Carl Alfrid Castrén – historiantutkija ja lehtimies – Jaanailua sukututkimuksen havinoissa

Hyvin kaukainen sukulaiseni, joka sai kasteessa nimen Carl Alfrid mutta tunnetaan nimellä Kaarle Alfred, ansaitsee myös pienen esittelyn. Olemme sukua ainakin seitsemää eri reittiä mutta kaikissa yhteys tulee jonkin 400 vuotta sitten eläneen Cajanus-sukuun kuuluvan kautta.

Kaarle Alfred syntyi Ylisotkamon Juholankylän Hyttilässä marraskuisena keskiviikkona (26.11.) vuonna 1845. Kaarle oli perheen seitsemäs lapsi ja neljäs poikapuolinen. Isä Reinhold Castrén toimi Sotkamon pitäjänkirjurina ja oli perinyt edesmenneen appensa virkatalon mentyään naimisiin lokakuussa 1833. Vaimo Johanna Elisabet Cajanin isä oli Sotkamon nimismies, toimitusvouti Johan Cajanus, joka kuoli kuumetautiin helmikuussa 1833. Reinhold Castrén oli syntynyt Ristijärven Säkkilässä vuonna 1811 Kruunun nimismies Gustaf Castrénin ja vaimonsa Lovisa Planmanin kuopukseksi. Läheisten kerrotaan vastustaneen Reinhold Castrénin ja Johanna Cajanin avioliittoa, tosin Reinholdin vanhemmat olivat jo kuolleet, kuten morsiamen isäkin, eikä jäljellä olleiden sanalla ollut lopulta merkitystä. Naimisiin mentiin ja perhe asettui asumaan Ylisotkamon Hyttilään, johon kuului myös myöhemmin Perttulaksi nimetty Laatikkala (nro.23). Tilukset olivat isot ja maanviljelystyötäkin isännälle ihan riittämiin. Taloudessa ei kuitenkaan ollut tuohon aikaan kuin yksi renki ja kaksi piikaa, toki lisätyövoimana lienevät olleet tilan kolmen torpan torpparit. Ensimmäinen lapsi nuorelle parille syntyi jo reilun vuoden päästä avioitumisesta ja perhe kasvoi uudella tulokkaalla vuoden-kahden välein aina vuoteen 1845, jolloin syntyi kuopus Kaarle Alfred. Pitäjänkirjurin palkka ei liene ollut päätä huimaava ja kasvava perhe tarvitsi yhä enemmän kaikenlaista. Reinholdilla oli hallussaan iso maatila, josta hänen olisi ollut mahdollista saada perheelleen toimeentulo mutta hänellä ei ollut osaamista eikä intoa moisen pyörittämiseen. Reinhold Castrén eli epäsäännöllistä elämää laiminlyöden tilansa, työnsä sekä lapsensa. Piipahti kotona vaimonsa tykönä sen verran kuitenkin, että varmisti lapsiluvun lähes vuosittaisen kasvun. Reinhold oli hevosmies henkeen ja vereen, ja hänen kerrotaan pitäneen parempaa huolta hevosistaan kuin lapsistaan. Nälkäiset lapset olisivat tarvinneet jokaisen ruuanmurusen mutta heidän isänsä jopa vei hevosensa aittaan syömään jauhettaviksi tarkoitetut viljanjyvätkin. Matkoillaan Reinhold ajoi kilpaa hevosillaan toisten samanmoisten kanssa. Kerran hän ajoi kieseillään kiviläjään ja hänen törmäyksessä saamiaan kolhuja sekä haavoja paranneltiin pitkään. Perheen äiti Johanna Elisabet oli onneksi kuitenkin ”hiljaista, vakavaa, uskollista, hienotunteista lajia naisia, joiden kestävyyttä kärsimyksissä ja kovissa kohtaloissa me ihmettelemme ja ihailemme voimatta sitä selittää (Aspelin-Haapkylä)”. Ilman rakastavaa äitiään lasten kohtalo olisi voinut olla vieläkin huonompi.

Vuonna 1845 perheen vanhin lapsi, Robert Aleksander, kuoli kuumetautiin ja perheen tyttäristä Ida Augustan kerrotaan olleen ”vähäjärkinen”, mitä se sitten käytännössä lienee tarkoittanutkaan. Vuonna 1847 Reinhold Castrén muutti perheineen Alasotkamon Tervoon, yli 1300 ruplan arvoiseen aikansa arvokiinteistöön, mukana muutti myös Johannan naimaton sisar Eva Sophia. Reinholdin ylileveä elämäntyyli ei liene muuttunut parempaan suuntaan iän karttuessa, koskapa hänen kerrotaan Tervossa asuessaan karautelleen ympäri pitäjiä 30 ruplaa maksaneilla kiesikärryillään. Tavalliset, hyvälaatuiset kiesit maksoivat tuohon maailman aikaan noin 15 ruplaa, eikä sitä kalliimpia kulkupelejä ollut kuin harvoilla, ei varsinkaan Kainuun perukoilla. Epäsäännöllinen elämä ja ehkä myös haasteellinen työ pitäjänkirjurina saivat lopulta aikaan sen, että Reinhold Castrén sai sairas- ilmeisesti sydänkohtauksen toukokuussa 1849 ja kuoli vain 36-vuotiaana. Saman vuoden syksyllä pidetyssä perunkirjoituksessa koko surullinen totuus paljastui. 15 sivun mittainen perunkirja piti sisällään luettelon suuresta omaisuudesta, arvoltaan noin 2000 ruplaa, mutta omaisuusluettelon jälkeisen velkojien pitkän listan loppusumma oli yli 2500 ruplaa. Reinhold Castrén oli lainaillut rahaa sieltä sun täältä ja talokin oli ostettu osittain velkarahalla. Olipa omat rahatkin osin sekoittuneet pitäjältä kerättyjen kirjurinkassan rahojen kanssa. Lesken ja lasten elämä ei siis aiemmasta ainakaan helpottunut. Johanna Elisabet muutti lapsineen Sotkamon Toivonniemen pappilaan, jota isännöi Sotkamon silloinen kirkkoherra Carl Benjamin Ståhlberg puolisonsa Hedvig Gustava Cajanin kanssa, joka oli Johannan sisar. Johanna, sisarensa Eva Sophia sekä lapsikatraasta äidilleen ainoana jäänyt Ida Augusta asuivat Toivonniemen pappilan pihapiiriin heille varta vasten rakennetussa, pappilan pirtiksi kutsutussa, mökissä. Aspelin-Haapkylä, joka oli alussa mainitun Kaarle Alfredin opiskelukaveri, kertoo muistiinpanoissaan Johannan joutuneen lähettämään lapsiaan varakkaampien sukulaistensa hoitoon ympäri Suomea. Perheen lapsista toiseksi vanhin, Emilia Lovisa kuoli vuonna 1850 keuhkotautiin. Vain 6-vuotias Kaarle Alfred lähetettiin vuonna 1852 setänsä Lars Magnus Castrénin hoiviin Kempeleeseen. Johanna hankki pienentyneelle perheelleen toimeentuloa ompelu- ja muilla käsitöillä sekä auttamalla pitäjäläisiä erilaisissa juhlavalmisteluissa.

*Kaarle Alfred Castrén kuvattuna noin 1865. Museovirasto. Historian kuvakokoelma*

Lars Magnus Castrén oli nimetty Limingan pitäjänapulaiseksi Kempeleeseen. Kaarlen muuttaessa Kempeleen Kullion pappilassa asui Lars Magnuksen ja vaimonsa Brita Christina Snellmanin vielä tuolloin 3-lapsinen perhe. Vuosien saatossa ja Larsin edetessä urallaan papista kirkkoherraksi sekä rovastiksi perheeseen siunaantui 12 lasta. Aspelin- Haapkylä kertoo Kaarlen Johanna-äidin olleen sydämellinen ja rakastava äiti, joka ei unohtanut lapsiaan vaikka heistä eroon joutuikin. Kirjeenvaihto lasten ja äidin välillä oli tiivistä ja välimatkasta huolimatta Kaarle tunsi äitinsä huolenpidon ja henkisen yhteyden. Setä Lars Magnus kasvatti poikaa kuin omaansa ja huolehti hänen koulutuksestaan. Ollessaan Kokkolassa koulussa, Kaarle innostui Suomen ja erityisesti Suomen sodan historiasta. Vuonna 1864, Vaasan lukiossa opiskellessaan, Kaarle keräsi saamansa apurahan turvin eteläpohjalaisten ja keskisuomalaisten muistitietoa vuosina 1808-09 käydystä Suomen sodasta. Muistiinpanoista koostettu kirja Muistelmia vuosien 1808–1809 sodasta julkaistiin seuraavana vuonna. Samana vuonna hän aloitti opiskelun Helsingin yliopistossa, josta valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1871. Jo opiskeluaikanaan Kaarle toimi Uuden Suomettaren aputoimittajana ja jatkoi työtä valmistuttuaan. Vapaa-aikansa hän käytti Suomen historian tutkimukseen. Hänen tärkeimmät julkaisunsa ovat 1867 ilmestynyt Kertoelmia Kajaanin läänin historiasta vuosilta 1650–1750 sekä 1872 ilmestynyt Suomalaisuus 1738 vuoden valtiopäivillä. Erityisen tärkeäksi Kaarlen työn historiantutkimuksessa tekee se, että hän suomalaisuusaatteen innokkaana kannattajana julkaisi teoksensa suomeksi. Kaarle oli yksi Suomen Muinaismuistoyhdistyksen perustajista ja toimi sen ensimmäisenä sihteerinä. Vaikka Kaarle asui ja kasvoi muualla kuin syntymäseudullaan, muisteli hän varhaisia vuosiaan Sotkamossa lämmöllä ja ihaili sen luontoa sekä herkkätuntoista kansaa. Onneksi hän pääsi tutustumaan seutuun ja sen ihmisiin aikuisena uudelleen. Kaarlen veljestä Johan Adolphista tuli aikanaan Rovaniemen nimismies, perusti perheen ja sai liudan lapsia. Sisar Amanda Gustafva tunnetaan Suomen ensimmäisen presidentin KJ. Ståhlbergin äitinä ja veli Reinhold teki uraa julkisena notaarina Oulussa, kunnes kuoli vuonna 1889 naimattomana. Kaarlen sisar Ida Augusta kuoli Toivonniemen mökissä jouluaattona 1866 keuhkokuumeeseen ja äiti Johanna tammikuun alussa 1874 syöpään. Kaarle Alfred eli Kalle, kuten lähimmät perheenjäsenet ja ystävät häntä kutsuivat, ei enää ollut näkemässä rakkaan äitinsä kuolemaa. Hän nimittäin kuoli naimattomana huhtikuussa 1873 keuhkotautiin vain 27-vuotiaana. Tauti oli vaivannut häntä jo tovin eikä ulkomaiden leudommasta ilmastosta haettu helpotus oloon auttanut. Vielä sairasvuoteellaan, ihan viime hetkiin saakka, hän jatkoi kirjoittamista. Mitä kaikkea tämä innokas historioitsija ja lehtimies olisikaan saanut aikaan, jos olisi saanut elää pidemmän elämän?