muistomerkki
Kuhmon vanhan kirkon muistomerkki Lammasjärven rannalla Kuhmonniemellä.

Lapsuuden ystävän inspiroimana hankin käsiini kuhmolaissyntyisen Suomen historian professorin Antero Heikkisen kirjoittaman ”Korpikansan elämää”- kirjan. Luulin lukeneeni kirjan jo vuosia sitten mutta enpäs ollutkaan. Eteeni avauttui Heikkisen historioitsijan hieman kuivakkaalla mutta selkeällä tyylillä kirjoittama kuvaus kuhmolaisten elämästä 1800- luvun alussa. Heti ensi sivuilla törmäsin tapahtumaan, josta olin toki aikaisemminkin lukenut mutta ilmeisestikin elämäni sellaisessa vaiheessa, jossa en kyennyt vielä yhdistelemään tarinan henkilöitä omiin juuriini. Ja toisaalta ihan hyvä niin, ehkäpä sukututkimusvuodet ovat tuoneet hieman perspektiiviä tällaisiinkin asioihin.

Silloinen Kuhmonniemen kylä kuului vuonna 1647 Paltamosta itsenäistyneeseen Sotkamon emäseurakuntaan. Sotkamon pitäjän ainoa virallinen kirkko sijaitsi pitäjän länsiosassa kaukana Kuhmonniemen asukkaista. Sata vuotta kuhmonniemeläiset sinnittelivät ilman omaa kirkkoa mutta vihdoin vuonna 1753 saivat kuhmonniemeläiset luvan rakentaa pitäjän itäisille asukkaille oman pyhättönsä. Kuhmonniemen kirkollisissa asioissa oli tähän saakka palvellut Kuhmonniemen pieni kirkkotupa ja uuden kappeliseurakunnan jäsenet elättelivät toiveita jumalanpalvelusten jatkumisesta tuossa kirkkotuvassa. Näin ei kuitenkaan käynyt, jos kerran kappeliseurakunta olla pitää, pitää sillä olla myös ihan kunnollinen kirkko, niin totesi valtaneuvosto. Uutta kappeliseurakunnan kirkkoa varten määrättiin yhden sunnuntain kolehtikeräys koko valtakuntaan ja saaduilla rahoilla päästiin rakentamaan uutta kirkkoa. Seuraavien vuosien aikana Lammasjärven rannalle nykyisen Kuhmonniemen puolelle nousi pieni puinen ristikirkko ja sen viereen kellotapuli. Kuhmonniemen kappeliseurakunnan ensimmäiseksi sielunpaimeneksi nimitettiin virkaansa vastentahtoinen, Sotkamon emäseurakunnan kappalainen Josef Ahllund. Kappalaisen puustelliksi annettiin Ikola- niminen talo Pajakkakosken niskasta. Uuteen kirkkoon Ikolasta oli matkaa vesiteitse muutama kilometri.

Kuhmoniemi

Antero Heikkisen ”Korpikansan elämää”- kirjan ensimmäinen tarina ”Yhteisö kriisissä?” kertoo tuon korpikansan sinnikkyydellä saadun ja rakennetun kirkon kohtalosta. Aloin ahmia kirjan tarinaa, kunnes havahduin erään nimen kohdalla ja aloin tutkia sukutiedostoani. Kyllä vaan, kyseinen nimi ja muutama muukin tarinassa mainittu löytyi tiedostostani. Helluntaina, toukokuun 21. ja 22. päivän välisenä yönä vuonna 1804, heti puolen yön jälkeen Lammasjärven rannalla Pulkkilan talossa majaansa pitänyt kappelikirkon lukkari Henrik Lillström heräsi huutoon: ”kirkko on tulessa!”. Mitään ei ollut tehtävissä, seurakuntalaisten muutamia kymmeniä vuosia aikaisemmin rakentama kirkko kellotapuleineen juhlisti helluntaita polttavin ja kirkkain liekein kadoten lopulta savuna alkukesän taivaalle.

Tuo tapahtuma aiheutti suuresti ihmetystä ja kummastusta Kuhmonniemen kansassa, koska yön sää oli ollut kaunis ja myrskytön. Ainoaksi selitykseksi jäi se, että palon täytyi olla tahallaan sytytetty. Pitäjän nimismies Johan Cajan tuntuu kirjan mukaan olleen melkoisen virkaintoinen ja tarkka kaveri. Hän nimittäin oli päättänyt selvittää syyllisen kirkon synkkään kohtaloon ja esitti epäillyksi jo muutama kuukausi aikaisemmin paikallisista varkauksista epäilemäänsa talokas Antti Kähköstä. Cajan väitti Antin varastaneen Kuhmonniemen Kettulassa asuneelta kersantti Pfalerilta omaisuutta yhteensä noin 84 riksin arvosta. Lisäksi Cajanin syytelistalla Anttia kohtaan oli kuparikattilan varastaminen Sotkamon Turunkorvan isännältä Samuli Meriläiseltä. Tämä tapaus olisi sattunut helmikuussa 1804 Antin ollessa paluumatkalla Oulusta. Listaa jatkoi vielä Paltamon talokkaan Pekka Kaipaisen nuottavarkaus. Vaikka varastetut tavarat löytyivätkin Antin hallusta, kiisti hän kaiken paitsi nuottavarkauden. Muut tavarat hän kertoi ostaneensa kaupunkimatkallaan karjalaiselta laukkukauppiaalta. Niin tai näin, varkauksien käsittely oli kesken murhapoltoksi määritellyn kirkkopalon sattuessa. Kun vielä palaneen kirkon lähistöltä löydettiin kirkon rahakirstu lukot murrettuina ja tyhjänä, syyte muuttui ryöstömurhapoltoksi.

Aikaisemmat rikkeet saivat siis syyttäjien vihaisten katseiden kääntymään Antti Kähkösen suuntaan. Antti oli Kajaanin vankilassa tutkintavankeudessa luultavasti aikasempien rikkeidensä vuoksi ja päättänyt paeta juuri ennen syyskuussa 1805 pidettyjä ylimääräisiä käräjiä. Eihän rautakahle kintuissa kovinkaan pitkälle pötkitä ja niinpä Antti saatiin kiinni Paltamossa. Tästäkin teosta syyttäjät saivat vettä lisää myllyynsä. Antti oli siis näennäisesti syyllinen jo ennen käräjiä. Nimismies Cajan lienee myös päättänyt, että moinen aikansa suuri kriminaali saadaan varmasti tuomittua ja oli kerännyt todistusauneistoa oikein läjäpäin.

Ensimmäinen raskauttava todistaja, korpisalmelainen emäntä Riitta Komulainen, tunnisti Antin Lammasjärvellä juuri helluntaiyönä kirkkoa kohden soudelleeksi mieheksi. Riitta itse oli ollut poikansa kanssa soutamassa Lentualta kotiin Korpisalmeen, kun tuo hatun tiukasti silmilleen vetänyt mies oli soudellut hänen näköpiiriinsä. Jopa Antin oma veli, Tuomas, todisteli Antin syyllisyyden puolesta. Cajanin ”ässä hihassa” oli kuitenkin piika Elsa Liimataisen todistus oikeudessa elokuussa 1805. Piika Elsa oli palvellut kirkon palon jälkeen Lentuan Kovalassa, talossa, jonka Antti omisti veljensä Tuomaksen kanssa. Tuomas Kähkösen vaimo Caisa Brita oli pyytänyt piikaa etsimään salaa Antin tavaroista Kuhmonniemen kirkon omaisuutta. Caisa Brita kertoi löytäneensä aitasta Antin tavaroista kirkon kalkin, kolehtihaavin, messukasukan ja muitakin kirkon tavaroita. Aivan liian hyvää ollakseen totta ajattelivat varmaan kaikki muuta paitsi Johan Cajan, joka hieroskeli tyytyväisenä käsiään toisiinsa, näin ainakin sieluni silmillä kuvittelen tapahtuneen. Kävi sitten nimittäin niin, että kaikki kyläläiset tiesivät jo etukäteen Elsan olevan kova laskemaan palturia. Lisäksi seuraavassa käräjäistunnossa Tuomaksen vaimo Caisa Brita kielsi koskaan antaneensa moista vakoilukäskyä. Caisa Brita myös vahvisti Antin kertoman; Antilla ei ollut lainkaan käytössä aittaa Kovalan tilalla.

Kajaanin vankila 1800- luvun lopulla
Kajaanin vankila 1800- luvun lopulla

Syytteet kirkon ryöstömurhapoltosta eivät siis Cajanin kovasta yrityksestä huolimatta tulleet näytetyksi toteen. Antti vapautettiin syytteistä koskien kirkon polttoa ja Turinkorvan kuparikattilavarkautta. Syylliseksi Antti kuitenkin todettiin Pfalerin aittaryöstöön ja Kaipaisen nuotan kähveltämiseen. Näistä rikoksista hän sai sakkoa varastetun tavaran arvon kolminkertaisena sekä 9 paria raippoja. Tuohon aikaan oli käytössä rangaistusten yhdenmukaistamisen periaate, jonka vuoksi sakot muutettiin myös raipparangaistukseksi, joita oli sitten yhteensä 40 paria. Lisäksi hänen kärsittäväkseen tuli julkinen kirkkorangaistus eli yhden sunnuntain istuminen jalkapuussa sekä Paltamon että Sotkamon kirkossa.

Antti oli siis pikkurikollinen mutta ei ryöstömurhapolttaja. Kuinka hän sitten liittyy minun sukuuni? Antin isä Krister Kähkönen syntyi Lentuan Kähkölässä 1733. Krister avioituu Lentuan Pulkkilan tyttären Carinin kanssa ja he perustavat perheensä Lentuan Kovalan tilalle. Krister ja Carin saavat Kovalassa kaikkiaan 8 lasta; neljä tytärtä ja neljä poikaa. Tyttäristä vanhin Sigrid menee naimisiin Lammasperän Piiraalan pojan kanssa ja muuttaa Piiraalaan. Carin- tytär nai itsensä Kilpeläisen taloon Lammasperän Kähkölään ja nuorin tytär Anna Karppisen taloon Korpisalmen Kemilään. Annan puolison Gustafin äiti oli Kuhmonniemen ensimmäisen kappalaisen Ahllundin tytär Catharina. Sievästi on suku sekoittunut toisiinsa, koska tarinassa jo mainitun Kristerin Tuomas- pojan vaimo Caisa Brita, kasteessa nimellä Catharina Birgitta, oli samaisen Catharina Ahllundin ja ensimmäisen puolisonsa Kuhmonniemen kappalaisen Johan Stubben tytär. Annan puoliso Gustaf Karppinen ja Tuomas Kähkösen puoliso Korpisalmen Ikolassa syntynyt Caisa Brita Stubbe olivat siis sisaruspuolia. Caisa Brita oli leski mennessään naimisiin Tuomaksen kanssa. Caisa Britan ensimmäinen puoliso oli Kajaanin kirkon vahtimestari ja kauppias Påhl Knutinpoika Tervo, joka kuoli vuonna 1791 vain neljän avioliittovuoden jälkeen.

Syytetyn ja kirkonpolttoon todisteiden puutteessa syyttömäksi todetun Antin puoliso oli Elin Pulkkinen, Påhl Pulkkisen ja Anna Piiraisen tytär Katerman Heinälahdesta. Kristerin ja Carinin lapsista puuttuu siis vielä yksi tytär; Agneta, joka on yksi esiäideistäni ja siksi tarinan Kähköset herättivät mielenkiintoni paneutumaan Agnetan Antti-veljen edesottamuksiin tarkemmin. Agneta meni naimisiin Kentuan Kuumun Kyllölän Erik Pehrinpoika – Erkki Pekanpoika – Kyllösen kanssa ja pariskunta on siis isoäitini Olga Kyllösen esivanhempia.

Vapauduttuaan osasta syytteitä ja kärsittyään rangaistukset, joihin todettiin syylliseksi, Antti kantoi tekojensa ja syytteidensä painavan painolastin hamaan hautaansa. Jotkut kirjoittajat ovat maininneet Antin olleen ennen vuotta 1804 jopa valtiopäivämiehen mutta tuo väite ei pitäne paikkaansa. Lautamies Antti rippikirjojen ja muiden lähteiden mukaan on ollut mutta ei sen enempää. Maineen mentyä ei Antti tietenkään voinut jatkaa lautamiehenä, tosin hän oli kiireisiinsä vedoten saanut eron lautamiehen pestistä jo 1799. Krister- isä oli luovuttanut Kovalan tilan pojilleen Antille ja Tuomakselle 1791. Kaksi Kristerin vanhempaa poikaa Matts ja Krister olivat valinneet sotilasuran tai sitten heille ei annettu muuta vaihtoehtoa. Tila lienee ollut kohtuullisen suuri ja tuottoisa, koska vuonna 1801 Antti oli ostanut Korpisalmen Kopolan kruunutilan. Kopolassa Antti ei kuitenkaan koskaan asunut. Ilmeisesti Kopolan ostoa varten Antti oli ottanut Sotkamon kappalaiselta Gustaf Frosteruksesta lainaa 111 riksiä kolmen vuoden maksuajalla. Jotain lienee mennyt kuitenkin pahasti vikaan, koska lainaa Antti ei kyennyt Frosterukselle lyhentämään. Lainan takaajina oli Kuhmonniemen neljä varakasta talokasta, joista kolme oli Kuhmonniemeltä; Henrik ja Jakob Huotari sekä Henrik Määttä. Taloudelliset ongelmat olivat ehkä ajaneet talokas Antti Kähkösen varkauksiin. Jo aikasemmin seudulla oli tehty pimeitä kauppahommia karjalaisten laukkukauppiaiden kanssa. Kuhmonniemen kirkon omaisuus oluí jo kertaalleen varastettu vuonna 1780. Tällöin ryöstäjiksi osoittautui neljä karjalaista kauppamiestä. Olisiko taloudelliset vaikeudet varkauksien lisäksi ajaneet Antin myös kirkonryöstöhommiin mahdollisesti tälläkin kertaa karjalaisten avuksi. Ehkä Antti ei ollut tietoinen kirkon polttotarkoituksesta ja kirstun ryövätyt rahatkin lähtivät muiden mukaan Antin jäädessä nuolemaan näppejään ja kärsimään kaiken häpeän.

Antti joutui myymään oman puolikkaansa talosta veljelleen Tuomakselle 1809. Hän itse asui puolisonsa ja viiden lapsensa kanssa, joista nuorin oli kirkon polton aikaan vasta puolivuosikas, Lentualla aina kuolemaansa saakka vaikkakin esim. kersantti Pfeilerin jälkeläinen kirjoitti noin sata vuotta myöhemmin Antin lähteneen häpeää karkuun Pohjois- Karjalaan. Myös muutama muu tarina kirjoittaa Antin lähteneen muualle mutta todellisuudessa Antti asui Lentuan kylällä loppuelämänsä mäkitupalaisena ja löysäläisenä kantaen rippikirjoihinkin merkittyä murhapolttosyytettä mukanaan kuolemaansa saakka. Erään tarinan mukaan Antti olisi yrittänyt hyvittää tekojaan ja lieventää häpeäänsä 1830- luvulla käydyn Venäjän vastaisen rajankäynnin aikaan. Antti olisi kavereineen istuttanut juuri hakatulle rajalinjalle uutta taimistoa ja todellisuudessa rajalinja hakattiin siis huomattavasti entistä rajaa kauemmas. Tällä keinolla Antti olisi saanut Kuhmolle lisämaata Venäjältä jopa 100 neliökilometriä. Tämänkään tarinan todenperäisyydestä ei ole mitään näyttöä ja todennäköisesti Antti eli elämänsä viimeiset vuosikymmenet yhteiskunnan hylkiönä, tuomittuna varkaana ja kirkon murhapolttosyyte raskaana ikeenään.

Antin sukulaisille asia lienee ollut ihan yhtä raskas. Tuomas- veljen vaimo oli kappalaisen tytär ja veljesten Anna- sisar oli naitu samaiseen Ahllund- Stubbe- perheeseen. Kuuluminen Kuhmonniemen silmäätekevien säätyläisten lähipiiriin johti siihen, että suku käänsi, ainakin näennäisesti, selkänsä tuomitulle rikolliselle. Ympäristön paineet, ahneus ja ehkäpä jopa veljesten keskinäinen kilpailu saattoivat sysätä Antin alunperinrikolliselle polulle. Kukaan ei kuitenkaan tiedä mitä todellisuudessa tapahtui, kuinka rikollinen Antti oikeasti oli, vai tehtiinkö hänestä aikansa sijaiskärsijä.

Lähteet: Heikkinen, Antero. Kirveskansan elämää. 1988. WSOY. Juva                                   Sotkamon ja Kuhmon kirkonkirjat

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s