Jotkut asiat elämässä ovat raskaampia kuin toiset ja oman vanhemman menettäminen, vaikka se onkin luonnollinen järjestys eri sukupolvien elämänkierrossa, ja vaikka siihen saisi valmistautuakin, on se silti koko elämää ravisteleva ja peruuttamattomasti minuutta muuttava kokemus. Menetin isäni reilu kolme kolme vuotta sitten ja olisin halunnut kirjoittaa hänelle muistopuheen jo hautajaisiin mutta silloin en siihen pystynyt ja on kestänyt näin kauan koota ajatukset sen osalta uudelleen. Nyt on siis pienen muistelun aika…..
Väinö-isäni syntyi Hilma Piiraisen ja Antti Lukkarin kuudentena lapsena syyskuussa 1937 Sotkamon Ontojoen Raketin vanhaan pirttiin. Vanha pirtti sanontaa käytetään edelleenkin tuosta autotallina ja varastona nykyisin palvelevasta hirsitalosta (artikkelikuvassa etualalla näkyvä rakennus). Isäni sai vielä kaksi nuorempaa sisarusta eli kaikenkaikkiaan perheessä oli kahdeksan lasta; viisi tytärtä ja kolme poikaa. Mummoni mainitsi usein, kuinka onnellisessa asemassa hän on ollut, kun kaikki hänen lapsensa ovat jääneet eloon ja saaneet kasvaa aikuisiksi. Talvisodan ajasta ei isälläni muistoja paljonkaan ollut mutta jatkosodan aikainen Korholanmäen evakkoreissu oli hyvin muistissa. Isäni viimeisenä kesänä kävimme verestämässä niitä muistoja vanhoja evakkoaikaisia paikkoja katsellen.
Maatalossa riitti puuhaa kaikille lapsille ja nuorena lähdettiin hankkimaan lisätienestiä muualta. Uitto oli monen ontojokelaisen nuoren ensimmäinen kesätyöpaikka ja talvisin autettiin savottahommissa, niin myös isäni omaa isäänsä. Ensin hevosmiehenä ja myöhemmin traktorilla, kun sellainen taloon hankittiin. Isäni oli saanut kotoaan opin siihen, että töitä piti tehdä ja töitä hän kyllä tekikin, usein jopa liikaa. Nuorena niillä tienesteillä hän hankki itselleen Jawa-moottoripyörän, jota varten hankittu nahkainen lakki ja takki ovat edelleen tallessa. Harmillisesti itse moottoripyörän hän möi jossain vaiheessa pois mutta muistan sen olleen yhdessä heinäladossa pitkään säilössä.
Armeijan isäni kävi vuosina 1957-58 Kuopissa ja Lahdessa. Hän oli lääkintämies ja kersantin ”natsat” sai muutaman kertausharjoituksen jälkeen. Muistan kuinka isän lääkintätaidoista oli montakin kertaa hyötyä kotona, kun joku meistä tarvitsi pienempää tai isompaa haavansidontaa. Vuonna 1960 tanssittiin vanhempieni häitä ja samana syksynä syntyi veljeni. Isänsä kuoleman jälkeen 1965 isäni otti tilan vastuulleen ja jatkoi maataloutta ja karjanhoitoa äitini kanssa. Mummoni Hilma, josta olen kirjoittanut oman tarinansa, oli mukana talon töissä kykyjensä mukaan. Tuohon aikaan, ja joitakin vuosia eteen päin, talossa oli useampi lypsylehmä. Kun maidontuotanto tuli vähemmän kannattavaksi, äitini lähti ansiotöihin ja lypsykarja korvattiin mullikarjalla. Mullikarjastakin luovuttiin 1980-luvulla.
Vuonna 1955 aloitettiin läheisen Kallioisen voimalaitoksen rakennustyöt ja voimalaitos otettiin käyttöön 1957. Isälleni tuosta Ontojoen ja Kiikarilammen yhtymäkohdassa sijaitsevasta laitoksesta tuli työpaikka vuonna 1972. Koneenhoitajan työt olivat aika monenkirjavat. Välillä istuttiin valvomossa Päätaloa lukien, välillä kierrettiin kierros lukujen ylöskirjaamiseksi, välillä tehtiin huoltohommia ja välillä saattoi ehkä olla pienen meditaation aika jalat pöydällä silmät suljettuina. Voimalaitos oli isäni työpaikka aina vuoteen 1997 saakka, jolloin hän jäi eläkkeelle. Isäni toimi työnsä ohella myös Turva Vakuutusyhtiön asiamiehenä vuosien ajan. Tuon vastuun hän oli perinyt isältään, joka siis myös oli toiminut Turvan asiamiehenä.
Maatalouden ja ansiotyön lisäksi isälleni oli tärkeää olla mukana erilaisessa vapaaehtoistyössä ja yhdistystoiminnassa. Metsästys oli rakas harrastus ja Kallioisen Erästäjät metsästysseura tärkeä henkireikä muuten kiireisessä elämässä. Hirvenmetsästys oli joka syksyinen operaatio melkein viimeisiin vuosiin saakka. Isäni toimikin kyseisen seuran sihteerinä 20 vuotta. Lisäksi hän toimi Ontojoen kalastuskunnan puheenjohtajana ja kylän jakokunnan jäsenenä/puheenjohtajana monen vuoden ajan. Näiden yhdistysten toimintaan liittyvät erilaiset tekemiset lohkaisivat ison osan vapaa-ajasta.
Eivät isäni kaikki harrastukset ja vapaaehtoistyö ollut kuitenkaan pelkkää ”työtä” ilman huvia. Osasi hän myös käyttää vapaa-aikaansa ”työhön” huvin kanssa. Isäni oli aikoinaan mukana jo Ontojoen Virin toiminnassa ja myöhemmin toimi Sotkamon Jymyn järjestyksenvalvojana yhteensä noin 20 vuotta. Mikäpäs se oli nauha hihassa katsella ja kuunnella pesäpallo-otteluita. Isäni oli innokas penkkiurheilija ja erityisesti tietysti pesäpallo oli lähellä hänen sydäntään. Olihan hän itsekin nuoruusvuosina pelannut sitä Ontojoen Virin ”paidassa”. Monissa Jymyn järjestämissä urheilutapahtumissa isäni oli vapaaehtoistyössä ja niistä muistona on melkoisen monta tuuli- ja verkkaripukua. Nuorempana hiihto oli myös hänen harrastuksensa ja innokkaasti hän yritti aikoinaan tehdä minustakin hiihtäjää siinä onnistumatta. Valmentajaksi hänestä ei oikein ollut tai ehkä olin vain huono valmennettava. Hauska velvollisuus isälleni lienee ollut myös Naapurinvaaran tanssilavan eli Napiksen järjestyksenvalvonta. Niistä vuosista on jäänyt lipaston laatikkoon monta nimmareilla varustettua artistien kuvakorttia.
Isäni ajatuksena lienee ollut ettei vierivä kivi sammaloidu, koska ei hän tainnut paljoakaan ehtiä paikoillaan olla. Nuorempana päivät täyttyivät ansiotyöllä, maatalouden töillä, talvisin lumen linkoamisella, talkoilla ja jos aikaa jäi, niin vapaaehtoistöillä. Eläkepäivät eivät ainakaan alkuun olleet yhtään joutilaampia, jäipähän vain enemmän aikaa keskittyä vapaaehtoistöihin ja muuhun puuhasteluun. Viimeisinä vuosina, kun terveys ei enää sallinut osallistua kaikkeen, hän täytti päivänsä puuhastelemalla autotallissa kaikenmoisia juttuja, joista itse Pelle Pelotonkin olisi ollut ihmeissään. Autotalli olikin hänen oma yksityinen valtakuntansa, jossa jokaisella työkalulla ja tarvikkeella oli oma paikkansa. Ja hän muisti jokaisen tavaran paikan ulkoa. Vieläkin jotain työkalua tarvitessani kyselen hiljaa mielessäni isältä apua sen löytämiseen.
Meistä moni voi sanoa oman isänsä olleen maailman paras isä! Minun isäni oli maailman paras isä minulle! Jo pikku tyttönä hän otti minut mukaan maatilan töihin, opetti ajamaan traktoria vaikka en yltänyt istultani edes polkimille. Aputyttönä ollessani sain paljon oppia erilaisten asioiden tekemiseen ja ehkäpä minullekin on periytynyt jotain siitä Pelle Pelottomastakin. Isäni oli oppinut jo lapsuudesta rahan säästämisen ja ehkä häntä voi luonnehtia tarkaksi myös raha-asioissa. Toki silloin kun jotain piti hankkia, piti sen olla laadukasta. Isäni oli järjestelmällinen, paitsi autotallin järjestyksen, myös erilaisten papereiden suhteen. Ja papereita onkin tallessa monien vuosikymmenien ajalta. Hän myös mielellään hamstrasi kaiken mahdollisen tulevien tarpeiden varalle. Siellä samaisessa autotallissa on melkoisen monta laatikollista erilaisia tarvikkeita jemmassa. En kylläkään ole vielä keksinyt mihin ihmeeseen voisin tarvita rikkoontuneista renkaan sisuskumista leikattuja kuminauhoja…..
Isäni oli luonteeltaan reilu ja rehellinen. Hän ei tahtonut kenellekään pahaa, eikä hän mielellään kuunnellut, saati puhunut kenestäkään pahaa. Isäni oli sosiaalinen kaikkien kaveri ja usein tuntui ettei hän osannut sanoa kenellekään ”ei”. Ainakin mitä tulee kaikenlaisiin talkoisiin ja aputöihin. Hänelle oli kunnia-asia saada olla mukana kaikessa, tosin hän myös tiesi miten kaikki tehdään, niin kuin sen pitää tulla tehdyksi. Viimeiset pari vuotta olivatkin hänelle henkisesti raskaita, kun sosiaalinen toiminta väheni sekä yhdessä touhuaminen yhdistyksissä ja talkoissa jäi pois heikentyneen terveyden vuoksi. Aavistaen hiekkansa tiimalasissa vähenevän, hän yritti parhaansa mukaan siirtää tietotaitoaan, tärkeitä asioita eli henkistä pääomaansa seuraavalle sukupolvelle, minulle. Oli hänellä omat vikansa, kuten kai meillä kaikilla. Hän osasi olla jääräpäinen ja joskus äkkipikainen. Tunnustan; nuo luonteenpiirteet olen häneltä perinyt mutta olen myöskin huomannut, että tietyt pienet ”viat” luonteessa auttavat pärjäämään elämässä.
Vaikka fyysiset voimat vähenivät, isäni oli henkisesti oma itsensä, sellainen millaisena olen hänet lapsuudesta saakka tuntenut. Hänen huumorintajunsa oli verraton ja sellaisena hänet haluan ikuisesti muistaa. Ihanana kiistakumppanina jatkuvissa leikkimielisissä intoksissa, sisukkaana ja joskus kärsimättömänäkin opettajana arjen eri askareissa ja pidettynä eri yhteisöjen jäsenenä. Hienona, rehtinä ihmisenä! Kiitos isä kaikesta! Sinun vuoksesi yritän olla joka päivä hieman parempi ihminen.
Jaanailua sukututkimuksen havinoissa 