Sukututkijaa kiinnostaa erilaiset ihmiskohtalot pelkkien nimitietojen takana. Yleensä syntymän ja kuoleman välinen taival on vuosisatoja sitten kuljettu arkisesti naimisiin mennen, perhettä kasvattaen, alati raataen ja nyky mittapuun mukaan nuorena kuollen. Kuolema oli tavallisesti luonnollinen joko karuissa oloissa levinneisiin tauteihin tai vanhuuteen jopa 50 vuoden iässä. Toki kuolinsyiden määrittely vanhaan aikaan oli hyvin suurpiirteistä, eikä läheskään aina osunut oikeaan.

Voi kuulostaa ikävältä mutta sukututkija innostuu lähteistä löytyvistä kaikista hieman ”normaalista” poikkeavista löydöksistä. Ainakin minä innostun! Kun rippikirjoista tai muista lähteistä sattuu silmiin papin sivun reunaan pienellä kirjoittamat tekstit, maininnat pienemmistä tai suuremmista rikkomuksista, on aina aivan pakko yrittää kaivaa lisää tietoa. Jokainen pieni tiedon murunen antaa arvokasta lisämaustetta kulloisenkin henkilön tarinaan. Yleensä ne rikkeet olivat niin olemattomia, että papin kirjoitukset tuntuvat musteen tuhlaukselta. Juopumista yleisellä paikalla, viinan laitonta keittelyä, puiden kaatamista naapurirajan väärältä puolelta tai jotain muuta melkein viatonta. Mutta ajat olivat erilaiset silloin.

Kainuulaisittain lähteistöä on säilynyt 1500-luvulta alkaen vähän mutta jo 1600-luvulta säännöllisesti ylläpidettynä. Lait ovat antaneet ihmisille tietyt rajat jo hyvin varhain: Hammurabin laki oli voimassa jo melkein 4 000 vuotta sitten ja vanhan testamentin Mooseksen laki lähes 2 000 vuotta sitten. Hammurabin lakia ei liene Suomessa noudatettu mutta Mooseksen lakia sovellettiin 1800-luvulle saakka, Raamattu vaikutti jopa vuonna 1608 vahvistettuun maanlakiin. Laissa oli tarkkaan säädelty kulloisestakin rikoksesta annettava rangaistus mutta harkintaa käytettiin ja lieventäviäkin asianhaaroja hyväksyttiin ennen lopullista tuomiota. Pienemmät rikkeet kuitattiin sakoilla, kujanjuoksulla, raipparangaituksilla tai karkotuksella mutta suurimmista rikoksista sai maksaa hengellään – verikoston ideologia tulee suoraan Raamatusta.

Kuolemantuomio oli yleensä seurauksena murhasta, taposta, huoruudesta, kaksinnaimisesta, sukurutsasta, Jumalan pilkasta, väärästä valasta tai eläimeensekaantumisesta. Noituudesta mestattiin keskiajalla vielä yleisesti mutta 1600-1800- luvuilta lähteistä löytyy vain muutama yksittäistapaus. Huoruutena kuolemantuomioissa käsitettäneen kai sellaiset tapaukset, joissa tahoillaan aviossa olevat ovat hairahtaneet toisiinsa ja jääneet kiinni. Yksinkertaisesta huoruudesta, eli vain toisen osapuolen ollessa naimisissa, selvittiin yleensä sakoilla tai ruoskimisella. Vuosien 1625-1825 välillä yleisimmät kuolemanrangaistukseen johtaneet syyt olivat henkirikos tai lapsenmurha (yhteensä noin 70% kuolemantuomiosta, lähde Mikko Moilanen, Suomen pyövelit, s.192).

Kainuussakin on ollut jonkinmoinen laki ja järjestys jo 1500-luvulla. 1500-luku on ollut vielä hyvin rauhatonta ja rajantakaisten ryöstöretkeläisten vuoksi vähäiset korpeen asumaan uskaltaneet ihmiset joutuivat tapetuiksi tai poisajetuiksi. Asutuksen vakiinnuttua tarvittiin kuitenkin instanssi, joka ratkoi kiistoja ja rikoksia, ja näitä selvittelemään järjestettiin käräjiä. Kansaa valvoivat päällimmäisenä vapaaherrakunnan hopmanni, eräänlainen maaherra, hänen alaisuudessaan voudit ja profossit. Käräjiä on lähteiden mukaan pidetty silloisessa Oulujärven pitäjässä jo 1500-luvulla. Käräjillä kansalaisten asioita selvittelivät voutien lisäksi kansan keskuudesta valitut lautamiehet. Isojen rikosten, eli yleensä kuolemantuomioon johtavien, tai muuten mahdottomien päätösten ylin päätösvalta oli aiemmin Ruotsin kuninkaalla mutta 1600-luvun alussa perustettiin hovioikeuksia jakamaan kuninkaan taakkaa. Kainuulaiset murhajutut tai muut vastaavat ”isot” rikokset käsiteltiin Vaasan Hovioikeudessa.

Kainuun käräjäkirjat ovat mielenkiintoista luettavaa ja tarjoavat paljonkin lisätietoa ajan tavoista ja ongelmista. Jo varhain pidetyt perukirjoitukset kertovat karua kieltä siitä, kuinka olemattomalla omaisuudella ihminen on elänyt ja kuinka vähän jälkeensä jättänyt. Käräjäkirjoista ei kuitenkaan löydy paljonkaan tietoa niistä elämän synkimmistä tapahtumista eli kuolemantuomioihin johtaneista rikoksista. Kuolemaantuomitut saivat yleensä mahdollisuuden ”autuaaseen kuolemaan” eli pappien piti antaa tuomitulle sielunhoitoa tämän niin halutessa. Katuva ja anteeksipyytävä, mestauksen kautta kuoleman kohdannut rikollinen ei siltikään päätynyt siunattuun maahan vaan yleensä hänen jäänteensä kuopattiin hautausmaan ulkopuolelle ja hautauksesta vastuu oli pyövelin. Mielenkiintoista kyllä, Kainuun kirkonkirjojen haudattujen luettelosta löytyy neljä mestattua ja teilattua, joiden kohtalon selvittämiseen olen hetkeksi uppoutunut. Miksi heidät on merkitty haudattuina poikkeuksellisesti kirkonkirjoihin, ei selviä lähteistä.

Påhl Andersinpoika Hiltunen s.1736, mestattiin 1768

Påhl Hiltunen syntyi Paltamon Auhon Hiltulaan vuonna 1736 Andersin ja Elin Väisäsen vanhimpana lapsena. Kaiken kaikkiaan perheeseen syntyi 10 lasta ja Hiltula lienee ollut suhteellisen suuri talo. Påhl meni naimisiin 1750-luvulla, ilmeisesti Muhoksen suunnalta kotoisin olevan, Elin Koistisen kanssa ja asui Auhon Lippolassa sisarustensa sekä heidän perheidensä kanssa. Vanhemmat Påhlilta ja sisaruksilta kuolivat 1760-luvulla. Mikko Moilanen on kirjoittanut kirjan Påhlin elämästä, en ole kirjaa lukenut mutta kirjan nimi kertonee paljon päähenkilöstä, ”Lippolan pahasta Paavosta”. Vaikka Påhlin voi olettaa kokonaisen kirjan saaneena tehneen paljonkin pahaan, en siis ole perehtynyt Påhlin edesottamuksiin ennen vuotta 1767, jolloin Påhl teki ratkaisevan ja viimeisen tekonsa. Käräjäkirjoista en ole löytänyt asiaa valaisevia tietoja mutta Vaasan Hovioikeuden tuomiokirjoista asia löytyy vuodelta 1768. Elokuussa 1767 Påhlin kerrotaan aiheuttaneen vaimonsa Elinin kuoleman lyömällä häntä rautakangin tapaisella työkalulla päähän omalla kotipihallaan. Elin oli vain kuukautta aiemmin synnyttänyt nuorimman viidestä lapsestaan. Perheyhteisölle jäi huollettavaksi siis vastasyntyneen lisäksi 4 muutakin lasta, joista vanhin oli kuitenkin jo kahdentoista vanha. Påhl tuomittiin Vaasan Hovioikeuden päätöksellä mestattavaksi ja paloiteltavaksi teilipyörään. Todennäköisesti häneltä on ennen mestausta katkaistu oikea käsi, kuten ajan tavan mukaan tehtiin murhaajille. Mestauksen suoritti silloinen Pohjanmaan lääninpyöveli Nils Rönblad. Ei ole pyövelin toimenkuva ollut helppo, kun on pitänyt kulkea pitkä ja vaivalloinen matka Kainuuseen Mustasaaresta saakka, jossa hän ilmeisesti asui tuohon aikaan. Påhl Hiltunen on merkitty haudattujen luetteloon päivämäärällä 16.12.1768. Påhlin mielenmaailman ymmärrystä voi ehkä lisätä se tieto, että vuonna 1757 hänen isänsä Anders Hiltusen epäiltiin murhanneen oman serkkunsa, 59- vuotiaan Simon Simoninpoika Hiltusen. Epäiltynä oli Andersin lisäksi Påhl Väisänen, oletettavasti Andersin vaimon sukulaisia. Todisteiden puuttuessa heitä ei tuomittu mutta kertoisiko epäilys kuitenkin siitä, että isää ja poikaa yhdisti kiivas luonteenlaatu.

Jöran Johaninpoika Leinonen s.1753, mestattiin 1769

Johan Leinonen asui puolisonsa Gertrud Rusasen kanssa 1740-luvulta 1760-luvun alkuun Paltamon Melalahden Rusalassa, jolloin he muuttivat Mieslahden Kiehimänsuun Hyrylään Koikeron uudistilalle. Rusalaan Johan oli mennyt naituaan Rusalan talon tyttären. Perheeseen syntyi kaikkiaan seitsemän tytärtä ja kaksi poikaa. Koikeron tilalla Johan asuin veljensä Henrikin perheen kanssa. Veljekset olivat kotoisin Jaalangasta. Molempien perheet kasvoivat ja lapset varttuivat arkisten askareitten keskellä. Kunnes koitti kesä 1769. Johanin ja Gertrudin perheen lapsista vanhin, tytär Carin, oli jo naimisissa oleva toista lastaan odottava pienen tyttären äiti, ja asui Koikeron tilalla hänkin. Carinia 7 vuotta nuorempi veli, pian 16 vuotta täyttävä Jöran, oli toukokuun 22. ja 23. päivän välisenä yönä liikkeellä vanhoilla asuinseuduilla Melalahdessa. Oliko hän ollut seudulla tuttujen tai sukulaisten luona kyläilemässä jo useamman päivän vai oliko kenties tullut auttamaan toukokuisissa peltotöissä. Tuona yönä hän kuitenkin riehui kirveen kanssa Melalahden Aholassa sillä seurauksella, että nukkumassa olleet talon leski Anna Kettunen, hänen poikansa Jöran ja Erik, tyttärensä Christina sekä talon renki Valtanen saivat kirveestä osumaa. Tuolloin 38-vuotias Anna, 13-vuotias Erik ja 6-vuotias Erik selvisivät vammoistaan mutta 14-vuotias Jöran kuoli vammoihinsa 26.6.1769. Joissain painetuissa kirjoissa tapahtuma-ajaksi on ilmoitettu juhannuskesä 1769 mutta Vaasan Hovioikeuden pöytäkirjojen mukaan kyseessä olisi toukokuu.

Jöran Johaninpoika Leinonen murhasi kirveellään siis täyskaimansa, muutamaa kuukautta itseään nuoremman Jöran Johaninpoika Leinosen. Lähteistä ei käy ilmi motiivia mutta vanhemmat vetosivat tuomiota odottavan poikansa hengen säästämisen puolesta. Vetoomukset eivät asiaa auttaneet ja Jöran tuomittiin mestattavaksi menettäen ensin oikean kätensä ja lopuksi teilattavaksi eli paloiteltavaksi teilipyörään. Jälleen kerran Pohjanmaan lääninpyöveli Nils Rönblad joutui matkustamaan Kainuun korpeen hoitamaan velvollisuuttaan. Jöran Johaninpoika Leinonen haudattiin kirkonkirjojen mukaan 16.12.1769. Tarkka mestauspäivä ei ole tiedossa mutta yleensä mestaus ja teilaaminen tapahtui paljonkin ennen hautausta. Joissain Suomessa tunnetuissa tapauksissa mestattu on ollut teilipyörään sidottuna jopa vuosia mutta vähintäänkin kuukausia. On siis epätodennäköistä, että Jöranin tapauksessa hautaaminen olisi tapahtunut samana päivänä.

Pehr Henrikinpoika Leinonen s. 1749, mestattiin 1772

Vuonna 1772 Leinosten perheessä Kiehimänsuun Koikerossa elämä oli ainakin olosuhteiden pakosta palautunut normaaliin Jöranin mestauksen jäljiltä. Johan ja veljensä Henrik Leinonen asuivat edelleen Koikeron uudistilalla. Henrikin ja vaimonsa Juliana Tauriaisen lapsista kaksi poikaa ja kaksi tytärtä asuivat vielä vanhempiensa luona. Pojista vanhin, Pehr, oli ollut muutaman vuoden renkinä Uuran Heikkilässä. Maaliskuun 7. päivänä 23-vuotias Pehr syyllistyi vieläkin hirmuisempaan tekoon kuin serkkunsa muutamaa vuotta aiemmin.

Hyrynsalmen kylässä Kähkölän talon Kataja-ahon torpassa eleli vuonna 1772 edellisenä vuonna leskeksi jäänyt 41-vuotias Walborg Henrikintytär Tauriainen neljän lapsensa kanssa. Lapsista vanhin, 18-vuotias Jöran Jöraninpoika Kekkonen oli syntynyt Otermassa Walborgin ensimmäisestä aviosta. Tytär Maria olí 13-vuotias ja syntynyt Walborgin suhteesta Anders Rahusen kanssa. Lapsista nuorimmat, 10-vuotias Catharina ja 4-vuotias Henrik Kähkönen, olivat juuri edesmenneen Pehr Kähkösen lapsia. On vaikea edes kuvitella millaista elämä on ollut leski Walborgilla. Perheen elättäjä on poissa ja vastuu neljästä lapsesta yksin äidillä. Helpotusta lienee tuonut se, että lapsista vanhin oli jo nuori mies ja kykenevä täyttämään osansa isäpuolensa jättämästä aukosta. Lähteissä on hieman epävarmuutta Pehr Kähkösen kuolemaan liittyen: rippikirjassa hänen ilmoitetaan kuolleen 1771 mutta kuolleet-kirjassa on päiväksi mainittu 19.11.1772. Kuolinsyy on hukkuminen ja Pehr saatetaan haudan lepoon 7.7.1773. Olisiko niin, että hänen ruumiinsa löydettiin haudattavaksi vasta puolitoista vuotta hukkumisesta. Joka tapauksessa Vaasan Hovioikeuden pöytäkirjoissa Walborg Tauriainen mainitaan olleen leski maaliskuussa 1772, jolloin Paltamon seudulla järkytyttiin taas.

Kiehimänsuun Koikeron Pehr Henrikinpoika Leinonen saapui Hyrynsalmen Kähkölän Kataja-ahon torppaan mielessään jotain, jota voimme vain arvailla. Miksiköhän Pehr matkusti juuri Kataja-ahon torppaan? Voisiko syynä olla sukulaisuus? Pehrin äiti Juliana oli Tauriainen sukujaan. Sisaruksia Walborg ja Juliana eivät olleet, koska Walborg oli lähteiden mukaan Henrikintytär ja Juliana Thomasintytär. Sukulaisuus saattaa kuitenkin tulla yhden tai kaksi sukupolvea kauempaa. Näkikö hän kyläreissullaan ehkä leski Walborgin rahakätkön tai muuta arvokasta?Jostain syystä Pehr kuitenkin oli Kataja-ahon torpassa ja teki mitä teki. Pehr heilui Kataja-ahossa kirveen kanssa sillä lopputuloksella, että leski Walborg Tauriainen ja hänen lapsensa Jöran, Maria, Catharina ja Henrik kohtasivat loppunsa. Kuolivatko he kirveeseen vaiko vammoineen vasta myöhemmin tulipalossa. Joka tapauksessa Pehr haali torpasta kaiken mahdollisen ryöstämisen arvoisen, pienet rahavarat ja arvotavarat, telkesi oven ulkoapäin ja tuikkasi torpan tuleen ennen kuin pakeni matkoihinsa.

Ote Paltamon rippikirjasta Pehr Leinosen kohdalta. Pappikin on omalla tavallaan vahvistanut tuomion.

Pehrinkin kohtalo sinetöitiin Vaasan Hovioikeuden päätöksellä. Pehrin syyllisyys todennettiin hänen hallustaan löytymien rahojen perusteella, jotka ilmeisesti tarkalleen vastasivat summaa, jonka Walborg Tauriaisen tiedettiin juuri saaneen avustuksena vanhemmiltaan. Pehrin tekemä rikos oli hirmuinen. Viisinkertainen ryöstömurha ja tuhopoltto. Mestaus ja teilaaminen olivat ilmiselvä rangaistus mutta lisäksi Pehr tuomittiin olemaan kahtena päivänä tunnin ajan kaularaudassa Kajaanin torilla. Häpeärangaistuksen lisäksi häntä ruoskittiin yhteensä 45:llä raipaniskulla. Kahden viikon toipumisajan jälkeen hänen oikea kätensä katkaistiin, sitten kaula ja lopuksi ruumiin palat aseteltiin teilipyörään. Tarkka mestauspäivä puuttuu mutta hautauspäivä on 16.12.1772. Kuten todettua, usein mestatun osat riippuivat teilipyörässä jopa kuukausia ennen hautausta. Jälleen kerran Nils Rönblad oli suorittanut velvollisuutensa oikeuden antamien käskyjen mukaan.

Lars Pehrinpoika Komulainen s.1.7.1752, mestattiin 1781

Lars syntyi Alasotkamon Korholaan Pehr Komulaisen ja Margareta Koistisen neljäntenä lapsena. Kaikkiaan lapsia syntyi kuusi. Valitettavasti perheen vanhemmat kuolivat lasten ollessa vielä nuoria, Lars oli varttunut 15-vuotiaaksi ja vanhin veljes oli jo aikuinen mutta nuorimmat vain kymmenen ikävuoden paikkeilla. Vanhempien kuolema kuitenkin aiheutti sen, että perhe hajosi. Lars lähti Paltamoon tuohon aikaan kuuluneeseen Vuottolahteen Väisälän taloon Karjalaisille rengiksi. Vuonna 1779 Lars avioitui Vuottolahden Kemilässä asustaneen sotilas Johan Ridellin vanhimman tyttären Elisabethin eli Lisan kanssa. Lisa on naimisiin mennessään vain 19-vuotias, toki ajan tavan mukaan ihan naimaikäinen. Pariskunta lienee kuitenkin avioitumisella halunnut joko peitellä esiaviollisia kokeilujaan tai saivat appivanhemmilta lievää painostusta, koska Lisa oli naimisiin mennessään pieniin päin. Johan-poika syntyi 7 kuukautta vihkimisestä.

Lisan isä Johan Ridell oli syntynyt Iissä vuonna 1725 Iin nimismiehen Michael Ridellin ja Beata Lithoviuksen perheeseen. Johanin vanhempi veli Henrik toimi Kajaanissa kaupungin viskaalina. Johan Ridell avioitui vuonna 1758 Kajaanissa Elisabeth – Lisa Hurskaisen kanssa, Lisa oli miestään noin 15 vuotta nuorempi. Perhe asui Paltamoon tuolloin kuuluneen Vuottolahden Kemilässä. Johanin ja Lisan perheeseen syntyi vuosien 1760 ja 1780 välillä yhteensä kymmenen lasta, joista kaksi kuoli pienenä.

Kun molempien perheiden elämään tuli suuri ja lopullinen muutos kesällä 1780, oli Lars Komulaisella ja Lisa-vaimolla vajaan vuoden ikäinen Johan-poika ja Lisan vanhemmilla Johan Ridellillä ja Lisa Hurskaisella viisi alle 10-vuotiasta lasta, joista nuorin syntyi huhtikuussa 1780. Alkukesästä 1780 Larsin ja appensa Johanin välit olivat kiristyneet äärimmilleen. Lars oli ilmeisesti asustanut perheineen Johan Ridellin uudistilalla ja jostain syystä Johan oli uhannut häätää vävyn matkoihinsa. Jälkeen päin todistajat olivat kertoneet Larsin käyttäytyneen appeaan kohtaan epäkunnioittavasti ja riepotelleen häntä käsipuolesta. Olipa hän jopa uhannut tappaan appensa. Toukokuun 24. päivänä vuonna 1780 Johan Ridell nähtiin viimeisen kerran elossa, kun hän oli käynyt Kontiolan tilalla, jonne Ridellin uudistilalta oli matkaa 3/4 penikulmaa. Kun miestä ei kuulunut kotiin, alettiin häntä etsiä. Vajaan viikon päästä Johan Ridellin ruumis löytyi haudattuna ja sammaleilla peitettynä läheiseltä rantasuolta kaulassaan pyssyn kuulan reikä. Epäilyt kohdistuivat pian Lars Komulaiseen. Ensin epäilty kielsi syyllisyytensä mutta edellä mainittujen todistajien lausuntojen jälkeen hän kuitenkin myönsi vapaaehtoisesti syyllisyytensä. Tunnustettuaan tekonsa Lars myös kertoi suunnitelleen tekonsa etukäteen ja väijyneensä appeaan kotiin päin kulkevan polun varressa. Kun matkalainen palasi Lars ampui häntä osuen kaulaan. Johan Ridell ei kuollut heti vaan aneli pakoon juoksevaa vävyään auttamaan. Kun Lars Komulainen palasi jonkin ajan päästä tarkistamaan tilanteen, löysi hän appensa kuolleena polulta. Lars hautasi appensa mukanaan tuomansa lapion avulla sammalikkoon ja vanhan kelopuun sekä pienten mäntyjen avulla vielä naamioi haudan. Yrittipä hän vielä seuraavana päivänä lavastaa Ridellin kävelykepin sekä rikkomiensa pitkospuiden avulla appensa hukkumisen. Etsijät kuitenkin löysivät 30.5.1780 Ridellin ruumiin ja syyttävät sormet osoittivat oikeaan suuntaan. Larsin tunnustettua suunnitelmallisen tekonsa, ei rangaistuksesta ollut epäilystäkään. Tuomion mukaan hänen kaulansa katkaistaan, irrotettu päänsä naulataan paaluun ja loppu ruumis asetetaan teilipyörään. Ja näin tapahtui 5.3.1781. Lars Komulainen oli kuollessaan vain 31-vuotias ja jälleen pyöveli oli täyttänyt saamansa toimeksiannon.

On vaikea kuvitella läheisten kokemaa tuskaa ja epätoivoa tuollaisten tapahtumien jälkeen. Lars Komulaisen leski jatkoi elämäänsä avioitumalla Samuel Polvisen kanssa marraskuussa 1784. Samuel oli kotoisin Sotkamon Nuasjärveltä ja tullut rengiksi Paltamoon. Samuel ja Lisa muuttivat asumaan Samuelin vanhempien luon Paltamon Partalan uudistilalle. Perhe täydentyi pojalla ja kahdella tyttärellä mutta onni ei kestänyt montaa vuotta. Samuel kuoli punatautiin jo vuonna 1791. Seuraavana vuonna leski Lisa Ridell solmi kolmannen avioliittonsa renki Johan Piiraisen kanssa. Pariskunta ja Lisan lapset muuttivat asumaan Sotkamon Vihtamoon, jossa perheeseen syntyi vuosien 1793-1805 välillä kahdeksan lasta, joista kolme kuitenkin kuoli pienenä. Tämä kovia kokeneen Lisa Ridellin kolmas liitto päättyi Johan Piiraiseen kuolemaan vuonna 1809, jolloin Lisa oli 49-vuotias ja nyt siis jo kolminkertainen leski. Lisan ja Johan Piiraisen Sophia-tytär kuoli keväällä 1812 ja parin kuukauden kuluttua Lisan ja Samuel Polvisen Lisa-tytär koki saman kohtalon. Kahdentoista lapsen äidillä Lisa Ridellillä oli jäljellä siis seitsemän elossa olevaa lasta, kun hän avioitui neljännen kerran Ylisotkamon Hakkaralassa syntyneen Henrik Hakkaraisen kanssa. Pariskunta asui Alasotkamo Vasikkavaarassa kuolemaan saakka, joka koitti Lisalle rippikirjamerkintöjen mukaan noin vuonna 1826 ja Henrikille vuonna 1832.

Murhatun Johan Ridellin leski Lisa Hurskainen asui Vuottolahden Halolaan avioituneen Sophia-tyttären perheen luona vuoteen 1786 saakka, jolloin muutti alaikäisten lastensa kanssa Sotkamoon solmittuaan avioliiton vuonna 1785 leskeksi jääneen alasotkamolaisen, Tikkalanniemen isännän, Olof Korhosen kanssa. Oman aikansa uusioperheessä oli yhteensä 16 lasta, joista osa tosin jo omillaan. Viimeiset vuotensa Olof ja Lisa asuivat Sotkamon Sumsan kylällä. Olof Korhonen kuoli vanhuuteen 67-vuotiaana vuonna 1811. Lisa Hurskainen kuoli leskenä ja ruotuköyhänä Sumsan kylällä vuonna 1822 kunnioitettavassa 81 vuoden iässä.

Elämä 1700-1800- lukujen Kainuussa ei ollut helppoa ”normaali” perheissäkään. Toimeentulo ja päivittäisen ruoan haaliminen perheiden ruokapöytiin on vaatinut uhrauksia ja työtä, jota 2000 -luvun ihmisten on vaikea ymmärtää. Molemmat Lisat, äiti ja tytär, joutuivat kulkemaan vieläkin vaikeamman polun. Murhatun ja mestatun lesket, tyttären mies puolison murhaaja ja oma isä murhattu puolison käsien kautta. Uhreja siis molemmat kamalimman kohtalon kautta. Molemmat Lisat onnistuivat kuitenkin rakentamaan elämänsä uudelleen niistä palasista, jotka heille käsiin jätettiin. Molemmat äidit yrittivät varmistaa lastensa tulevaisuuden tai oikeammin elämän mahdollisuuden avioitumalla uudelleen, yksinhuoltajana elämä olisi ollut paljon vaikeampaa, ehkä jopa mahdotonta. Lisa-tyttärelle elämä käänsi poskensa vielä moneen kertaan, äiti-Lisa pääsi tutkijan silmissä näin kirjalähteiden valossa ehkä sen suhteen helpommalla. Lähteet eivät kuitenkaan pysty kertomaan sitä, millaiset paineet aikansa yhteiskunta heidän päälleen heitti ja pääsivätkö he koskaan pakoon menneisyyttä, joka oli tuhonnut heidän elämänsä vuonna 1780.

Lopuksi lämmin kiitokseni Anu Koivuselle, joka ystävällisesti käänsi ja tulkitsi Lars Komulaista koskevia tuomiokirjoja, kun oma osaamiseni ei siihen riittänyt.

Toivottavasti kukaan ei pahoita mieltään artikkelista, jonka lähteet ovat kuitenkin julkiset ja aikaa tapahtumista on kulunut jo yli 200 vuotta. Kukaan meistä ei ole velvollinen kantamaan menneiden sukupolvien tekemisten taakkoja harteillaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s