Suomalainen kansanperinne on rikas ja monimuotoinen, sen osana on aina ollut jäänteitä suomalaisesta muinaisuskosta, uskosta, jota on vuosisatoja yritetty peittää kristinuskon alle. Tavalliselle kansalle nämä kaksi, siis kristinusko ja suomalainen muinaisusko ovat kulkeneet sulavasti käsikädessä ihan näihin päiviin saakka. Vanhimmat sukupolvet ennustavat säätä, satoa ym. kalenterin päivien mukaan. Tietyt asiat pitää kansanuskomusten mukaan tehdä aina tiettynä päivänä, tietyssä järjestyksessä tai tietyllä tavalla, jotta kulloisenkin asian onnistuminen olisi mahdollista. Olen itsekin saanut aimo annoksen näistä uskomuksista tai tavoista isoäideiltäni ja vanhemmiltani, harmi vain, että en ole kirjannut niitä muistiin. Muistan myös isoäitini kertomuksia silmänkääntäjistä, kansanparantajista, ja tietäjistä. Luultavasti kaikki nimitykset kuvasivat samoja henkilöitä. Muinaisuskoissa tietäjillä on ollut suuri merkitys, noidiksikin heitä on joskus kutsuttu ja muinoin noidan kohtalon jotkut heistä kärsineetkin. Tavan tallaaja on turvannut tietäjiin tarvitessaan apua tai uskon vahvistusta ihmisten tai eläinten sairauteen, karja- tai sato-onneen, lemmenleiskuntaan tai oikeasti melkeinpä mihinkä vaan arkiseen ongelmaan tai asiaan. Asiaan, jonka onnistuminen on haluttu varmistaa. Lääkäreitä kun ei tuohon aikaan liiemmin ollut käytettävissä, turvattiin tietäjiin. Ihmiset olivat vuosisatoja turvanneet jumaliin, joilla jokaisella oli oma vastuualueensa ja tietäjät olivat ehkä lähinnä muinaisen uskon ilmentymiä, avunpyynnön konkreettisia vastaanottajia. Monella tietäjällä lienee ollut hallussaan sukupolvia suvussa kulkeneita taitoja ja tietoja luonnonlääkinnästä sun muista eli oikeasti he ovat pystyneetkin auttamaan, ja siksi usko heihin on säilynyt tai vahvistunut. Yksi tietäjien taidoista kerrotaan olleen varastetun tavaran tai varkaan löytämisen. Siihen liittyy tämä tarinani, joka jälleen kerran, yllätys-yllätys, on murhatarina.

Tietäjiin uskottiin Kainuussa vahvasti vielä 1800-luvulla ja myöhemminkin. Tietäjiä oli lähes jokaisessa kylässä omansa mutta vain harvojen maine oli kiirinyt toisiin kyliin, saati kauemmas harvaan asuttua maata. Hätämaan tietäjä eli Johan Abrahaminpoika ’Juho Aaponpoika’ Luomajoki (artikkelikuvassa) lienee ollut harvoja sellaisia, jonka maine oli kiirinyt kotoa Piippolan Leskelän Hätämään talosta myös muualle maahan ja jopa ulkomaille. Tietäjän apuun halusi turvata myös Paltamon Härmänmäen Rimpilän talonväki elokuussa 1886. Oli nimittäin käynyt niin, että muutama päivä aiemmin talon tuvassa oli käynyt varkaita. Saaliikseen varas oli saanut taskukellon sekä lankoja ja vaatteita sisältävän, talon tyttärelle kuuluvan, arkun. Etsinnöissä ainakin arkku tavaroineen löydettiin läheisestä niittyladosta, ilmeisesti hopeinen numeroitu ”ankkurikello” eli taskukello jäi kadoksiin, koska sitä marraskuussa kaipailtiin lehti-ilmoituksella. Lisäksi vaatteiden seasta löydettiin rahatasku, jossa oli 16 markkaa ja 50 penniä sekä kolme kultaista ja yksi hopeinen sormus, varastettuja nekin. Rimpilän talossa asui tuohon aikaan Ristijärveltä kotoisin oleva isäntä Jacob Kemppainen, vaimonsa Greta Pyykkönen sekä lapset Amanda, Eemil ja Kalle. Tytär Ida Maria oli tuolloin Kajaanissa piikomassa. Amanda oli iältään jo yli kahdenkymmenen, pojat Eemil neljäntoista ja Kalle kahdentoista. Lisäksi talonväkeen kuului kanssa-asukkaana Kristen Karhu, tämän äiti Brita, itsellinen Johan Kurkinen sekä renki Leonard Pursiainen ja piika Anna Luukkonen. Koska tietäjän uskottiin pystyvän auttamaan varkaan löytymisessä ja kiinnijäämisessä, sellainen haluttiin hakea taloon. Varesniemen Junttilan Ojaniemen torpassa asui Johan Benjam Tolonen perheineen. Jopa rippikirjoihin hänen nimensä viereen on kirjattu sana ”tietäjä”. Lieneekö paikallinen pastori halunnut varmistaa muistavansa, että on tekemisissä toisenlaisten uskonasioiden kanssa Johan Benjaminin kohdatessaan. Vai oliko merkintä jonkinmoinen vastentahtoisen kunnianosoitus pakanalliselle kollegalle. Johan Benjam oli jo ehtinyt paljon kokeneeseen 74 vuoden ikään ja ansainnut seutukuntansa asukkaiden arvostuksen osaamisellaan. Ojaniemen torpassa asui Johan Benjam Tolosen lisäksi hänen vaimonsa ja kaksi aikuista poikaa perheineen. Tytär Anna oli muuttanut Muhokselle kymmenisen vuotta aiemmin. Johan Benjam matkasi siis Härmänmäen Rimpilään ”varkaalle hirmuksi”, kuten aikansa lehdessä kirjoitettiin.

Vanha tietäjä laittautui talon pojan kanssa yöpuulle talon ulkohuoneeseen mutta tällä kertaa tietäjä ei pystynyt talon väkeä heidän toivomallaan tavalla auttamaan. Kun aamu koitti talon väki heräsi siihen, että tietäjä makasi sängyssä verissään, pahoinpideltynä ja puukotettuna vieressään talon poika, henkitoreissaan hänkin. Poika vietiin Kajaanin sairashuoneelle ja saatiin pelastettua henkiin. Tietäjä Tolosta ei kuitenkaan voitu enää auttaa. Kun poliisit tutkivat tapahtunutta, löydettiin talosta verinen paita, joka kuului renki Leonard Pursiaiselle. Hän oli sotkeentunut vereen, kun oli haavoittuneita auttanut, niin hän vastasi asiaa häneltä kysyttäessä. Leonardilla oli elämä edessään, olihan hän vasta kahdenkymmenen viiden ja syyskuussa 1886, tutkinnan ollessa vielä kesken, kihlautui Anna Stina Karhun kanssa. Poliisit tutkivat tietäjän murhaa sekä Kemppaisen pojan murhayritystä ja olivat varmoja, että sekä varas että murhan tekijä oli saman kylän väkeä. Murhan motiivina uskottiin olevan sen, että varas uskoi tietäjän kykyihin ja pelkäsi jäävänsä kiinni. Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin estää tietäjää paljastamasta itseään. Tapauksen aikaisessa Kaiku-lehdessäkin asiasta kirjoittanut toimittaja ilmoitti hirmuteon syyksi taikauskon.

Vuoden 1886 käräjä- ja tuomiokirjoja ei ole toistaiseksi digitoitu eli tarkkaa selostusta oikeudenkäyntien kulusta ei ole saatavilla. Leonard Pursiainen kuitenkin vangittiin ja käräjiä käytiin peräti vuosi ja kahdeksan kuukautta. Kihlakunnan oikeus ei ”liki satoja vierasmiehiä” kuulusteltuaankaan löytänyt pitäviä todisteita Pursiaisen syyllisyydestä ja alisti päätöksen teon keisarilliseen Vaasan hovioikeuteen. Hovioikeus nakkasi pallon takaisin eli lykkäsi jutun uuteen tutkintaan. Kihlakunnan oikeus teki työtä käskettyä ja tapausta pengottiin taas vanhojen ja uusien todistajien sekä todisteiden avulla. Edelleenkään ei löytynyt varmoja todisteita mutta sen verran ”suuresti epäluuloa tuottavia seikkoja” tuli ilmi, että kihlakunnan oikeus päätti tuomita Leonard Pursiaisen syylliseksi Johan Benjamin Tolosen murhaan ja Rimpilän talon pojan murhan yritykseen. Kihlakunnan oikeus määräsi Leonardille sen ankarimman mahdollisen rangaistuksen: kuolemantuomion mutta Vaasan hovioikeus alisti tuomion vahvistamisen senaatin päätettäväksi. Senaatti vahvisti kuolemantuomion mutta Hänen Keisarillinen Majesteettinsa Aleksanteri III ”soi armollisesti” Leonard Pursiaisen pitää henkensä. Tuomio muutettiin 28 päivän leipä- ja vesivankeuteen sekä ikuiseen karkotukseen Siperian ”vuorikaivannoille”. Armo vai lopullinen isku?? Olen kirjoittanut Siperiaan karkotetuista blogiini artikkelin jo aiemmin, sitä lukiessa voi jokainen pohtia kumpi tuomio lopulta tuomitulle oli. Pursiainen lähetettiin matkalle Siperiaan Kajaanin kruununvankilasta 19. päivä huhtikuuta 1888 hänen istuttuaan siellä jalkaraudoissa yhden vuoden, seitsemän kuukautta ja viisi päivää. Rippikirjoissa hänen nimensä yhteyteen on ainakin vuoteen 1920 (artikkelin kirjoitushetkellä viimeisin digitoitu rippikirja) saakka kirjoitettu sana ”vanki”, eikä hänen nimensä yhteyteen ilmesty vapauttavaa tietoa. Hänen kihlattunsa Anna Stina Karhu muutti Iisalmeen Sonkajärvelle vuonna 1892. Jopa hänen elämäänsä näyttää rasittaneen tieto siitä, että oli murhasta ”ikuiseen vankeuteen” tuomitun morsian. Sonkajärvellä Anna Stina viipyi vain vuoden ja hän palasi kotiseudulleen Kajaaniin raahaten edelleen riippakivenä tietoa tuomitusta sulhasestaan. Vuonna 1899 Anna Stina pääsi viimein eroon taakastaan avioituessaan Mainuan Hirvimäen pojan Juho Heikki Rimpiläisen kanssa. Sekä Juho Heikin että Anna Stinan elämä päättyi vuonna 1918 eikä heillä lähteiden mukaan ollut lapsia.

Ihmisille usko johonkin itselle vieraaseen ja mystiseen on ollut ammoisista ajoista vahvasti läsnä sekä hyvässä että pahassa, kuten tämäkin tarina todistaa. Jos Rimpilän talon väki ei olisi uskonut tietäjien taitoihin, ei Johan Benjam koskaan olisi maannut Rimpilän ulkohuoneessa elokuisen yön pimeydessä saaden puukosta rintaansa. Jos Leonard ei olisi uskonut tietäjän kykyihin saada varas kiinni, olisi Johan Benjam säästynyt tältä kohtalolta. Jos Leonard olisi antanut asian olla, varkaus olisi ehkä jäänyt selvittämättä, hän olisi mennyt naimisiin kihlattunsa kanssa, saanut kenties perheen ja hänen elämänsä olisi ollut ihan toisenlainen. Nyt usko tai pelko tuntemattomiin voimiin sai hänet tekemään toisenlaisen ratkaisun. Vai oliko syyllinen sittenkään Leonard? Hän ei missään vaiheessa tunnustanut tekoaan, eivätkä todisteet olleet varmoja.

Lähteet: Kajaanin, Paltamon ja Iisalmen seurakuntien kirkonkirjat, Oulun läänin henkikirjat ja Kaiku-sanomalehti

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s