Sukututkijan uteliaisuus herää lähes päivittäin kaivamaan lisätietoja eri lähteissä vastaantulevista, mielenkiintoisista henkilöistä. Läheskään aina kyseinen henkilö ei oletettavasti ole edes kaukaista sukua. Näin kävi minulle, taas, kun törmäsin tarinaan Posti-Stinasta.
Ihmiset ovat lähetelleet toisilleen viestejä tuhansien vuosien ajan, milloin savumerkein, kirjekyyhkyjen tai viestinviejien avulla. Luku-ja kirjoitustaidon yleistyminen sekä virkajärjestelmien vakiintuminen vilkastutti kirjoitettujen viestien lähettämistä ja silloin oli aika pohtia tehtävään sopivaa järjestelmää. Viestien kuljettamisesta maksettiin toki aiemminkin mutta Ruotsin kuningatar Kristiina vahvisti Suomen ensimmäiset postimaksut vuoden 1638 syyskuussa ja samalla syntyi Suomeen virallinen postijärjestelmä. Ruotsissa samainen malli oli otettu käyttöön paria vuotta aiemmin. Postin kuljetuksesta vastasivat tehtävään erikseen nimetyt postitalonpojat sekä heidän renkinsä. Postitalon isännän piti olla luku-ja kirjoitustaitoinen ja talossa piti olla vähintään kaksi renkiä. Isännän vastuulla oli huolehtia siitä, että reitti seuraavaan postitaloon oli kulkukelpoinen. Postitaloja oli noin 10 kilometrin välein ja postia seuraavaan postitaloon kuljettavan piti torvella töräyttäen ilmoittaa hyvissä ajoin taloa lähestyessään, jotta seuraava postin kuljettaja tiesi olla valmiina jatkamaan postin kulkua välittömästi. Tässä syy miksi Postilaitoksen tunnuksena oli aina vuoteen 2002 postitorvi. Alkuun postin kuljettamiselle oli asetettu aikamääre ja se oli kaksi tuntia per 10 kilometriä (peninkulma). Myöhemmin aikamäärettä tiukennettiin. Viivästymisestä rangaistiin kahdeksan päivän vesileipä vankeudella ja jos postinkuljettaja tavattiin lörpöttelemästä matkallaan vastaantulijoille, sai hän neljä viikkoa vankeutta. Postinkantoon suhtauduttiin siis kovin ankarasti!
Vilkkainta postin kuljettaminen lienee ollut Tukholman ja Suomen rannikon suurien kauppakaupunkien välillä ja posti kulki hyvällä säällä Tukholmasta Turkuun alle viikossa. Nykyään taitaa olla hitaampaa! Virkapostin lähettäminen oli alkuun ilmaista ja pääasiassa posti olikin virkapostia. Pitihän Tukholmassa annetut määräykset saada Suomessa toimivien virkamiesten tietoon pikaisella aikataululla. Postin kuljettaminen kävi nimetyille postitalonpojille pian liian raskaaksi ja vastuun jakamiseksi perustettiin postiruotuja, joihin kuului kylästä kahdesta kuuteen taloa. Vuonna 1809 Suomi liitettiin Venäjään autonomisena suuriruhtinaskuntana ja samalla postilaitos uudistui. Venäjällä postin kuljettamisesta kaupungista tai kylästä toiseen vastasi tehtävään palkattu posteljooni. Sama käytäntö levisi pikku hiljaa myös Suomen suuriruhtinaskuntaan ja postitalonpoikien toiminta lakkasi vuonna 1846. Posteljoonien otettua postin kuljettamisen tehtäväkseen, postitoimistoina toimivat kestikievarit, joista posti oli lähetettävä tai noudettava. Kaupunkeihin perustettiin erillisiä postikonttoreita, eikä postin kotiin jakelua ollut. Postikonttorin pitäjäksi eli postimestariksi määrättiin joku kaupungin porvareista. Postimestarin oli oltava paikan päällä aamusta iltamyöhään, vain kirkonmenojen aikaan posti oli päiväsaikaan suljettuna. Luku- ja kirjoitustaidon leviäminen ja sivistyksen lisääntyminen lisäsi edelleen postin määrää ja postin jakelu koteihin aloitettiin Helsingissä vuonna 1858, maaseudulla myöhemmin.
Säännölliset postilähetykset maaseudulle alkoivat vuonna 1890, kun ensimmäiset maalaiskirjeenkantajat palkattiin hoitamaan postin jakelua taloihin. Työ oli raskasta ja suoritettiin kävellen, tai talvisin hiihtäen, ja taivallettavat matkat pitkiä. Kirjeenkantajilla oli mukanaan postimerkkejä ja vaaka, jolla lähetys punnittiin. Postimaksu määräytyi painon ja lähetyksen matkan pituuden mukaan. Kirjeenkantajien avulla postipalvelut saavuttivat myös syrjäseutujen asukkaat. Yleensä maalaiskirjeenkantajat olivat paikallisia henkilöitä, sekä miehiä että naisia. 1900-luvulla postin jakeluun saatiin teknologian mukanaan tuomia apuvälineitä, ensin polkupyörä ja myöhemmin postiauto. Ensimmäinen postikonttori Kajaaniin perustettiin jo vuonna 1651 ja sen hoitajana toimi Isak Hansson. Hänen jälkeensä lyhyen ajan konttoria hoiti Johan Gamman ja hänen jälkeensä kolme sukupolvea Ullwijkeja. Vuonna 1878 ensimmäinen naispuolinen nimitettiin postikonttorinhoitajaksi Kajaaniin ja hän oli nimeltään Sofia Charlotte Backman. Hän oli valtakunnassa ensimmäinen nainen, jolle moinen virka suotiin ja hän toimi konttorinhoitajana aina vuoteen 1900 saakka.
Ylläolevan kartan mukaan vuonna 1698 postin reitti Kajaaniin kulki Turusta Viipurin ja Kuopion kautta. Jossain lähteessä kerrotaan kerran viikossa tapahtuneen säännöllisen edestakaisen postinkulun alkaneen Kajaani-Kuopio välillä vuonna 1874. Voi olla näin mutta posti kulki ehkä enemmän epäsäännöllisesti jo pari sataa vuotta aiemmin. Kirjailija Eino Leinon isän, maanmittari Anders Lönnbohmin (syntyisin Mustonen Liperistä) muutettua 1850-luvun lopulla Paltaniemen Immolan Hövelö-nimiseen torppaan, järjestettiin postinkuljetus Kajaanin kaupungista Paltaniemelle. Ensimmäisen postinkantajan kerrotaan olleen Matleena Komulainen, joka hoiti tointaan viitisen vuotta. Hänen seuraajansa oli Posti-Stina eli Stina Karvonen.
Stina asui vanhempiensa, sisarensa Greta Lisan sekä veljensä Johanin perheen kanssa Paltaniemen Nygårdin mailla sijaitsevassa torpassa. Torppalla ei ollut nimeä mutta kyläläiset kutsuivat sitä rättäriksi, koska Stinan isä Johan toimi Sutelassa asuneen nimismies Jacob Cajanerin apulaisena, kyytirättärinä. Stina oli syntynyt joulukuussa 1846 ja oli alle 2-kymppinen aloittaessaan postin kannon Kajaanista Paltaniemelle. Alkuaikoina Stina käveli Paltaniemeltä kaupunkiin kerran viikossa noutamaan postin postikonttorista, samalla hän vei edellisenä päivänä kylältä keräämänsä lähtevän postin konttoriin. Konttorinhoitaja, neiti Sofia Charlotte Backman oli tiukka ja ankara, eikä sietänyt vitkastelua lainkaan. Sormuksia täynnä olevin sormin Sofia tärkeänä käsitteli sekä saapuvan että lähtevän postin. Postikonttorissa Posti-Stinan mukaan lähtevä posti pakattiin postilaukkuun ja laukku sinetöitiin. Lisäksi leimattiin postipassi eli Stinan mukanaan kantamaan ”kellokorttiin” merkittiin hänen lähtöaikansa postikonttorista, jotta matkan kestoa voitiin tarkkaan valvoa. Noin kymmenen kilometrin matka kaupungista Paltaniemelle piti tehdä tietyssä ajassa. Kesäisin Stina käveli, talvisin hiihti ja joskus, jos onni oli myötäinen, onnistui hän saamaan hevoskyydin suuntaan tai toiseen. Perillä Paltaniemellä postin otti vastaan henkikirjuri tai kruunun virkamies, joka avasi sinetöidyn salkun, lajitteli postin pinoihin taloittain sekä merkitsi Stinan saapumisajan postipassiin. Sitten Stina sai aloittaa postin jakelun talosta taloon. Teillä kulkijoiden hevoskyytienkin piti antaa postinjakelijoille esteetön kulku ja Stina otti siitä oikeudesta kaiken ilon irti. Stina ei väistellyt vaan kulki omaa reittiänsä keskellä tietä odottaen muiden väistävän ja huuteli mennessään: ”pois, pois postin tieltä, posti se kulkee keskellä tietä”.
Kun Stina kuljetti postia vain kerran viikossa, hänen viikkopalkkansa oli 3 markkaa. Kun posti muutettiin jaettavaksi kaksi kertaa viikossa, oli palkka 5 markkaa viikossa. Myöhemmin posti jaettiin jopa kolme kertaa viikossa eli olemme tänä päivänä palanneet postin palvelun osalta yli sadan vuoden takaiseen tasoon. Isänsä Johanin kuoltua vuonna 1871 jäi Stina leskiäitinsä Eva Keinäsen sekä sisarensa Greta Lisan ja tämän aviottoman Edla-tyttären kanssa asumaan Lanterin mailla sijainneeseen mökkiin. On hieman epäselvää, onko kyseessä sama torppa kuin se, jossa rättäri Johan Karvonen perheineen asui vai rakennettiinko Lanterin maille Stinalle uusi mökki. Niin tai näin, mökin pienessä pirtissä Stina piti postikonttoria, jossa tavan kansakin voi hoitaa postiasiansa. Myöhemmin rippikirjoihin Stinan ja sisarensa asuttama mäkitupa on kirjattu Paltaniemen Karjalan maille, se onko kyseessä taas uusi mökki uudella paikalla, on epäselvää. Tarinan mukaan Kajaanin henkikirjoittaja olisi hankkinut Stinalle mökin paikan ja auttanut jopa sen rakentamisessa. Mikä mökki ja missä paikassa, ei selviä lähteistä pikaisella selvitystyöllä. Postilaukun lisäksi Posti-Stinalla oli lupa kantaa puolustautumista varten mukanaan revolveria. Tikari oli myös sallittu ase puolustautumistarkoitukseen. Käsivarressaan hänellä oli keltainen nauha Postin tunnuksena. Tarinan mukaan Stina osasi tehdä myös pientä kiusaa. Paikalliset miehet olivat kesäisin tukkitöissä kauempana kotiseudustaan ja kirjoitustaitoiset kirjoittelivat kuulumisia kotiin. Stinan mielestä moinen kirjoittelu oli turhaa haihattelua ja tästä syystä hän teki pientä kiusaa jemmaten saapuvia kirjeitä itsellään jonkin aikaa ennen kuin toimitti ne saajilleen. Uteliaana ihmisenä hän myös saattoi vaatia saada lukea kirjeet vastaanottajalle ääneen ja saattoipa joku lukutaidoton moiseen pyyntöön suostuakin.
Postinkanto ei ollut Stinan pääasiallinen elinkeino vaan hän oli tunnettu myös kankaankudontataidoistaan. Torpan elantoa lisäsi lehmä, sika ja pari lammasta. Stinan sisar Greta Lisa sai yhden tyttären mutta miestä ei hänellä ollut, eikä sellaista huolinut Stinakaan koko elämänsä aikana. Naimattomat sisaret asuivat kahdestaan mökissään myös sen jälkeen, kun Stinan näkö alkoi 1890-luvulle tultaessa heiketä ja hän pikku hiljaa sokeutui. Postinjakelusta Stinan oli tuolloin pakko luopua. Hän tottui kulkemaan tutuilla teillä ja taloissa myös sokeana, joten hän oli tuttu vieras kyläläisten luona. Muisti hänellä pelasi erinomaisesti ja tarinoita kerrottavaksi innokkaille kuulijoille yli kahdenkymmenen postilaisvuoden jälkeen riitti kyllä. Greta Lisa kuoli vuonna 1903 62-vuotiaana, äiti Eva oli kuollut jo vuonna 1889, ja sokeutunut Stina jäi yksin mökkiinsä. Tarinan mukaan Stina ei kyennyt asumaan yksin mökissään ja hänet olisi viety Paltamon vanhainkotiin. Varmistusta asiaan ei ole, koska rippikirjoissa Stinan nimi säilyy Paltaniemen mäkituvassaan aina kuolemaansa 10.3.1913 saakka. Stina itse ei jälkeläisiä saanut mutta hänen Johan veljensä pojanpojasta Johannes Karvosesta tuli aikanaan Kajaanin kaupunginjohtaja.
”Tanakka naishenkilö tarpoo paksua lunta hämärtyvässä talvi-illassa. Sadat kerrat on Stiina tämän tien taivaltanut tyynessä jos tuulessakin, tuiskussa jos tulipalopakkasessakin. Hän on nimittäin paikkakunnan kyläposti, joka kantaa kallisarvoista postilaukkua. Stiina suorittaa tuon parinpeninkulmaisen kaupunkimatkansa, milloin käyden, milloin suksilla. Kahvia tulee matkalla hiukan liikaa juoduksi ja kenkiä kulutetuksi, mutta onpa palkkaakin 150 markkaa vuodessa. Kankaankudonta oli hänen pääasiallinen ansiotyönsä. Hätäkös siinä nyt oli 5 päivää viikossa kangasta kutoa, omiksi tarpeekseen yksinkertaista ruokaa laitella ja kuoria omasta peltosarasta nostettuja perunoita. Oli sika, oli lehmä, oli kaksi lammastakin. Miestä ei ollut eikä tarvittukaan. Usein ne siitä kylällä leikkiä laskivat. Mutta Stiina vastasi samalla mitalla ja saikin ylimalkaan olla rauhassa sekä kosijoilta että tuhmilta pilapuheilta. Postinkanto oli kaunis sivutulo, joka myös piti häntä asiakaspiiriinsä alituisessa yhteydessä. Ja myös seurapiirinsä, sillä vaikka Stiina olikin vain talonpoikainen nainen, hän oli silti melkein kuin valtion virkamies, jonka luona pitäjän parhaat rouvat ja arvokkaimmat emännät mielellään kävivät ohimennen kupin kuumaa hörppäisemässä.” – Eino Leino muistelmat vuodelta 1926, toimitettu 1965
Lähteitä:
Postimuseon verkkosivut: https://www.postimuseo.fi/
Kajaanin kaupungin verkkosivut: 25c877cc-verkkojulkaisu-kohota-korven-nainen-rgb-net2 PDF (www.kajaani.fi)
Leino, Eino- toimittanut Peltonen, Aarre M: Muistelmat, kulttuurikuvat, tunnustukset 1 : 1878–1901. Otava 1965
Jaanailua sukututkimuksen havinoissa 