Uusien tarinoiden aiheita innokkaana vanhoista sanomalehdistä etsiessä sitä toivoisi törmäävänsä johonkin hauskaan tiedonmuruun, johonkin josta saisi aikaiseksi hyvän mielen tarinan. Ei onnistunut siis tälläkään kertaa! Valitettavasti vanhat sanomalehdet ovat täynnä sitä samaa kuin uudemmatkin; pahuutta ja skandaaleja. Tosin sata vuotta sitten skandaali saatiin aikaiseksi huomattavasti helpommin kuin nykyisin. Blogini alkaa pian muistuttaa Alibi-lehteä, tarinoita väkivallasta ja rikoksista mutta minkäs teet. Tämä tarina on yhtä totta kuin sata vuotta sitten, murha on aina murha!

Vuoden 1931 alun kainuulaiset sanomalehdet kertovat ikävää tarinaa perheestä, jonka asiat menivät jossain vaiheessa todella pahasti solmuun. Näin 90 vuotta tapahtumien jälkeen on mahdotonta selvittää kaikkea sitä mikä meni vikaan ja miksi, mutta arvailla aina voimme. Tarinani keskiössä ovat perheen vanhemmat Kalle Pekka Ronkainen ja vaimonsa Maria Alvina Heikkinen sekä heidän kaksi poikaansa Ilmari ja Veikko Jalmari.

Kalle Pekka, jota ilmeisesti kutsuttiin nimellä Pekka, oli syntynyt vuonna 1881 Kajaanissa seppä Karl Petter Ronkaisen ja vaimonsa Juliana Sofia Ohtosen perheeseen. Vuonna 1848 syntyneen seppä Karl Petterin kastenimenä on Petter mutta rippikirjoissa nimi on Karl, käytän siksi yhdistelmää molemmista. Karl Petterin isä Staffan mainitaan Kajaanin kaupungin rippikirjoissa ”ladugårdare”-nimikkeellä. Hän oli siis latokartanon omistaja tai viljelijä. Kartano ei kylläkään tässä tapauksessa tarkoita mitään hienoa ja suurta vaan latokartanoksi kutsuttiin isomman päätilan alaisuudessa olevaa torppaa mutta sen verran suurta tiluksiltaan, että ei kehdattu kutsua pelkäksi torpaksi. Kajaanin kaupungin maalla oli 1800-luvulla ainakin neljä tällaista latokartanoa: Käpälä eli Aurala, Alexandria eli Purola, Huhtikangas ja Lamminniemi. Staffan Ronkainen viljeli Lamminniemen latokartanoa vaimonsa Agneta Kanasen kanssa. Staffanin ja Agnetan Karl Petter pojasta tuli siis seppä ja sai Sotkamon Jormaskylän Känttäjästä kotoisin olleen Julianan (vanhemmat Jöran Ohtonen ja Anna Kaisa Arffman) kanssa ainakin 7 lasta, joista Kalle Pekka jatkoi isänsä jalanjäljissä seppänä.

Vuonna 1902 Kalle Pekka meni naimisiin Maria Alvina Heikkisen kanssa, tuolloin Kalle Pekka mainitaan vielä työmiehenä ei seppänä. Maria syntyi 1878 Jormuan Häikiömäessä Karl August Christerinpoika Heikkisen ja Johanna Maria Axelintytär Westerlundin perheeseen. Johanna Marian isä Axel Westerlund oli Jormuassa torpparina mutta mainitaan myös rokottajana. Ensimmäisenä Kalle Pekan ja Maria Alvinan perheeseen syntyi poika Kalle Hugo vuonna 1903, seuraavana vuonna syntyi tytär Tyyni Maria. Vuonna 1906 syntyi Ilmari, 1909 Johannes Eemeli ja nuorimmaisena poika Veikko Hjalmar vuonna 1912. Perhe asui lasten syntymän aikaan Kajaanissa mutta muutti myöhemmin Säräisniemen Manamansalon Mustinniemen torppaan. Valitettavasti tarkka aika muutolle ei selviä käyttörajoitettujen alkuperäislähteiden vuoksi. Kalle Pekka teki sepäntöitään kiertäen ympäri pitäjää ja kiertolaisen elämä lienee ollut otollista myös huonoille tavoille. Viitteitä siihen on rippikirjojen rikoskirjamerkinnöissä ja myös sanomalehtien tarinoissa. Seppä Kalle Pekka tunnettiin viinankeittäjänä ja häntä oli siitä myös rangaistu. Myöhemmin hänen vaimonsa kertoi viinankeittovehkeiden olleen miehelleen niin tärkeät, ettei hän lähtenyt kotoaan pitäjiin sepäntöihin ilman niitä.

Vuoden 1930 lopulla Kalle Pekka Ronkaista alettiin kaipailla pitäjissä, ilmeisesti sovitut sepäntyöt odottivat tekijäänsä. Maria Alvina sekä pojat Ilmari ja Veikko Jalmari olivat muuttaneet Manamansalosta Kajaanin Purolaan marraskuun lopulla vuonna 1930 mutta sieltä ei löytynyt etsittyä Kalle Pekkaa. Mustinniemen torpan ohi kulkeneet naapurit olivat huomanneet outoja punaisia viiruja, kuin verijälkiä, lumessa sekä jäällä ja ilmoittivat huolensa poliisille. Poliisit laitettiin etsimään kadonnutta joulukuussa ja Manamansalon Mustinniemen torpasta etsittäessä huomattiin torpassa tehdyn ilkivaltaa. Torpan hella ja ikkuna oli rikottu. Asiaa selvitellessä kävi ilmi, että ns. ”P.Ronkaisen pojat” olivat käyneet keittelemässä viinaa ja paenneet keitokset mukanaan hajottaen lähtiessään osan torpasta. Seppä Ronkaista kutsuttiin yleisesti nimellä Pekka ja lehtijutussa mainituiksi P.Ronkaisen pojiksi paljastuivat veljekset Ilmari ja Veikko Jalmari. Ilmari oli vapautunut vankilasta vuoden 1930 syyskuussa kärsittyään vuoden ja 8 kuukauden vankeusrangaistuksen ensikertalaisena varkaudesta, tosin useassa lehtijutussa kerrotaan Ilmarin olleen useamminkin vastuussa rötöksistään. Veikko Jalmari oli vasta 18-vuotias nuorukainen mutta päätynyt jo paatuneeksi rikolliseksi mainitun isoveljensä mukaan. Ilmarin rikostoverina murtokeikoilla oli ollut Kalle Heikki Rimpiläinen, joka kärsi edelleen lähes viiden vuoden vankeusrangaistustaan, pikkuveli oli siis ilmeisesti Ilmarille oivallinen oppipoika ja rikostoveri. Poliisi sai viinasten keittelijät kiinni ja kuulusteluissa lopulta paljastui muutakin kuin iloliemen valmistus. Kun pojilta sekä heidän äidiltään Marialta kuulusteluissa kyseltiin kadoksissa olevasta isästä, Veikko Jalmarin pokka lopulta petti ja hän tunnusti tietävänsä isänsä olinpaikan. Oliko olinpaikka sellainen, jota poliisit osasivat odottaa vai tuliko se yllätyksenä?

Kalle Pekka Ronkainen naarattiin tammikuun alussa 1931 noin viiden metrin syvyydestä Oulujärven pohjasta 10 kilon painoiset kivet sidottuina sekä käsiinsä että jalkoihinsa. Kaksi kuukautta aiemmin tehdyn avannon luokse poliisit johdatti Veikko Jalmari. Kun kerran asia oli tunnustettu, kerrottiin se kaikkine yksityiskohtineen poliiseille. Marraskuun 12. päivä vuonna 1930 Veikon ja Ilmarin ollessa isänsä kanssa sisällä Mustinniemen torpassa, äiti Maria oli ollut tuolloin ulkona, oli Veikko yht’äkkiä lyönyt isäänsä puntarilla päähän. Tuupertuneen isänsä kimppuun oli sitten hyökännyt Ilmari lyöden tätä useamman kerran päähän kirveen hamarapuolella. Joissain lehtijutuissa väitettiin lyöntien tehdyn teräpuolella mutta ruumiinavauksen mukaan sellaisia jälkiä ei kallosta löytynyt. Kun Kalle Pekka oli hengetön, pää tohjoksi hakattuna, tuli torppaan myös äiti Maria, joka kauhistui poikiensa tekoa mutta auttoi heitä siirtämään ruumiin kottikärryillä läheisen järven jäälle, johon hakattiin avanto ja avantoon upotettiin kivet painoinaan seppä Kalle Pekka Ronkainen sepän työkaluineen. Maria myös pesi vereen tahriutuneet petivaatteet ja siivosi jäljet. Niinpä syytettyjen penkille kapusi poikien lisäksi myös Maria Alvina Heikkinen.

Ilmari Ronkainen, Kainuun Sanomien lehtikuva

Kuulusteluissa Ilmari Ronkainen kertoi suunnitelleensa tekoaan jo pitkään vaikka ensimmäisen lyönnin tekikin lopulta Veikko Jalmari. Ilmari oli puhunut aikeestaan sekä Veikolle että äidilleen mutta molemmat olivat tiukasti häntä kieltäneet toteuttamasta aiettaan. Käräjillä Veikko kertoi joutuneensa veljensä painostamaksi ja vyörytti syyn siis isoveljelleen. Myös Ilmari yritti vältellä vastuutaan ja kielsi tekonsa osittain. Ilmari jätti jutun käräjäkäsittelyn aikana myös kaksisivuisen puolustusvastineen, jossa kertoi isänsä elämäntarinan sekä lasten kasvatuksen ja kohtelun. Kalle Pekka oli usein kiroillut ja uhkaillut kaikkia lapsiaan, uhannut jopa tappaa lapsensa. Pahiten isän viha oli kohdistunut juuri Ilmariin. Ilmari kertoi olevansa syvästi katkeroitunut vuosien piinaamisen vuoksi ja siksi päätyneensä epätoivoiseen tekoonsa. Äiti Maria myönsi edesmenneen miehensä olleen paha sisuinen ja huono kasvattaja. Lisäksi tämä oli perso viinaksille ja juovuksissa vieläkin pahempi. Lehtijutuissa ei puhuta mitään muista lapsista eikä heidän mahdollisista todistuksistaan. Lopulta käräjäoikeus päätti hylätä Mariaa kohtaan esitetyt syytteet avunannosta murhaan perusteettomina ja hänet vapautettiin Kajaanin kihlakunnan varavankilasta, jossa oli ollut odottamassa asian käsittelyä. Veljekset Ilmari ja Veikko Jalmari tuomittiin elinikäiseen kuritushuonerangaistukseen sekä menettämään kansalaisluottamuksensa loppuiäkseen. Käräjäoikeuden päätös alistettiin Vaasan Hovioikeuden tarkastettavaksi. Henkilöiden myöhempiä vaiheita en ole selvittänyt, tekijät ovat saaneet rangaistuksensa ja ansaitsevat rauhan.

Sanonta: ”pojasta polvi paranee” ei siis valitettavasti pitänyt paikkaansa tässä tarinassa. Äärimmäiseen tekoon päättynyt perhehelvetti ei ollut tuohon aikaan harvinaista, teko itsessään toki mutta olosuhteet eivät. Elämä ei ollut helppoa, rahaa oli niukasti ja sen vähänkin saamiseen piti tehdä rankasti töitä. Valitettavan usein elämästä yritettiin tehdä siedettävämpää viinan avulla. Marian tarinan perusteella Kalle Pekka ei keitellyt viinaksia myytäväksi, hän teki sitä itselleen. Alkoholi tuhoaa perheitä nykyisin mutta se tuhosi niitä jo sata vuotta sitten ja jo paljon ennen sitä. Tämä ei ole moraalisaarna vaan jälleen kerran toteamus, että ei ennen kaikki ollut paremmin, kuten sanotaan, silloin ikävät asiat vain piilotettiin torpan seinien sisälle ja vain osa, kuten tämä, tarinoista tuli julki.

Yksi kommentti artikkeliin ”Pojasta polvi paranee vai paraneeko – murhatarina tämäkin

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s