Sukututkija törmää useinkin, varsinkin läntisessä Suomessa, sukunimien tai oikeammin lisänimien vaihtumiseen. Sukunimi on siis käsitteenä tietyn suvun periytyvä tunniste, kun taas lisänimi on vaan tunniste, jolla ihminen erotetaan muista asuinpaikkansa ihmisistä. Toki sekin periytyy tuleville sukupolville, jos asuinpaikka pysyy samana. Yleensä lisänimi on ollut tietyn talon tai tilan nimi, jota kulloinenkin asukas on kantanut elämänsä ajan tai niin kauan kuin on talossa asunut. Minulla oli esi-isä Utajärvellä, joka elinaikanaan ehti vaihtaa lisänimeä lähes yhtä usein kuin paitaa. Vaihtuvan asuintalon mukaan lisänimiä kertyi hänelle kaiken kaikkiaan seitsemän, toki hän sai elää aikansa mittapuun mukaan pitkän elämän. Hän kuoli 74-vuotiaana.

Itäisessä Suomessa sukunimien vaihtuminen on harvinaisempaa, koska siellä käytettiin suvun periytyvää tunnusta, eikä se vaihtunut asuinpaikan mukaan. Joissain tapauksissa taloon vävyksi tullut otti käyttöönsä vaimonsa sukunimen. Tämä tapa oli erityisesti suuremmissa perintötaloissa, joissa talon haluttiin pysyvän suvulla myös naimakaupan kautta. Tätä tapaa olen tutkimuksissani löytänyt myös muualta Suomesta.

Yksi, ainakin tilapäinen, sukunimen muutos tapahtui sotilaiden kohdalla. Varsinkin 1600-1700- luvuilla suomalaiset, pitkät sukunimet olivat ruotsinkielisille upseereille liian haasteellisia lausua ja siksi sotilaat saivat ruotsinkieliset lisänimet käyttöönsä. Kainuulaisissa rippikirjoissa näitä sotilasnimiä käytettiin joko korvaamaan alkuperäisen sukunimen tai sitten sen rinnalla. Joissain tapauksissa sotilaan saama lisänimi periytyi lapsille ja jäi pysyvästi suvun merkiksi, joissain tapauksissa palattiin alkuperäiseen sukunimeen silloin, kun sotilas jäi ”eläkkeelle”. Näin siis Kainuussa, muualla Suomessa näitä pysyvästi periytyväksi jääneitä sotilasnimiä on paljonkin.

Läntisessä Suomessa periytyvän sukunimen käyttö on alkanut paljon myöhemmin kuin itäisessä Suomessa ja kun sukunimeä tai lisänimeä alettiin oikein vaatia, keksittiin sellainen niille, joilta se puuttui. Yleensä nimi otettiin asuinpaikasta.

Kuten todettu, Kainuussa sukunimikäytäntö on todella vanha, koska suurin osa 1500- ja 1600- luvuilla Kainuun asuttaneista uudisasukkaista tuli Savosta, jossa sukunimet olivat perinnöllisiä. Kajaanin seutuville rakentui ensin kuninkaankartano verottajan majapaikaksi ja sitten linna suojaamaan vesiyhteyttä idästä lähteen. Linnaa rakentamaan tarvittiin osaavaa apuvoimaa ulkomailta saakka ja kun kaupunki pikku hiljaa rakentui linnan ja sen onnettomien raunioiden ympärille, saapuivat paikalle myös erilaiset viranhaltijat, papisto, porvarit ja käsityöläiset. He saapuivat Kajaaniin muista kaupungeista tai ulkomailta ja yleensä heidän sukunimensä oli vierasperäinen (esim. Gisselkors, Gråås, Antilius, Hollsteen, Gamman, Heickell, Lind, Basilier). Sivistyneistön rinnalla kaupungissa asui Kainuusta sinne muuttanutta talonpoikaisväestöä. Tarvittiinhan kasvavassa kaupungissa myös työvoimaa. Pikku hiljaa kainuulaisjuuriset pääsivät ylenemään hierarkiassa ylemmäs ja samalla osalle heistä tuli tarve sulautua kaupungin sivistyneistöön myös sukunimensä avulla. 1700-luvun lopulla ja 1800-luvulla rippikirjoihin ilmestyy uusia sukunimiä, jotka ovat jollakin tapaa muotoiltu alkuperäisestä. Kyseessä ei ole rippikirjojen kirjurin halu tai kyvyttömyys kirjoittaa suomalaisia sukunimiä, koska samaa sukunimeä esiintyy sekä vanhassa että uudessa muodossa samaan aikaan ja samoissa kirjoissa. Aion seuraavaksi esitellä näitä muutettuja sukunimiä, nimenmuutokset eivät välttämättä ole aikajärjestyksessä.

Meriläinen – Marinus, Marin

Marinus, Marin-sukuja lienee Suomessa useampi mutta Kajaanissa, Karjalan talossa  vuonna 1727 syntynyt Erik Andersinpoika Meriläinen muuttaa sukunimensä 1750-luvulla muotoon Marinus. Anders Meriläinen asui Kajaanin Karjalassa puolisonsa Caisa Karjalaisen kanssa mutta Andersin mahdollinen yhteys Sotkamon Turunkorvan Meriläisiin on ainakin minulle toistaiseksi epäselvä. Marinus on latinaa ja tarkoittaa merellinen eli lähestulkoon suora käännös alkuperäisestä sukunimestä. Erik työskenteli kaupunginpalvelijana parikymmentä vuotta ja myöhemmin nimi muuttuu vielä muotoon Marin. Kajaanilaista Marin-suku jatkui ilmeisesti kolmen pojan kautta. Yhteensä kuudesta eloon jääneestä lapsesta kolme oli tyttöjä.

Huotari – Huotelin, tästä olen kirjoittanut oman tarinansa jo aiemmin blogiin. Kajaanilainen Huotelin-suku on siis alunperin kuhmolainen Huotari.

Härkönen – Härkman

Kajaanissa, kuten muissakin Suomen kaupungeissa, tarvittiin jonkinmoinen yhteisistä asioista päättävä elin. Nykyisin kaupungin- ja kunnanhallitukset ovat niitä, joissa päätöksiä tehdään, ennen vanhaan puhuttiin raadeista. Raadeissa oli vaihteleva määrä kaupungin asukkaista valittuja luottamushenkilöitä eli raatimiehiä. 1700-luvun loppupuolella raatimiehet kokoontuivat vuonna 1747 rouva Anna Gretha Rahselta ostetussa vanhassa, moneen kertaan korjatussa ja huonokuntoisessa talossa (Tyrkkö, M. , 451). Yksi 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun raatimiehistä oli Påhl Härkman. Påhl oli syntynyt vuonna 1760 Kajaanissa. Hänen isänsä Anders oli lähtöisin Paltamon Mieslahdesta ja äitinsä Christina Rusanen Paltaniemen Knöpilästä. Isä-Anders oli kuitenkin syntynyt Härkösenä. Kajaanin kaupungissa varttuneesta perheen vanhimmasta pojasta tuli siis raatimies.

Raatimiehet olivat arvostetussa asemassa ja liikkuivat säätyläisten seurassa, joten tavallinen Härkönen muuttui 1780-luvulla muotoon Härkman. Kaksi Påhlin ja vaimonsa Anna Pikkaraisen eli Pihlstömin vanhinta lasta kastettiin vielä sukunimelle Härkönen mutta sitten koko perheen sukunimi muuttui. Påhlin nuorempi veli Pehr toimi kaupungissa kirkkovahtina ja mainitaan myöhemmin kauppiaana. Myös hän muutti nimensä Härkösestä Härkmaniksi. Heidän jälkeläisistään jatkui Härkman-suku. Påhl jäi leskeksi vuonna 1789 ja avioitui uudelleen Kajaanin lukkarin Lars Grönbergin Agneta tyttären kanssa. Kajaanin kaupungin historia- kirjassa (s.451-452) mainitaan vuonna 1802 silloisen kaupunginpalvelija Johan Forsenin tehneen sopimuksen raatimies Påhl Härkmanin kanssa raatihuoneen siivoamisesta, lämmittämisestä sekä avainten huolehtimisesta. Palkkana Påhl sai kaksi riikintaaleria vuodessa. Påhl kuoli Kajaanissa 1830 kuumetautiin, eikä siis ehtinyt nähdä Kajaanin historiallista, vuonna 1831 valmistunutta raatihuonetta.

Kajaanin entinen raatihuone Samuli Paulaharjun kuvaamana vuonna 1915 (kuva: Finna.fi)

Pikkarainen – Pihlström

Påhl Härkmanin ensimmäinen puoliso oli Anna Pikkarainen eli Pihlström. Anna oli syntynyt Kajaanissa 1760 Erik Pikkaraisen ja Anna Hyvösen neljäntenä lapsena. Anna olikin perheen lapsista ensimmäinen, joka syntyi Kajaanissa. Perhe nimittäin muutti juuri samana vuonna Paltamon Veneheiton Lämsälästä, jossa isä-Erik oli syntynyt, Kajaaniin. Erik Pikkaraisestakin tuli kaupungin raatimies ja Påhl Härkmanin tavoin hän vaihtoi sukunimensä Pikkaraisesta herraskaisempaan Pihlstöm-nimeen. Kainuussa oli käytössä Pihlström-nimi myös sotilaskäytössä ja tiedän tapauksen, jossa lisänimi Pihlström on käytössä ihan eri sukuisella henkilöllä jonkin aikaa mutta ei siis ole jäänyt suvun jälkipolvien käyttöön kuten Kajaanin Pikkaraisten tapauksessa. Kajaanissa oli muitakin Pikkaraisia kuin tämä Erik Pikkaraisen perhe mutta nimenmuutos koskee vain Erikin perhettä.

Karjalainen – Karjelin

Kajaanin rippikirjoihin ilmestyy 1700/1800-lukujen vaihteessa myös sukunimi Karjelin. Jo nimen loppu -lin viittaa muokattuun sukunimeen. Karjelin nimellä löytyy useampi henkilö samaan aikaan ja tarkempi selvittely vahvistaa sen, että kyseessä ovat saman perheen sisarukset. Sisarusten isä Bengt on syntynyt Sotkamossa sotilasnimellä Hurtig mutta hänen ukkinsa Bengt on Karjalainen syntyjään. Hurtig lisänimi oli käytössä yhden sukupolven ajan tämän nuoremman Bengtin sotilasisällä Pehrillä. Sotilas Pehr Hurtig asui ensin Kajaanissa ja muutti myöhemmin Ylisotkamoon. Nuorempi Bengt otti käyttöönsä ensin suvun alkuperäisen nimen Karjalainen ja sitten hänen lapsensa muunsivat sen muotoon Karjelin kajaanilaiseen tyyliin. Bengtin vanhin poika Petrus oli – yllätys, yllätys – raatimiehenä Kajaanissa hänkin. Sukunimi Karjelin jatkuu veljesten Petrus ja Anders jälkeläisten kautta.

Kajaanin uusi vuonna 1831 valmistunut Carl Ludvig Engelin suunnittelema raatihuone

Okkonen – Ockenström

Okkoset ovat asuttaneet Kajaanin kaupunkia jo varhaisessa vaiheessa. Vuoden 1655 henkiluettelossa mainitaan Simon Okkonen, tätä varhaisempaa aikaa en ole tarkemmin tutkaillut. Sotkamon Nuasjärvellä syntyi noin 1706 Pehr Okkonen. Hän muutti Kajaaniin toimien siellä raatimiehen varamiehenä ja kirkon kuudennusmiehenä. Kahdesti aviossa ollut Pehr sai vaimojensa kanssa yhteensä 9 lasta. Lapsista vanhin, poika Pehr, oli sotilas ja esiintyi myös lisänimellä Borg. Hän ja vaimonsa Walborg Tervonen asuivat Kajaanissa, Paltamossa ja Sotkamon Nuasjärvellä Hanhivaaran uudistilalla. Sotilastoimensa lisäksi hänet tunnettiin kaupungin koskenlaskijana. Pehrin perheeseen syntyi 7 lasta, joista vanhin poika Pehr valitsi itselleen käsityöläisammatin. Suutarin ammatti opittiin siihen aikaan oppipoika-menetelmällä ja saadakseen oppia Pehr matkusti vuonna 1791 Ouluun. Jonkin aikaa hän toimi pitäjänsuutarina Siikajoella ja palasi sitten kotikaupunkiinsa Kajaaniin. Kajaaniin palattuaan hän käytti sukunimeä Ockenström.

Vuonna 1806 Pehr anoi lupaa päästä Kajaanin kaupunkiin suutarimestariksi. Maistraatti määräsi hänet tekemään koetyönä parin saappaita, jotka kuitenkin olivat maistraatin jäsenten mielestä niin huonosti tehdyt, että eivät kelvanneet mestarinäytteenä. Silloinen suutarimestari Johan Djupström vastusti myös Ockenströmin nimitystä ja oli hankkinut sanansa vahvistukseksi Siikajoelta kruunun käskynhaltijan todistuksenkin hakijan huonoista suutarintaidoista (Tyrkkö, s.436-437). Näin siis Ockenströmin anomus hyvättiin. Hän toimi kuitenkin Kajaanissa suutarina sekä veljensä apuna kaupungin tullivahtina. Lisäksi hän teki yli 30 vuotta töitä Paltamon piirin rokottajana ja sai tästä hyvästä hopeisen ansiomitalin. Pehr Ockentröm sai kahden vaimonsa kanssa yhteensä 7 lasta, jotka jatkoivat omalta osaltaan Ockenstömin sukua. Lapsista nuorin, eli Pehr Ockenströmin ja toisen vaimon Carin Huotarin poika, vuonna 1834 syntynyt Alexander, tuli tunnetuksi muilla taidoilla.

Kerrotaan, että isänsä rokottajan työn kautta perhe tutustui piirilääkäri Lönnrotiin ja Aleksander innostui kanteleen soitosta. Soitto-opetusta hän sai ilmeisesti itse Lönnrotilta. Aleksander kouluttautui maanmittariksi ja kartanpiirtäjäksi. Sitä työtä hän tekikin Kajaanissa ja muualla Suomessa kunnes huonontunut näkö teki sen työn mahdottomaksi. Silloin hän siirtyi kokonaan rakkaan harrastuksensa eli kanteleen soiton pariin ja elätti itsensä sillä. Aleksanderin kanteleen soiton harrastusta jatkoi hänen poikansa Adolf Akilles (Kainuun Museon verkkosivut).

Aleksander Ockenström
Adolf Akilles Ockenström

Jokelainen – Jokelin

Törmäsin Kajaanin rippikirjoissa sukunimeen Jokelin. Nimi on helposti johdettavissa nimestä Jokelainen ja olinkin varma, että muokatun sukunimen taustalta löytyisi joku kainuulainen esi-isä. Tutkimustehtävä ei kuitenkaan ollut yksinkertainen, eikä Kajaanissa 1820-luvun alkupuolelta Kajaanissa asuneen Johan Jokelinin tausta meinannut selvitä vaikka kaikki Kainuun Jokelaiset lähes kaivoinkin. Johanin syntymäajaksi oli kirjattu 31.10.1795 ja sillä päivämäärällä ei löytynyt, ei sitten millään. Omapahan oli tietysti syyni, koska en alun alkaen kaivanut kirjoja ensin Johanin osalta tarpeeksi kauas. Johanin nimittäin kerrottiin aiemmassa rippikirjassa muuttaneen Kajaaniin hatuntekijän kisällinä Oulusta vuonna 1821. Oulun kirjoja on lähes mahdotonta tutkia järkevästi ellei ole hajua asuinpaikasta. Niinpä suuntasin katseeni Pohjois-Savoon ja yllättävän helposti Johan löytyikin Iisalmesta lapsena. Johan Larsinpoika Jokelainen oli ilmeisesti lähtenyt Savosta Oulun seudulle oppiin ja sieltä sitten kisällinä Kajaaniin ammattiaan harjoittamaan. Kajaanin kirjoihin ilmestyessään Johanin sukunimi on jo muuttunut muotoon Jokelin. Johan olikin ahkera mies. Hän toimi hattumaakarin työnsä lisäksi raatimiehenä ja vankilan vahtimestarina. Hänen kerrotaan olleen myös maanviljelijä ja vuonna 1830 hänellä oli peltoa kokonaista 5 tynnyrinalaa ja niittyäkin 6 tynnytinalaa (Ahonen, s.81). Johan Jokelin meni pari vuotta Kajaaniin saapumisensa jälkeen naimisiin vankilan vahtimestarin Johan Djupströmin Lisa Greta tyttären kanssa. Johan ja Lisa Greta saivat kuusi lasta ja asuivat räätäli Tamlanderin taloa, jonka kerrotaan olleen kaupungin parhaalla liikepaikalla (silloinen tontti nro.3, myöhemmin Kainuun Osuusliikkeen omistuksessa) (Ahonen, s.80).

Lisa Greta kuolee vuonna 1833 lavantautiin ja leski Johan Jokelin menee uusiin naimisiin nimismies Elfvingin Maria tyttären kanssa vuonna 1835. Noin vuoden avioliiton jälkeen pariskunnan kerrotaan rippikirjassa muuttaneen Iisalmeen mutta todellisuudessa he muuttivatkin Pielavedelle ja samaan matkaan lähti myös Maria Elfvingin nuorin veli Daniel Richard. Pielaveden rippikirjoissa on merkintä muutosta Iisalmeen vuonna 1846. Johan Jokelainen on siis kiertänyt kierroksen Iisalmesta Oulun kautta Kajaaniin, sieltä Pielaveden kautta takaisin synnyinsijoilleen Iisalmeen. Ei ollut tämä Jokelin siis Kainuun Jokelaisia mutta Jokelainen kuitenkin.

Ronkainen – Rongen

Ronkaiset ovat asuneet Kajaanin kaupungissa jo 1600-luvulta lähtien, siksipä nimen muutoskin on tapahtunut paljon ennen edellä mainitsemiani muutoksia. Ronkaiset saivat porvari-oikeudet kaupunkiin jo 1600-luvulla. Kajaanilaisen Matts Ronkaisen Matts-poika eli Matts Rongen nuorempi muuntaa nimensä Rongen-muotoon jo 1700-luvun alkupuolella. Myös hänen sisarensa sukunimeksi merkitään myöhemmin Rongen. Vuonna 1705 syntynyt Matts nuorempi oli naimisissa Christina Philipintyttären kanssa ja heillä ainakin kaksi tytärtä ja poika. Matts junior oli tavoiltaan lievästi sanottuna epäsopuisa ja joutuikin vaimonsa kanssa käräjille. Pariskuntaa oli varoitettu useamman kerran keskinäisestä epäsovusta, joka oli johtanut tappeluun ja arveluttaviin puheisiin. Käräjäpöytäkirjojen mukaan Matts Rongen nuorempi oli lyönyt vaimoaan ja kurittanut nuorinta lastaan eli poikaansa Mattsia. Useat naapurit ja Rongenin palveluksessa olleet henkilöt todistivat Rongenin muuten mukavaksi ja säyseäksi mieheksi mutta jatkuva yletön juopottelu sai miehen käyttäytymään kurjasti ja ajamaan vaimon lapsineen ajoittain jopa pakoon miestä. Vaimon sanojen mukaan juopottelu oli ajanut perheen rahallisiin ongelmiin, jopa suoranaiseen köyhyyteen. Eripura tuntuu olleen aviopuolisoiden välillä vakava, koska Christina-vaimo pyysi käräjillä eroa miehestään. Päätös erosta alistettiin tuomiokapitulille ja kirkkoneuvosto nuhteli painokkaasti Matts Rongenia epäkristillisen käytöksen johdosta. (Tyrkkö, 359-362) Ilmeisesti tuomiokapituli ei myöntänyt avioeroa tai pariskunta sai eripuransa soviteltua, koskapa puolisot kuolevat kuukauden välein vuonna 1777 Ylisotkamon Kärnälässä tyttärensä Britan ja tämän puolison Johan Schroderuksen luona. Mattsin ja Christinan vuonna 1737 syntynyt poika Matts käyttää myös nimeä Rongen, asuihan hänkin Kajaanissa. Hänen vaimonsa Margeta Perttusen nimikin vääntyy joissain kirjoissa muotoon Bertlin. Mattsin ja Margetan vanhimman pojan lapset syntyivät nimellä Ronkainen eli paluu takaisin alkuperäiseen nimeen tapahtui hänen jälkeläisillään.

Nykyisin puhutaan paljon sosiaalisen paineen vaikutuksesta yksilöihin ja elämään. Tänä päivänä se ilmentyy elämässä eri keinoin ja eri kanavien kautta mutta kyllä sosiaalinen paine on ollut melkoinen jo vuosisatoja sitten. Yksi todiste siitä on tämä sukunimien muuntaminen muotoon, joka soveltuu paremmin omaan sosiaaliseen lähiverkkoon. Ihmiset ovat tunteneet pakottavaa tarvetta päästä yhteisönsä hyväksytyksi jäseneksi. Kyseessä ei siis välttämättä ole hienostelu tai halu erottua rahvaasta, tulla paremmaksi kuin oma alkuperä, vaan enemmänkin tahto sulautua uuteen, aiempaa korkeampaan sosiaaliseen statukseen. Viimeisimmän Matts Rongenin Johan-poika on oiva esimerkki siitä, että kun sosiaalinen asema muuttuu ja asuinpaikka vaihtuu, voi olla aiheellista muuntua sen mukana. Johan asui Sotkamossa ja Kuhmon Katermassa taas ihan tavallisena Ronkaisena.

Lähteet:

Ahonen, Felix. Kajaanin kaupungin historia III. Kainuun sanomain kirjapaino. 1961

Kainuulaisia merkkihenkilöitä osat 2 ja kolme. Kainuun Museo. http://kainuunmuseot.blogspot.com/2017/04/

Tyrkkö, Martti. Kajaanin kaupungin historia II. Kainuun sanomain kirjapaino. 1948.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s