olleen lähes satavuotias kuollessaan ja Heikin vain 7 vuotta vanha mutta tosiasiassa Henrik kuoli vuonna 1861 80-vuotiaana ja Heikki oli silloin jo lähes neljäntoista. Heikki kertoi oppineensa lukemaan jo neljän vanhana mutta vanhempien sallima lukemisto oli suppea ja hyvin uskonnollinen. Heikki muisteli katkeruudella sitä, että ahdasmieliset ja ankarat vanhemmat eivät sallineet hänen leikkiä muiden ikäistensä kanssa ja usein hänen vastuulleen jätettiin nuorempien sisarusten hoitaminen, kun vanhemmat ahkeroivat töissään. Hieman isompana Heikki teki ahkerasti talon töitä ja oli auttamassa perhettä vaurastumaan mutta siltikään hän ei saanut kaipaamaansa kiitosta tai hyväksyntää vanhemmiltaan.
Viimeinen isku tapahtui, kun Heikki rakastui Alasotkamon Kiikariniemi-Keinälässä syntyneeseen Anna Huotariin. Annan äidin äiti oli Maria Lukkari Ylisotkamon Laatikkalasta. Siinä ensimmäinen linkki Lukkareihin. Heikki puhui ”Heikkilän Annista”, koska 1870-luvun alussa Anna vanhempineen muutti Nuasjärven Isoahosta Heikkilään ja asui siellä tutustuessaan Heikkiin. Heikki tutustui Annaan äitinsä sukulaisen hautajaisissa ja nuorten välille syttyi kipinä. Anna oli vain kuukauden Heikkiä vanhempi ja tutustuessaan nuoripari oli muutaman vuoden päälle kahdenkymmenen. Molempien vanhemmat vastustivat tuoretta onnea. Heikin vanhemmat, koska Anna oli liian ”maailmanmielinen ja syntinen”, Annan, koska vävykokelas saisi lähtöpassit kotoaan tyhjin käsin, jos naisi Annan. Näinpä sitten kävikin; Heikki sai lähteä kotoaan, ilman perintöä ja lainavaatteissa, ja joutui etsimään Annallekin kortteerin ajalle ennen avioitumista. Heikki opetteli pitäjänsepän opissa sepän töitä ja lähti sitten hankkimaan rahaa Kuhmoon ja rajaseudulle. Talven aikana hän hankki seppänä sen verran rahaa, että nuoripari meni naimisiin lokakuussa 1873. Ihan täyttä varmuutta perhesiteiden katkeamisesta Heikin vanhempiin ei rippikirjalähteiden perusteella löydy, koskapa Heikki ja nuorikkonsa Anna saavat ensimmäisen lapsensa asuessaan rippikirjan mukaan Korholanmäen Auma-ahossa Heikin vanhempien kanssa. Historian kannalta merkittävimmän avun Heikki sai Annalta, kun vaimo opetti jo lukea osaavan miehensä aikuisella iällä myös kirjoittamaan. Heikin kertoman mukaan Anna halusi miehen pitkillä reissuillaan kirjoittavan vaimolleen kirjeitä ja siksi tahtoi opettaa kirjoittamisen taidon Heikille. Anna itse oli aikoinaan saanut oppinsa entiseltä pappilan rengiltä Johan Korhoselta. Annan myötä Heikki vapautui lapsuuden ja nuoruuden tiukasta kurista ja nuhteesta. Nyt hän pystyi lukemaan muutakin kuin Raamattua ja postilloja, ja hän omien sanojensa mukaan ahmi Kalevalan tekstit. Myös Kanteletar ja Aleksis Kiven kirjat olivat hänelle tärkeitä ja innostavia.
Heikki jatkoi kiertäviä sepäntöitään jonkin aikaa mutta sai silmäänsä palavan raudanpalan Sotkamossa toukokuussa 1876. Silmää hoidettiin Oulussa saakka ja se saatiinkin pelastettua mutta parantumista odotellessa piti Heikin keksiä jotain muuta rahaa tienatakseen. Sotkamon kestikievarissa, Kärnälässä asusteli tuohon aikaan alueelle virkatehtäviin tullut maanmittari Anders Lönnbohm, jonka apulainen ei saapunutkaan paikalle. Kyseltyään paikallista, osaavaa apulaista, sai hän Heikki Meriläisen nimen, joka asiaa kysyttäessä suostuikin maanmittarin apulaiseksi. Niinpä Heikki siirtyi sitten maanmittari A. Lönnbohmin, Leinon veljesten isän, apulaiseksi ja kierteli maanmittaus- ja rajanaukaisutöissä Lapissa saakka ainakin kymmenenä kesänä. Noilla työmatkoillaan hän alkoi kerätä rajaseudun ja Vienan ihmisten uskomuksia, taikoja, runoja ja sanontoja muistiin. Erityisesti taiat kiehtoivat Heikkiä. Varsinaisen innostuksen perinnetietojen keräämiseen Heikki sai vuonna 1880, jolloin nuori ylioppilas, Säräisniemen kappalaisen poika, Jooseppi Mustakallio (vuoteen 1878 saakka nimellä Schwartzberg) kierteli Kainuussa kansanrunouden keruumatkallaan Suomen Kirjallisuusseuran stipendiaattina. Naapurinvaaralla Mustakallio tapasi sattumalta Meriläisen, joka teki vaikutuksen perikainuulaisella persoonallaan ja kansanperinteen tietoudellaan. Mustakallio innosti Heikkiä keräämään matkoillaan tietoja ja kirjaamaan ne muistiin. Työmatkojen lisäksi Heikki teki pelkkiä tietojen keräysmatkoja Suomen Kirjallisuusseuran apurahan turvin ja jopa talviaikaan, hiihtäen, Vienaan, Pohjois-Pohjanmaalle sekä Norjaan ja Pohjois-Ruotsiin. Viimeisimmän keräysmatkansa Heikki Meriläinen teki vuonna 1890. Mielellään hän olisi työtään jatkanut mutta huonontunut kuulo pakotti hänet luopumaan rakkaasta tehtävästään. Taikoja, loitsuja, arvoituksia, satuja, runoja ja lauluja on laskettu reissuilla kerääntyneen yhteensä noin 3 000 kpl.
Heikki oli hankkinut noin vuonna 1881 omistukseensa puolet setänsä Samuel Meriläisen omistamasta Korholan talosta mutta kun hän vietti kesät Lönnbohmin apuna ja muuna aikana kulki keräten taikoja rajamailla, ei vaimo viihtynyt yksikseen vaan halusi muuttaa veljiensä talouteen Heikkilään muutamia vuosia Korholassa asuttuaan. Valitettavasti taloudenpito ei Annan veljillä ollut onnistunut kovinkaan hyvin, tila oli velkainen ja ajautui vararikkoon. Heikki onnistui kerran pelastamaan tilan mutta lopullinen vararikko tapahtui kuitenkin vuonna 1898 ja perhe joutui lähtemään talosta, johon Heikki oli uhrannut rahansa ja aikansa vuosien ajan. Rahakiistoja puitiin oikeudessa vuosia ja jo kotinsa menettäneenä Heikki voitti jutun mutta se oli myöhäistä, tilaa asui jo uusi isäntä. Riidan taustalla oli ilmeisesti väärennetty velkakirja, joka aiheutti konkurssin. Heikki epäili lankojaan syyllisiksi väärennökseen ja ilmeisesti näin sitten olikin, koska hän lopulta voitti oikeudessa. Heikki itse ei ollut saanut aikanaan käydä koulua, vain rippikoulun olivat vanhemmat hänelle sallineet, ja ehkäpä juuri tuosta syystä hän ajatteli sivistyksen olevan lapsille tärkeää. Valitettavasti kävi vain niin, että Heikkilässä asuttaessa hänen kouluikäiset lapsensa eivät mahtuneet Sotkamon ainoaan kansakouluun, niinpä hän päätti perustaa oman. Hän tarjosi kansakoululle tilat opetukseen omasta kodistaan jopa kuuden vuoden ajaksi, teki itse tarvittavat istuimet ja pöydät, osti omalla rahallaan opetustarvikkeita ja antoipa huoneen opettajallekin asunnoksi, kunnes kunta hankki koulun käyttöön erillisen koulurakennuksen. Toki hän sai myös hieman valtionapua koulun perustamiseen ja ylläpitoon.
Sattuman oikusta Heikki Meriläisestä tuli myös kirjailija. Naapurinvaaran rinteellä sijainneeseen Heikkilään saapui vuonna 1886 kesävieraaksi opettajaneiti Lydia Stenbäck. Innostuksen vierailuunsa Lydia sai ehkä Jooseppi Mustakalliolta, jonka äiti oli Lydian isän sisarpuoli eli Lydia ja Jooseppi olivat serkukset. Heikki oli heinätöissä saanut polveensa haavan, johon oli kehittynyt paise ja Heikki joutunut pirttiin parantelemaan jalkaansa. Lydialle hän sitten valitteli kohtaloaan ja tylsistymistään sisällä poissa talon töistä. Neiti Stenbäck innosti Heikkiä tarttumaan kynään ja kirjoittamaan tarinan jouluksi ilmestyvään Suomen naisyhdistyksen kalenteriin. Heikki innostui ja kirjoitti tarinan: ”eräs tavallisimpia sunnuntaita nuoruudessani”. Tarina julkaistiin ja sen innostamana sanomalehti Kaiun toimittaja, maisteri K.F. Kivekäs, joka oli muuten neiti Stenbäckin veli, pyysi pidemmän kertomuksen ja lupasi vielä kustantaa sen painatuksenkin. Hänelle luvattiin kirjasta etumaksua, jotta hän voisi palkata tilalle apumiehen ja itse keskittyä kirjoittamiseen. Heikki otti haasteen vastaan ja kirjoitti vuonna 1888 julkaistun kertomuksen ”Korpelan Tapani”, joka pohjautuu hänen omaan elämäänsä, eri nimillä vain. Tuon ensiteoksensa jälkeen Heikki Meriläinen kirjoitti useita kirjoja mutta vuonna 1909 julkaistun ”Korpelan seppä”-kirjan jälkeen kirjoittaminen jäi pitkälle tauolle. Tuossa kirjassa hän kertoi ajasta maanmittarin apulaisena, muutetuilla nimillä tosin jälleen, ja erehtyi arvostelemaan esimiestään Lönnbohmia, jonka poika Kasimir Leino asiasta suivaantuneena antoi kirjasta Uudessa Suomettaressakin julkaistun ankaran arvostelun. Seuraavan kirjan Heikki kirjoittikin sitten vasta vuonna 1920. Heikin kirjat perustuivat osin hänen omaan elämäänsä ja omiin kokemuksiinsa, osin keksittyihin tai väritettyihin tapahtumiin. Kaiken kaikkiaan Heikki Meriläinen kirjoitti 13 julkaistua kirjaa.
Heikkilän talosta Heikki ja Anna joutuivat muuttamaan pois 1899 ja uusi kotipaikka löytyi Paltamon Kiehimänsuusta. Perhe muutti pahasti rappiolla olleelle Päätalo-nimiselle tilalle, jonka Heikki kunnosti entistä ehommaksi. Meriläinen ei ilmeisesti kuitenkaan ollut aivan kaikessa kiltti ja puhtoinen vaan oli joutunut useammankin asian vuoksi käräjille elämänsä aikana, kerran myös oman lankonsa kurittamisesta. Sotkamon rovastin kunnianloukkauksesta hän joutui jopa vankilaan, juuri Paltamoon muutettuaan. Heikki ja Anna saivat yhteensä neljä lasta, joista nuorin, tytär Armida, kuoli vain kuukauden vanhana. Vanhin lapsi, vuonna 1875 syntynyt Maria Josefina, meni vuonna 1897 naimisiin Alasotkamon Lukkarissa syntyneen Carl Erik Lukkarin kanssa ja he muuttivat Amerikkaan. Amerikassa he saivat ainakin neljä lasta ja heidän elossa olevia jälkeläisiään asuu edelleen ainakin Michiganin alueella. Heikin ja Annan ainoa poika, vuonna 1877 syntynyt Viktor ’Viki’ Eusebius, meni naimisiin vuonna 1904 Kiehimänsuun Myhkyrissä syntyneen Anna Sofia Karjalaisen kanssa. He saivat yhteensä 7 lasta ja heidän jälkeläisiään on levinnyt Kainuun lisäksi ympäri Suomea. Heikin ja Annan eloon jääneistä lapsista nuorin, Ida Emilia, kuoli Helsingissä naimattomana vuonna 1957. Itse olen keskittänyt sukututkimukseni Maria Josefinan jälkeläisiin Lukkari-kytköksen vuoksi. Mutta ettei kokonaan unohtuisi, onhan minulla itselläni geeniyhteys Meriläisten sukuun montaakin kautta, lähimpänä isoisoäitini Anna Kaisa Meriläinen, Lukkarin puoliso hänkin.
Vanhuuden päiviään Heikki ja Anna siirtyivät viettämään Mieslahden rannalle Peltoniemen palstatilalle vuonna 1914. Sinne rantaan hän rakensi pienen kaksikerroksisen talon. Naapurissa asui poika Viktor perheineen. Vanhuuden rahallisena turvana oli valtion myöntämä kirjailijaeläke. Heikki oli innokas kalastaja, joten ranta-asumus sopi hänelle vallan mainiosti. Myös hevoset olivat olleet hänen elämässään tärkeitä ja kerrotaanpa hänen ansioituneen hevosjalostustyössäkin. Reilun kymmenen vuotta ehtivät vanhukset asua Peltoniemen uudistilaansa yhdessä kunnes vaimo Anna Huotari kuoli tammikuussa 1926. Heikki kuitenkin jatkoi Peltoniemen uudispeltojen raivausta vielä ikämiehenäkin. Kuokki pellot ja kaivoi ojat. Vaikka ikä painoi, jaksoi hän touhuta uudessa kodissaan. Vähintäänkin 10 vuoden välein hänestä kirjoitettiin lehtiin syntymäpäivätarinoita. Kaikissa tarinoissa on pääasiassa sama tarina; synkkääkin synkempi lapsuus, isoisän suuri merkitys Heikin elämässä, pitkä, ilmeisen onnellinen avioliitto Anna kanssa ja monenkirjavat retket taikojen ja perinnetietojen perässä. Joissain tarinoissa on muistettu mainita myös Heikin yhteiskunnallinen innokkuus. Hän seurasi iloisena talonpoikaisen kansan valveutumista ja maalaisliiton nousua. Omasta lapsuudesta kumpuava halu tukea lasten ja nuorten oppimista ja harrastuksia johti hänet myös nuorisoseuran touhumieheksi. Suomen tasavallan Presidentin Heikki Meriläiselle myöntämä Suomen Valkoisen Ruusun 1.luokan ritarimerkki kertonee omalta osaltaan suuresta arvostuksesta, jota Heikki sai kokea jo elinaikanaan.
Heikki Meriläinen kuoli sunnuntaina 12. helmikuuta 1939 klo. 20 kotonaan Peltoniemessä 91-vuotiaana. Viimeisimmät haastattelut hänestä oli tehty vain pari kuukautta aiemmin. Niissä haastatteluissa hän hieman harmitteli sitä, että ikä asetti haasteita arkielämään. Peltojen kuokkiminen oli pitänyt luovuttaa nuoremmille, kuulo oli ollut kehno jo vuosikymmeniä mutta nyt näkökin oli niin huono, että lukemisen saivat hoitaa muut hänen puolestaan. Persoona oli kuitenkin säilynyt samana, tarinat ja muistot tulvivat kuuntelijan korviin. Ryhti oli edelleen suora ja olemus samaa itsevarmuutta huokuva kuin aina ennenkin.
Tietäjien tietäjän, taitavan takojan, maanviljelijän ja kirjailijan hautajaiset pidettiin tiistaina kauniina, aurinkoisena kevätpäivänä 21.2.1939. Hautajaissaattue kuljetti vainajan Peltoniemestä, jossa pidettiin pieni jäähyväistilaisuus sukulaisten ja naapureiden kesken ennen lähtöä, Paltaniemelle, jonne Heikki Meriläinen siunattiin sukulaisten, ystävien, tuttavien ja runsaslukuisten yhteistyökumppaneiden läsnä ollessa. Siunauksen toimitti klo.14 alkaen Kajaanin seurakunnan kappalainen Arne Vasunta. Kukkatervehdyksensä Heikki Meriläisen muistolle kävivät laskemassa omaisten ja sukulaisten lisäksi mm. opetusministeriö, Suomen Kirjallisuuden seura, WSOY, Werner Söderström Oy, Suomen Kirjailijaliitto ja Maalaisliitto. Puheitakin pidettiin, aina sitä näkökulmaa painottaen, joka yhdisti vainajan ja puhujan. Ilmari Kiannon muistosanat kirjailijaystävälle julkaistiin myös lehdessä. Puheessa toistuivat samat elämänpolun tärkeimmät asiat, joita Heikki itsekin haastatteluissa oli kertonut ja päättyy sanoihin, jotka tiivistävät hienosti Heikki Meriläisen merkityksen tulevien sukupolvien perinnehistorian ymmärrykselle.
”Heikki Meriläisen elämänmyrskyt ovat päättyneet ja hänen rauhoittuneilla kasvoillaan vipajavat synnyinmaan helmikuun talviset taikahelmet. Tuo suuri taikojen kerääjä on astunut tuon puolisen maailman tuntemattomaan sinipurteen ja lähtenyt mela kädessä, viilettämään alas sitä iankaikkista suvantoa, sitä pitkää, pauhaavaa pyhää koskea, jonne on äijä mennehiä, ei paljon palannehia, kuten kalevainen runo sen sanelee. Korpi-Kainuun kaikkien korpikirjailijain puolesta rohkenen lausua sydämelliset jäähyväiseni köyhän ja raskaasti huokaavan Kainuun alkukantaisimmalle rahvaanelämän kertojalle, henkirikkaalle Heikki Meriläiselle.
Kepeät mullat kunniavanhuksen kummulle.”
Ilmari Kianto
Kainuun Suunta 23.2.1939
Artikkelin teksti on kerätty kymmenistä lehtiartikkeleista. Eri artikkelien välillä oli joissain asioissa hienoisia ristiriitaisuuksia mutta niillä ei ollut suurta merkitystä kokonaisuuden kannalta. Linkiksi olen tuohon alle liittänyt muutamia aikakauslehtikirjoituksia, joista pääosan artikkelini sisällöstä olen koostanut. Sukututkimustiedot olen tutkinut itse. Tarinaa artikkeliin olisi Heikin elämästä ja kirjallisista tuotoksista riittänyt paljon enempäänkin mutta jokainen voi halutessaan tutustua häneen lisää vaikka noiden linkkien avulla. Minulle tämä ensimmäinen perusteellinen tutustuminen kainuulaiseen kirjailijaan oli hyvinkin avartava. Jos haluatte tutustua muuhun digimateriaaliin, niin kansallisarkiston digisanomalehtiarkiston linkki on ensimmäisenä. Halusanalla: Heikki Meriläinen löytyy melkoisesti luettavaa, kaikki ei tosin liity kirjailijaamme, nimikaimoja löytyy myös.
https://digi.kansalliskirjasto.fi/etusivu
Jaanailua sukututkimuksen havinoissa 
Kiitos hienosta Heikki Meriläisen ”elämän kerrasta”. Ainoa mitä jäin kaipaamaan oli hänen merkityksensä ja toimintansa, jotka muiden samanmielisten ansiosta johtivat siihen, että Paltamon kirkonkylä siirrettiin Kiehimään.
TykkääTykkää
Meriläiset kokoontuivat 5.-6.08.2022 Kainuun opistolla Heikki Meriläinen 175 vuotta -juhlavuoden merkeissä. Esko Piippo kertoi Heikin elämännvaiheista ja Tuulikki Kurki Heikistä kansanperinteen kerääjänä ja kirjailijana.
Esko Piippo julkaisee piakkoin kirjan Heikin elämästä
TykkääTykkää