Kotimuseo

Selatessani tietokoneeni valokuva-arkistoa sattui silmääni kolme kuvaa, jotka otin viime kesänä äitini ylläpitämästä kotimuseosta. Luhti toimittaa museon virkaa ja sinne on kerätty lähestulkoon kaikki talosta löytyneet vanhat esineet. Minulle, uuden aikakauden kasvatille, moni esineistä on täysin tuntematon mutta vanhempani muistavat kyllä ajan, jolloin omituiset esineet olivat arvokkaita ja tarpeellisia arkisia kädenjatkeita eli työvälineitä. Täytyykin muistaa ensi kesänä kirjata muistiin esineiden nimet ja käyttötarkoitukset.

Suurimman osan esineistä on tehnyt jo vuonna 1965 edesmennyt isoisäni mutta osa on peräisin jo hänen isältään, vuonna 1861 syntyneeltä Olli Lukkarilta. Vuonna 2001 edesmennyt isoäitini olisi varmaan osannut kertoa tarinat esineiden takana mutta enpäs sitä silloin vielä hoksannut niitä häneltä kysellä. Tuo kaunis, jo haurastunut ja hieman rikkoutunut pärevasu oli hänellä kuitenkin käytössään ihan viimeisiin vuosiin saakka. Kirnua tai rukkia en ole koskaan käytössä nähnyt, mikä sinällään on hirmuinen harmi. Tuo pärevasun alla olevan pöydän pöytälevy on yhdestä puusta ja jalat on varmaankin otettu samaisen ison puun oksista, Jakkaralla olevan puhelimen olen kuitenkin nähnyt käytössä ja sillä jopa soitellutkin aikoinaan,,,,,olisikohan puhelinnumeromme ollut 66810 ??? En ole varma.

Yhdestä puusta koverrettuja kuppeja ja kulhoja, Jos oikein muistan, mummoni käytti tuota yhdestä puusta koverrettua kulhoa marjanpoimuastianaan. Oksajänteillä kiristettyjä astioita, kiuluja ja saaveja. Emaliastioita. Ja aivan ihana kuparinen kahvipannu. Kaikilla astioilla ja esineillä omat tarinansa, omat kolonsa ja lommonsa. Voi kunpa saisin ne kaikki säilytettyä arvoisallaan tavalla tuleviin vuosiin, tuleviin sukupolviin. Olisi lohduttavaa tietää, että joku tulevista sukupolvista löytäisi juuri nämä säilytetyt esineet ja osaisi vaalia niitä ja niiden historiaa kunnioituksella. Esineen ei tarvitse olla kultaa tai kiinalaista porsliinia ollakseen arvokas, päinvastoin. Millään rahalla ei voi ostaa sitä historian havinaa, joka näistä esineistä huokuu, kun niitä hellästi ja varoen koskettaa.

Tämä arkku on sattunut vuosikymmenten aikana silmiini aika ajoin. Se kuitenkin sai kaikessa rauhassa pölyttyä vanhan varastona toimineen heinäladon nurkassa viime kesään saakka. Olen aina kuvitellut kyseisen arkun kulkeutuneen meille erilaisia tavaroita mukaansa hamstraavan isäni mukana, kunnes viime kesänä isäni kertoi sen pyörineen talon tavaroissa niin kauan kuin hän muistaa. Silloin koin eräänlaisen ”ahaa- elämyksen”. Isoäitini, joka sai elää pitkän ja vaiherikkaan elämän, oli kertonut minulle jo ollessani pieni tytön tyllerö kauhutarinoita sota-ajalta. Isoäitini oli syntynyt vuonna 1905 ja oli talvisodan syttyessä jo aikuinen ja kuuden lapsen äiti. Isoisäni oli sairastunut keuhkotautiin, eikä koskaan joutunut rintamalle tositoimiin ja perheen pojat olivat vielä liian nuoria sotatoimiin. Ukkini veljen ainoa poika, josta olen blogiini kirjoittanut ihan oman tarinan, oli lähiperheestä ainoa sodan uhri.

Kun siis tuota arkkua tarkemmin tutkailin, ymmärsin sen olevan peräisin sota-ajalta, lukeehan arkun kyljessä ihan selvästi KS eli kenttäsairaala. Varmaankin tunnisteiden perusteella voisi olla mahdollista selvittää arkun tarkempikin käyttöpaikka. Kuinka sitten moinen kapistus on latoomme eksynyt? Sitä pohtiessani muistin jälleen mummoni tarinat. Syntymäkotini vierestä kulkee vanha Sotkamo-Kuhmo välinen maantie, nykyisin tie kulkee hieman etäämmällä. Sota-aikaan tie on kuitenkin mennyt ihan talon vierestä ja koska kyseessä on ollut tärkein maantieväylä Sotkamosta Kuhmon rintamille, on teillä ollut melkoinen vilinä sota-aikaan. Kalustoa ja sotilaita on siirtynyt Kuhmoon, ja samaa reittiä on jossain vaiheessa palattu, elävinä tai kuolleina. Koska Ontojoki on ollut jo turvallisen välimatkan päässä sotatantereesta, on sinne pysähdytty levähtämään, huoltamaan ihmisiä ja kalustoa, ruokkimaan eläimiä mutta myös talviselta sotatantereelta kiiressä kerätyt sankarivainajat ovat pysähtyneet kylällä. Niin raadolliselta kuin se kuulostaakin, ei sodan melseissä ole kaatuneita aseveljiä ehditty keräilemään talteen ennen kuin poloiset ehtivät jäätyä kaikkensa antaneena niille sijoilleen. Kun heidät sitten saatiin kerättyä maallisen taipaleensa viimeiselle matkalle, oli heidät saatava sulateltua ennen arkkuun laittamista. Sitä tarkoitusta varten sankarivainajat pysähtyivät Ontojoella.

Muutama talo Ontojoella oli valjastettu tuota viimeistä palvelusta varten ja mummoni muisteli joskus, ei tosin mielellään, tuota aikaa. Vainajia tuotiin rintamalta kuorma-autolasteittain ja ruumiit kasattiin talon kohdalle tienviereen kuin puut pinoon. Ne pinot isänikin muistaa vaikka ei silloin ole kovin vanha ollutkaan. Siitä pinosta heidät sitten siirrettiin vuorollaan lämmitettyyn kotitalomme Raketin riiheen lavereille sulamaan. Sulatuksesta, ruumiiden arkkuun laittamisesta ja jatkolähettämisestä omiin seurakuntiinsa vastasi KEK:n eli kaatuneiden evakuointikeskuksen sotilaat mutta mummoni kertoi itsekin osallistuneensa tuohon työhön. Hän muisteli kuinka sulavien sankareiden kädet tai jalat retkahtelivat laverin reunojen yli säikäyttäen yön pimeydessä riihtä lämmittävää talon emäntää.

Luulenpa arkun eksyneen latoomme juuri noiden sankarivainajakuljetusten mukana. Eiväthän he enää kenttäsairaalan tarvikkeita ole viimeisellä matkallaan tarvinneet mutta ehkä sulatuksesta vastanneet sotilaat ovat siinä jotain säilyttäneet tai ehkäpä väsyneet ohikulkevat sotilaat ovat tarvinneet jotain apua vaivoihinsa. Arkku oli kuitenkin löydettäessä tyhjä eli mitään lisätietoa ei sen sisällön avulla ollut mahdollista saada. Nyt arkku on saanut paikkansa kotimuseostamme ja ehkäpä joku päivä onnistun kaivamaan jostain lisätietoa sen matkasta latoomme.