Meille syntyperäisille kainuulaisille Kainuu on harvaanasuttu, talvisin luminen ja jäinen, kesäisin kauniin vihreä ja sininen mutta kaikkine korpineen, soineen ja järvineen luonnon kauneuden ja rauhan tyyssijä. Toki meillä on käytössämme nykyajan modernit välineet sekä liikkumiseen että yhteydenpitoon. Vaikea kuvitella oikeasti millaisena elämä näyttäytyi 400 tai 500 vuotta sitten. Kainuun pysyvä asuttaminen alkoi 1500-luvulla. Muutamaan kertaan asutus tuhottiin venäläisten toimesta mutta aina aloitettiin sinnikkäästi uudelleen. Jo silloin Kainuun korpien raivaajaa koeteltiin kunnolla. Kainuuseen tulleet savolaiset ja pohjois-karjalaiset uudisasukkaat tulivat tosiaankin keskelle korpea ja joutuivat laittamaan ensimmäisen tilapäisen kotinsa hyvin vaatimattomiin oloihin uutta ja pysyvämpää kotia rakentaessaan. Metsää kaadettiin ja peltoja raivattiin. Venäläisten ryöstöretkien vuoksi Kainuun pysyvän asutuksen turvaksi tarvittiin Kajaanin linna ja sen rakentamisen myötä Kajaanista alkoi kehittyä alueen keskus. Kun pysyvää asutusta oli alueelle saatu riittämiin, tarvittiin tietenkin myös virkamiehiä ylläpitämään kuria ja järjestystä. Verottaja oli tiensä löytänyt perähikiälle jo ennen muita virkamiehiä. Joissain lähteissä kerrotaan, että jos jokin virkamies Kainuuseen määrättiin töihin, oli se hänelle rangaistus jostain. Tokkopa kuitenkaan. Elinolosuhteet ehkä eivät olleet suurten kaupunkien tasolla mutta uskon Kainuuseen tulleiden virkamiesten tulleen ilman veistä kurkullaan. Suomen kansa oli vielä 1500- ja 1600-luvuilla sivistyksen alkumetreillä ja luku-, kirjoitus- ja kielitaidon puuttumisen vuoksi ei tavallisen kansan edustajilla juurikaan ollut edellytyksiä nousta uraputkessa kovinkaan korkealle. Ruotsinkielihän oli Suomen virkakieli vielä pitkälle 1800-luvulle saakka. Suomen alueella olleet virkamiehet olivat suurimmalta osin tulleet Ruotsista tai tunnettujen suomalaisperäisten virkamiessukujen jäseniä. Vaikka Kainuuta ei ehkä pidetty kovin houkuttelevana virkamiehen sijoituspaikkana, moni suku jäi heistä sinne pysyvästi jopa useamman sukupolven ajaksi. Nyt tarkoituksena on esitellä näitä Kainuuseen saapuneita virkamiessukuja. Idean aiheeseen sain kruununvouti Gustaf Enwaldin 1930-luvulla Kainuun Sanomille kirjoittamista artikkeleista. Olen käyttänyt Enwaldin tekemää sukunimilistausta omien tutkimusteni pohjana mutta muuten olen jättänyt Enwaldin tekstit kopioimatta, tutkimukset ovat omiani.
Paltaniemen Sivolan tilalle asettui arvelujen mukaan puolalaista alkuperää oleva Sergei Leontewicz-Leontei-Leontson, joka oli palvellut Venäjän armeijassa. Tarinoiden mukaan tämä puolalainen olisi toiminut jonkin korkea-arvoisen herran palvelijana mutta joutunut vankeuteen Venäjällä. Sergei olisi paennut Suomeen ja venäläisten takaa-ajamana pelastautunut Pälkäneen Kostian virran yli eräänä yönä lokakuussa 1713. Tästä Sergein poika olisi sitten ottanut idean sukunimeen Costiander, Sergei ei itse ilmeisesti käyttänyt Costiander nimeä (haudattujen luettelossa mainitaan tosin nimellä Sergei Leontson Costiander) mutta hänen katsotaan olevan suvun kantaisä. Tarinan todenperäisyyys jäänee iäksi arvoitukseksi. Suomessa on toinen Costiander-suku, joka on lähtöisin Hämeenkyrön Kostulasta. Sukunimi lienee latinalaistettu talonnimestä, eikä ole sukua Kainuun Costiander-suvulle. Vuonna 1675 syntynyt Sergei Leontej avioitui Pälkäneen kirkkoherran Olof Castreniuksen Margareta tyttären kanssa. Pälkäneellä syntyi vuonna 1720 heidän poikansa Sergius, vuodesta 1732 alkaen Gustaf, joka aloitti virkamiesuransa toimimalla katselmuskirjurina. Hän muutti vaimonsa Helena Weckmanin, seitsemän lapsensa sekä vanhempiensa kanssa Paltaniemen Sivolaan ja nimitettiin vuonna 1758 Paltamon nimismieheksi. Gustaf kuoli korkeaan kuumeeseen jo vuonna 1764 ja isänsä Sergei vuonna 1767 vanhuuteen, olihan hän peräti 92-vuotias. Gustafin ja Helena Weckmanin pojista Henrikistä tuli Paltamon piirin nimismies ja myöhemmin komissaari, Carlista tuli Sotkamon piirin nimismies ja Gustafista komissiomaanmittari Savon ja Karjalan lääniin. Henrik ja Gustaf menivät naimisiin Sotkamon apupapin Daniel Sopasen tytärten Catharinan ja Margetan kanssa. Carl avioitui Elisabeth Kranckin kanssa ja heidän poikansa Johan Gustaf toimi Kajaanissa opettajana ja myöhemmin Kuusamon kirkkoherrana. Gustaf Costianderin ja Margeta Cajanuksen pojista Gustaf Julius sai kihlakunnan tuomarin arvonimen vuonna 1830 ja toimi vuonna 1831 Lappeen tuomiokunnan tuomarina. Hänen puolisostaan Amanda Gustava Sagulinista ja lapsistaan Gustaf Robert sekä Torsten Costianderista (myöhemmin eversti ja Hämeenläänin kuvernööri, omisti nuutajärven kartanon ja lasitehtaan, valtiopäivämies) on maalattu muotokuva (alla). Kainuun korpeen tullut Costianderin suku viihtyi siis oikein hyvin ja Sergei Lentei:sta alkanut suku oli täynnä virkamiehiä, pappeja ja säätyläisiin naituja tyttäriä.
Castrénien suvun Kainuuseen toi Matthias Castrenius. Hänen ja jälkeläistensä tarinan olen jo melko tarkkaan kirjoittanut Kajaanin Pormestareista kertovaan artikkeliini. Matthias Castrenius tuli Kajaanin v.t. kruununvoudiksi vuonna 1725 ja nimitettiin Kajaanin pormestariksi kolme vuotta myöhemmin. Matthias oli kulkenut kiemuraisen polun Kajaaniin mutta suvun lähtökoti on Sääksmäen Linnaisten Mattila-niminen ratsutila. Matthiaksen isä Olof syntyi siellä vuonna 1666 ratsutilallisen Krister Grelssonin ja vaimonsa Gertrudin perheeseen. Olofista tuli ensin kappalainen ja myöhemmin Pälkäneen kirkkoherra. Länsi-suomalaiseen tapaan sukunimiä ei juurikaan tavallisen kansan keskuudessa käytetty ja kun Olof siirtyi pappissäätyyn piti hänelle keksiä jostain sukunimen korvike, jolla hänet voitiin erottaa muista Olof Kristerinpojista. Kotitalo Mattilan nimi oli ehkä liian tavallinen tai liian suomalainen ylempään säätyy, joten ilmeisesti kotikylänsä Linnaisten mukaan hänelle annettiin linna-sanasta latinalaistettu (castrum) maskuliinimuoto Castrenius. Castrenius muoto lyheni jo Matthiaksella muotoon Castreen ja hänen pojillaan muotoon Castrén. Castrénien suvun virka- ja pappismiehet vaikuttivat Kainuussa 1720-luvulta aina 1800-luvun lopulle saakka. Yllä olevan sukutaulun kovakollaasin keskiössä on Hyrynsalmen ja Pielisjärven kirkkoherra Jonas Kristian Castrén puolisonsa Vilhelmina Ingeborg Qvickströmin kanssa. Taulu lienee pariskunnan 50-vuotis häälahja. Jonas Kristian oli Kajaanin pormestarina toimineen Christer Matthiaksenpoika Castrénin jälkeläinen kolmannessa polvessa.
Ståhlbergien suku saapui Kainuuseen vuonna 1796, kun Jacob Gabriel Ståhlberg nimitettiin Hyrynsalmen piirin nimismieheksi. Jacobin alottaessa uransa Hyrynsalmella, oli isä Gabriel vielä Utäjärven kappalaisena mutta nimitettiin Sotkamon kappalaiseksi vuonna 1808. Ståhlberg-suvun kantaisänä pidetään Sotkamon kappalaisena työskennelleen Gabrielin isoisää Rauman kirkkoherraa, rovasti Georg Ståhlbergiä. Georg käytti opiskellessaan nimeä Georg Fabricius mutta muutti sen vuonna 1689 Ståhlbergiksi. Georgin kerrotaan syntyneen jossain ”eteläisessä Varsinais-Suomessa tai lounaisimmassa Hämeessä vähävaraisen pienviljelijän ja sepän” Jöranin (Georg) ja Brita Johanintyttären perheeseen. Perheellä täytyi olla varakas tukija, koska Georg sai hyvän koulutuksen, johon köyhän sepän rahojen ei luulisi riittävän. Ennen pappisvihkimystään Georg Ståhlberg toimi Turun katedraalikoulun ylimääräisenä lehtorina ja Porin triviaalikoulun konrehtorina. Georgin mainitaan joutuneen vuonna 1691 syyteeseen salavuoteudesta mutta tietoa tuomiosta ei ole. Viimeistään vuonna 1693 Georg on jo naimisissa Helena Laurinuksen kanssa. Koska Helenan isä oli Someron kirkkoherra, lienee salavuoteussyyte painuneen unholaan. Georg Ståhlberg koki kovia Isonvihan aikaan. Vuonna 1713 hänet vangittiin, pahoinpideltiin ja ryöstettiin. Eikä yhdessä kerrassa ollut tarpeeksi, sama toistui vuoden päästä. Georg Fabricius-Ståhlbergin jälkeläiset toimivat erilaisissa virkamies- ja pappisviroissa. Jo mainittu Jacob Gabriel Hyrynsalmen nimismiehenä, hänen poikansa ja täyskaimansa Kajaanin kruununvoutina. Myös myöhemmissä Ståhlbergin sukupolvissa oli kainuulaisia nimismiehiä, kruunun- ja siltavouteja sekä pappeja aina 1900-luvulle saakka. Tällä kertaa jätän mainitsematta sen kuuluisimman Ståhlbergin.
Jaanailua sukututkimuksen havinoissa 