Sotkamon historiaa lyhyesti osa I – esihistoria, 1500- ja 1600-luku

Olen kirjoitellut blogiini tarinoita henkilöistä ja yksittäisistä taloista, mutta Sotkamon historiaa en ole aiemmin kokonaisuudessaan julkaisut. Alun perin kirjoitin tekstin vuonna 2012 julkaistuun Sotkamon Lukkarit-sukukirjaan. Nyt julkaisen tekstin hieman muokattuna myös blogissani. Pahoittelen jo alkuun, että tämä artikkeli on todella pitkä ja saattaa aiheuttaa puutumista aivoissa ja istumalihaksissa. Olen jakanut historian vuosisatoihin ja lukemisen helpottamiseksi kolmeen erilliseen osaan. Koska historiaa on vaikea kirjoittaa uusiksi, olen kirjoittanut koosteen Sotkamon historiasta toisten kirjoittamista historiankirjoituksista niitä kunnioittaen ja omilla kommenteillani sekä tutkimuksillani täydentäen. Huomautan myös, että kirjoituksessa käytän virheellisesti sanaa Kainuu, koska aluetta, jonka nykyisin tunnemme Kainuun maakuntana ei ollut vuosisatoja sitten vielä nimetty siten. Historian tuntema Kainuu (Kvenland) sijaitsi Pohjanlahden rannikolla. Eli kun käytän artikkelissa nimeä Kainuu, se tarkoittaa nykyistä Kainuun maakunnan aluetta. Koko artikkelia koskeva lähdeluettelo löytyy osan III lopusta.

Kainuun alueelta (Suomussalmen Vanha Kirkkosaari, Hyrynsalmen Koppelonniemi, Kajaanin Äkälänniemi) löytyneiden historiallisten esineiden perusteella voidaan olettaa, että Sotkamonkin alueella liikuttiin jo yli 8 000 vuotta sitten. Vanhimmat arkeologiset löydökset, jotka Sotkamon alueelta on tehty, todistavat ihmisten elämästä n. 6 000 vuotta sitten. Luultavimmin nämä ensimmäiset Kainuun asukkaat saapuivat idästä tai kaakosta. Sotkamon hyvät vesiyhteydet lienevät olleen syy siihen, että jo esihistoriallisen ajan ihmiset löysivät paikan ja arkeologisissa kaivauksissa löydetyt esineetkin löydettiin vesistöjen rannoilta (esim. Ammonsaari, Kiikarusniemi, Putkonlahti, Hiukka, Rytiniemi). Sotkamon alueen löydökset ovat antaneet tutkijoille paljon tietoa ihmisten asumisesta, elämisestä sekä liikkumisesta ja kuinka paljon arvokasta historiaa Sotkamon korpimaisemat vieläkin kätkevätkään.

Kun ensimmäinen rajalinja Ruotsin valtakunnan ja Novgorodin välille vedettiin vuonna 1323 Pähkinäsaaren rauhassa, Kainuu jäi kymmenien peninkulmien (1 peninkulma on noin 10 km) päähän rajasta Novgorodin puolelle. Tuohon aikaan Kainuun vakituisia asukkaita olivat vain harvat saamelaiset ja muutoin alue kuului karjalaisten erinautinta-alueisiin. Varsinaiset suomalaiset liikkuivat kaukomatkoillaan Kainuussa jo rautakaudella noin 1000 vuotta aiemmin mutta vakituisemmin heitä alkoi liikkua Oulujärven seuduilla vasta keskiajan lopulta alkaen. Karjalaiset kulkivat vesistöjä pitkin aina Oulujoen suulla saakka mutta pikkuhiljaa suomalaisväestö työnsi karjalaiset pois Oulujokisuulta 1300- luvulla ja samalla karjalaisten eränautintaoikeus Kainuun erämaissa loppui.

1500- luku, Sotkamon – Oulun Erämaan – asuttaminen

Pysyvät asukkaat Sotkamon erämaa sai vasta 1500-luvulla. Erämaa nimitys ei tarkoita sitä, etteivätkö ihmiset olisi liikkuneet korpimaisemassa esihistoriallisen ajan ja pysyvän asutuksen välillä, vaan todennäköisesti alueella on liikkunut kaukaakin tulleita eränkävijöitä, kalastajia ja metsästäjiä. Jokien ja järvien rannoilla sekä erämaissa on luultavasti ollut väliaikaisia eränkävijöiden levähdyspaikkoja, kotia, laavuja tai jopa alkeellisia pirttejä. Näihin viittaavat monet Sotkamon paikannimetkin (Pirttijärvi, Kiikarinniemi). Koko Kainuussa oli vuonna 1554 133 uudisrakennusta ja noin 100 eräpirttiä. Sotkamon alueella kalasteli ja metsästeli sekä karjalaisia että pohjalaisia eränkävijöitä. Pohjalaiset, pääsääntöisesti Limingasta tai Oulunsalosta lähtöisin olevat kalastajat koettelivat onneaan Sotkamon läntisillä vesialueilla ja karjalaiset enimmäkseen nykyisen Kuhmon alueen vesistöillä. Karjalaisten ja pohjalaisten eränkävijöiden lisäksi Sotkamossa oli vielä 1550- luvun lopulla lappalaisia. Lappalaiset siirtyivät uudisasukkaiden tullessa Kainuuseen pohjoisemmas tai sulautuivat paikalliseen väestöön. Lappalaiset hävisivät kuitenkin Sotkamosta 1600-luvun puoliväliin mennessä.

Kruunun kiristynyt verotus sai savolaiset talonpojat etsimään uusia kaskimaita Sotkamon vesistöjen rantamilta. Se, että Kainuun asuttivat pääsääntöisesti savolaiset, johtuu siitä, että Kainuun erämaa-alueet kuuluivat vuoteen 1558 Limingan suurpitäjään, joka taas kuului Savonlinnan lääniin. Savonlinnaan rakennettiin 1400- luvun lopulla Olavinlinna ja rakennuskustannukset aiheuttivat sen, että verotus kasvoi monelle talonpojalle kestämättömäksi. Ensimmäisen, vuodelta 1555 olevan veronkantoluettelon (artikkelikuva) mukaan Sotkamossa asuivat Pehr Karppinen, Thomas Heino (Heinonen) ja Påhl Säkkinen. Heidän tiluksensa oli nimetty: Sotkama salmen niemi, Sunen peldo, Moisen peldo, Sapson lahden perä, Tipaksen suu ja Saija lahdhen niemi. Sotkamolaisten paikkojen nimistö on peräisin monesta eri kulttuurista. Osa nimistä on saamelaisperäisiä (Sapso, Saija lahdhen niemi), osa karjalaisperäisiä (Sumsa, Tipaksen suu, Moisen peldo) ja osa on saanut nimensä pohjalaisten eränkävijöiden nimeäminä. Vuoden 1557 tilikirjoissa Kainuun aluetta eli silloista Oulun erämaata nimitettiin ensimmäisen kerran Oulujärven pitäjäksi tai Oulun pitäjäksi. Virallisesti Oulujärven pitäjä erotettiin Limingasta 1559. 1560- luvun uudisasukkaat olivat oletettavasti lähtöisin Suur-Savosta Pellosniemen ja Juvan seuduilta (Kiiskinen, Martikainen), Säämingin (Karppinen, Heinonen, Konttinen, Haapalainen) sekä Mikkelin ja Kuopion seuduilta (Montaneuvonen, Säkkinen, Hakkarainen). Vuonna 1577 Sotkamon alueella asuttiin jo 17 talossa ja Koutaniemen lisäksi veroluettelossa mainittiin Nuasjärvi (Nuhasierffui) oman kylänään.

Enimmillään uudistaloja oli Sotkamon alueella vuonna 1583 parikymmentä. Vuoden 1570 jälkeen Kainuun alueen uudisasukkaat kohtasivat suuria vaikeuksia. Ruotsin ja Venäjän väliset väkivaltaisuudet ja molemminpuoliset ryöstöretket muuttuivat avoimeksi sodankäynniksi vuonna 1574. Tämän rappasotana tunnetun väkivallan aikana Kainuun taloista suurin osa ryöstettiin tai poltettiin. Asukkaista enemmistö tapettiin ja elossa olleet pakenivat korpien ja vaarojen piilopirtteihin. Tämän synkeän totuuden on verovouti kirjannut veroluetteloon vuonna 1585. Ruotsi ja Venäjä solmivat rauhan 1595 (Täyssinän rauha) ja Kainuu jäi Ruotsin hallintaan. Nykyisin Pohjois-Karjalana tunnettu alue eli Sotkamon eteläpuolinen alue jäi Venäjän yhteyteen. Koska lähes koko Kainuun alueen asutus oli hävitetty, Kaarle Herttua määräsi vuoden 1597 syksyllä Oulujärven erämaan uudelleen asutettavaksi ja lupasi vielä vuonna 1598 kuuden vuoden verovapauden kaikille muuttaneille.

Ensimmäinen virkavallan rakennus Kainuussa oli Kajaaninjoen suuhun 1550- luvun puolivälissä rakennettu kuninkaankartano. Ensimmäinen kirkko valmistui Manamansaloon 1559. Sotkamolaisten kannalta Manamansalon kirkko oli kaukana ja tähän helpotusta toi vuonna 1599 Paltamon kylään rappasodan aikaan poltetun saarnahuoneen tilalle rakennettu uusi saarnahuone. Paltamon kylähän sijaitsi tuohon aikaan paikalla, jonka tunnemme nykyisin nimellä Paltaniemi.

1600- luku, muutosten mainingeissa

Seuraava veroluettelo voitiin laatia vasta 10 vuotta rappasodan päättymisen jälkeen vuonna 1605. Saloilta palanneet hengissä säilyneet sekä uudet uudisasukkaat olivat rakentaneet entisten talojen raunioille sekä uusille tiluksille yhteensä 40 taloa. Sotkamon kylinä tässä veroluettelossa mainitaan Lammasjärvi, Katerma, Sotkamo, Jormasjärvi sekä Nuasjärvi. Eniten taloja (20) oli Sotkamon kylässä ja vähiten Katermassa sekä Nuasjärvellä, neljä molemmissa. Sotkamon kylään luettiin kuuluvaksi myös Tipasojan ja Vihtamon kylien talot. Nämä ns. toisessa aallossa Sotkamon asuttaneet uudisasukkaat olivat pääosin savolaisia kuten aiemminkin mutta varmuudella ei voida sanoa, että uudet asukkaat olisivat olleet millään tavalla sukua ennen rappasotaa tulleille saman sukunimisille. Rappasodan jälkeen Sotkamoa alkoivat asuttaa nykyisinkin alueella tunnetut suvut kuten Korhonen, Määttä, Heikkinen, Tikkanen, Turunen, Parviainen ja Pulkkinen. Kuhmon puolelta löytyi myös Pulkkisia sekä Kuvajia, Malisia ja Mikkosia. Nämä suvut olivat lähtöisin eri puolilta Savoa paitsi Maliset, jotka olivat lähtöisin enemmänkin Keski-Suomesta, Rau-talammin vanhasta suurpitäjästä. Edellä mainittujen sukujen lisäksi luetteloista löytyi Sirviöitä, Kärniä ja Piipposia mutta näiden sukujen alkuperäisestä taustasta ei ole varmuutta.

Itse Sotkamo-kylän nimi mainitaan ensimmäisen kerran vuoden 1605 veroluettelossa. Alun perin nimi oli Sotkama mutta vääntyi pikkuhiljaa muotoihin Sotkamoi, Sotkamoj ja Sotkamoby. Nykyisen asunsa Sotkamo-nimi sai 1620-luvulla. Sotkamo-nimen synnystä on monta tarinaa, joista parasta arvausta ei kannattane lähteä sen enempää pohtimaan. 1600-luvun alkupuolella Sotkamon veroluettelossa mainitaan jo 11 kylää; Nuasjärvi, Turunkorva, Vihtamo, Jormaskylä, Sotkamo, Tipasoja, Katerma, Korpisalmi, Vieksi, Lammasperä ja Lentua. Vallanhaluisen Ruotsin kuninkaan Venäjälle tekemä ryöstöretki sai aikaan vuonna 1611 sen, että venäläiset tulivat kostoretkelle ja polttivat kaikki Lammasperän yhdeksän ja Katerman kahdeksan taloa. Hävitysretkeläiset tekivät tuhoaan Sotkamon kylällä saakka, jonka taloista yli puolet poltettiin (16 taloa 28:sta). Lisäksi Nuasjärvellä poltettiin neljästä talosta seitsemän ja Jormasjärvellä kylän 16 talosta vain kolme säästyi. Levottomuuksista huolimatta Kainuun uudisasukkaat jatkoivat raivaamistaan ja uusia taloja rakennettiin hävitettyjen tilalle.

1630-luvulla Suomessa aloitettiin väestön kirjaaminen henkikirjoihin. Kainuusta ensimmäinen säilynyt henkikirja on vuodelta 1641. Henkikirjaan kirjattiin kaikki työkykyinen väestö iältään 15–63 vuotta. Tämän varhaisen henkikirjan avulla on laskettu, että Sotkamon väkiluku olisi ollut vuonna 1641 noin 370–380 henkeä. Koska Sotkamossa elettiin taloudellisesti vaikeita aikoja, ei kenelläkään ollut varaa palkata piikoja tai renkejä avukseen. Ainoa poikkeus tähän vuoden 1641 henkikirjan mukaan oli Katerma, jossa yhdessä talossa oli apuna renki ja toisessa piika. Vieläkin varhaisempi Sotkamon henkilöluettelo on säilynyt vuodelta 1626. Tämä ns. myllytulli-luettelo on verottajan aikaansaannoksia ja sisältää tietoja yhteensä 75 ruokakunnalta.

Ruotsin Keski-Euroopassa käymä ns. 30-vuotinen sota aiheutti sen, että talonpojilta kerättiin raskaita ylimääräisiä veroja. Verojen lisäksi kruunu vei kaukaisille sotakentille kaikkein työkuntoisimmat miehet. Tästä syystä väenottoa pakoiltiin ja piilouduttiin erämaiden korpimökkeihin. Talot autioituivat tai eivät kyenneet enää maksamaan verojaan. Toki kuolleiden tai lähteneiden tilalle saapui uusia asukkaita, kuten Huuskot, Okkoset ja Ärväät. Kuhmon puolelle uusina sukuina saapuivat Komulaiset, Kyllöset ja Liimatat. Talojen autioituminen ja autiotilojen uudelleen asuttamisen tiukentunut valvonta sai aikaan sen, että 1640-luvulla autiotaloluetteloihin ilmestyivät ensimmäiset sotkamolaiset talonnimet: Laudanniemi, Turula, Jormasjokij, Hanilanmäkij, Leivomäkij, Tetterjärff, Levamäkij, Pirtijärff, Pienola, Mehellä, Minejärf, Väräjärv, ja Kurikkaniemi.

Kajaanin hallintokeskuksen, Kajaanin linnan, rakentaminen Kajaaninjoen keskelle Vuohenginkosken saarelle aloitettiin vuonna 1604. Vuonna 1605 Kajaanin pitäjä, jonka osa Sotkamo oli siihen saakka ollut, jaettiin kahteen pienempään hallintoyksikköön Ristijärven ja Sotkamon neljänneskuntaan. Pitäjät kuuluivat vouti- eli kihlakuntiin ja Kainuu kuului rappasodan jälkeen laajaan, koko Pohjanmaan käsittäneeseen voutikuntaan. Vuonna 1602 Pohjanmaan voutikunta jaettiin kahtia ja sen jälkeen sotkamolaiset olivat osa Pohjois-Pohjanmaan kihlakuntaa (vuodesta 1642 Oulun kihlakunta). Pikkuhiljaa valtakunnan hallintoa jäsennettiin keskitettyyn läänihallitusmuotoon ja vuonna 1634 perustettiin suunnilleen vuoden 2009 loppuun saakka voimassa olleitten Vaasan ja Oulun läänien alueet kattanut Pohjanmaan lääni. Kajaanin kihlakunnankäräjät olivat paikka, jossa hoidettiin paikallishallintoa ja jaettiin oikeutta uudisasukkaiden kesken. Käsiteltävinä olivat yhteismaiden käyttöä, maanjakokysymyksiä, teiden raivaamista ja kunnossapitoa koskevat asiat. Toki käräjillä jaettiin ihan oikeaa oikeuttakin silloin kun siihen oli aihetta. Käräjillä päätettiin myös veronkannon toimeenpanosta sekä tiedotettiin esivallan uusista käskyistä ja säädöksistä. Käräjiä johti kihlakunnantuomari, mutta 1600-luvun puolella yhä useammin paikalle saapui kruununvouti valvomaan sekä kruunun että läänin etuja. Alun alkaen nimismies, joka 1600-luvun alussa valittiin Paltamon puolen mahti-isännistä, oli paikallisen väestön luottamusmies, mutta 1600-luvun puolella hän alkoi muuttua enemmän kruunun virkamieheksi. Käräjät kokoontuivat vuosittain kaksi kertaa; talvikäräjät pidettiin tammikuun lopun ja maaliskuun alun välillä ja kesäkäräjät pidettiin juhannuksen jälkeen. Käräjät olivat yleensä yksi- tai kaksipäiväiset. Käräjäpöytäkirjoja on säilynyt vuodesta 1626 lähtien mutta läheskään kaikki pöytäkirjat eivät ole säilyneet jälkipolville.

Sotkamo määriteltiin omaksi käräjäkunnakseen vuonna 1681. Nyt voitiin paremmin keskittyä oman kunnan asioihin, kun ei tarvinnut matkustaa Kajaanin linnaan kuuntelemaan koko Kainuuta koskevia asioita, tosin käräjäpaikkana säilyi Kajaanin linna, kuten aiemminkin. Omaksi käräjäkunnaksi tulo merkitsi Sotkamon lopullista ja täydellistä kunnallista itsenäistymistä. Tosin koska seurakunnallinen ja muu pitäjähallinto kulkevat käsi kädessä, pidetään Sotkamon itsenäistymisvuotena seurakuntahallinnon itsenäistymisvuotta 1647. Käräjäkunnaksi erottautuminen tarkoitti myös sitä, että Sotkamo sai oman nimismiehen. Ensimmäinen nimismies nimitettiin vuonna 1681 ja hän oli Isak Hansinpoika Sinius. Käräjätyöskentelyssä suuressa osassa oli lautamiehistö, joka koostui kyläkulmiensa vakaista isännistä. Alkuun lautamiehiä oli 12 mutta 1600-luvun lopulla oli vallalla käytäntö, että käräjät olivat päätösvaltaiset, jos paikalla oli enemmistö. Sotkamossa oli useita pitkäaikaisia lautamiessukuja, joiden ansiokkaat jäsenet saivat käräjätoiminnastaan herastuomarin arvonimen. Ensimmäinen sotkamolainen herastuomari oli nimismies Johan Schroderuksen poika Erik (s.1728), joka oli työskennellyt aluksi Kajaanissa lasimestarina ja muuttanut myöhemmin Urpialan talon isännäksi.

Sotkamon käräjillä jaettiin oikeutta erilaisiin ihmisten välejä hiertäneisiin pulmiin. Lakia luettiin näpistyksistä murhiin. Säilyneiden sakkoluetteloiden kautta saadaan hyvä näkemys sen ajan rikkeistä. Vuosina 1680–1689 sakkorangaistuksia jaettiin eniten käräjäpakoilun, esivaltaa ja oikeuden päätöksiä kohtaan niskuroinnin (esim. henkirahan maksun laiminlyönti, ylimääräisten veron maksamatta jättäminen, kruunun rakennusten korjaamisen laiminlyönti), siveellisyysrikkomusten ja väkivallan vuoksi. Samat syyt toistuvat muillakin vuosikymmenillä, lisäksi löytyy juopumussyyte ja rahasaatavien perintä. Käräjäpakoilu on kuitenkin ollut 1680- luvulta aina vuoteen 1849 saakka kaikkein yleisin sakkojen syy. Sukupuolimoraali oli myös seikka, jossa sotkamolaisilla oli toivomisen varaa. Jos sukupuolimoraalin rikkomisesta saatiin kiinni useamman kerran, rangaistus oli tuntuva. Entuudestaan naimisissa olevan kolmas rike maksoi jopa 200 hopeataaleria, joka oli ylivoimainen maksettava ja kärsittiin siksi vankeusrangaistuksena.

Itsenäisen Sotkamon kirkkopitäjän rajat noudattivat tarkalleen aiemman Sotkamon neljänneskunnan rajoja ja siihen kuuluvat kylät olivat: Nuasjärvi, Jormasjärvi, Alasotkamo, Ylisotkamo ja Tipasoja sekä nykyisen Kuhmon puolelta Vieksi, Korpisalmi, Lammasperä ja Lentua sekä myöhemmin Kuhmon ja Sotkamon kesken kahtia jaettu Katermankylä. Aiemmin Sotkamon neljäskuntaan kuuluneet Kuluntalahti ja Jormua jäivät edelleen Paltamon seurakuntaan. Tipasojan kylästä on joissain yhteyksissä käytetty 1600-luvun puolivälissä myös paikallisen järven mukaan annettua nimeä: Räätäjärvenkylä. Vuonna 1649 kruunu päätti ilman perusteluja liittää uuteen Sotkamon seurakuntaan osia Savon puolelta ja niin Sotkamoon liitettiin Iisalmen pitäjästä savolaisten vastustuksesta huolimatta Älänteenjärven, Laakajärven, Raudanveden ja Lahnasjärven seudut. Nämä liitetyt osat mainitaan lähteissä ensimmäisen kerran Sotkamoon kuuluvina vuonna 1654. Raudanvesi ja Lahnasjärvi liitettiin Kajaanin pitäjään vuonna 1835. Samoihin aikoihin (1650) on laadittu seutukunnasta ensimmäinen tarkka kartta. Karttaa ei kuitenkaan liene laadittu Sotkamon seurakunnan muuttuneiden alueiden vuoksi vaan siksi, että Per Brahe halusi olla selvillä maidensa laajuudesta ja rajoista. Kartan varhaisesta laatimisesta ja silloisista työvälineistä huolimatta kartta on suhteellisen tarkka ja oikeissa mittasuhteissa. Sotkamo kuului verotuksellisesti Per Brahen vapaaherrakuntaan, jota johdettiin Kajaanin linnasta, ajalla 1647–1681 ja usein tätä aikaa kutsutaan ”kreivin ajaksi”.

Sotkamon asutus tiheni pääasiassa uudistiloja perustamalla, koska maata oli yllin kyllin. Ensimmäinen itsenäisen pitäjän uudisasutushuippu sijoittui jo pitäjän syntyaikaan 1650- ja 1660-luvulle. Tämä 1600-luvun puolenvälin uudisasutus oli suurimmaksi osaksi entisten autioituneiden ja rapistuneiden tilusten ottamista uudelleen viljelyyn. Kainuun hallitsija, kreivi Brahe, tuki tätä voimakkaasti mutta halusi nähdä myös uusien savujen tuprahtelevan uudisraivioiden keskeltä. Sotkamoon liitetyt Laakajärven erämaat olivat kysyttyä uudisasutusseutua. Myös Paakinmäki oli 1600-luvun puolenvälin jälkeen yksi Sotkamon keskeisimmistä uudisasutusalueista. Sotkamoon ilmestyi muitakin asumuksia kuin varsinaisia taloja 1600-luvun puolivälin jälkeen. Alkoi torppariasutuksen aika. Ensimmäiset torpat rakennettiin Sotkamoon 1660-luvun alussa. Torpat rakennettiin emätalon tai kruunun maille ja torpparit korvasivat torppiensa käyttöoikeuden emätilalle tai kruunulle tekemällä siihen taloon töitä, jonka mailla torppa sijaitsi. Torpparit maksoivat itse henkiveronsa mutta emätalot joutuivat vastaamaan alustalaistensa kruunun veroista ja muista rasitteista. Ensimmäiset Sotkamon torpparit olivat Olof Piipponen Tipasojalla ja Pehr Pirnes Älännejärvellä. Parhaillaan torppia oli 1690-luvulla Sotkamon puolella 25 mutta kuolonvuodet ja isoviha taannuttivat vuokra-asutuksen muutamaan torppaan.

Alussa käsitteet torppa ja torppari olivat hyvinkin epäselviä sekä henkikirjojen kirjureille että sotkamolaisille torppareille. Torppia käsiteltiin usein uudistiloina ja se aiheutti jopa käräjille johtaneita tilanteita. Vuoden 1681 talvikäräjien pöytäkirja mainitsee tilanteen, jossa jormaskyläläinen Simon Määttä valittaa torppari Hans Lukkarin asettuneen asumaan hänen tiluksilleen ilman torpparisopimusta. Samankaltaisia tapauksia on paljonkin juuri 1680-luvulta ja yleensä laiton torppari on velvoitettu siirtymään muille maille asustelemaan. Tämä kyseinen Hans Lukkari on sama henkilö, joka on kirjattu tuomiokirjakortteihin Sotkamon alueelle vuonna 1700 nimellä Hans Johansson Klåckare. Hans Johansson Luckarj löytyy vuoden 1692 henkikirjasta Jormaskylästä maininnalla torppari. Torppakiistassa lienee siis päästy sopuun tai sitten Hansson löytänyt samalta kylältä uuden torpanpaikan. Hänen nimensä häviää henkikirjoista vuosisadan vaihteessa, oletettavasti hän kuoli johonkin kulkutautiin.

Uudisasukkaiden tärkein toimeentulonlähde oli kaskenpoltto. Karjaa kaskenpolttoon painottuvan talouden aikaan oli vielä vähän ja kalastus toi tärkeimmän lisän ruokapöytään. Talon tärkein ja arvokkain eläin oli hevonen, jota tarvittiin viljelyksessä työvoimana mutta ei suinkaan ollut jokaisen saatavilla. Hevonen oli myös erittäin kallisarvoinen kauppatavara, joka saattoi maksaa jopa piian vuosipalkan verran. Jos talossa oli lehmä, sen maito annettiin lapsille ja mahdollisesti vastasyntyneille vasikoille. Osa maidosta valmistettiin voiksi, jolla voitiin käydä kauppaa tai maksaa veroja. Aikuisille maitoa ei juomaksi asti useinkaan liiennyt. Metsästys oli ollut vielä vuosikymmeniä aiemmin tärkeä osa erämiehen elämää mutta asutuksen ja kaskenpolton levitessä myös riista-eläimet siirtyivät kauemmas korpiin eikä kiireisillä kaskiviljelijöillä ollut aikaa metsästykseen. Uudisasukkaan tärkeintä pääomaa olivat sukupolvelta toiselle siirtyneet erilaiset tiedot ja taidot, ja heidän tehtävänsä oli siirtää ne taas seuraavalle sukupolvelle. Uudisviljelijän tärkein vilja oli ruis ja siksi Kainuussa ruisleipä kuuluu edelleenkin päivittäiseen ruokapöytään. Ohra oli toiseksi yleisin kylvökasvi ja vasta kolmanneksi yleisin oli nauris. Naurista syötiin tuohon aikaan lähes kuten perunaa myöhemmin, perunahan saapui Suomeen vasta 1700- luvulla. Ohra yleistyi sitä mukaa kuin kaskimaat muutettiin pelloiksi, koska ohra sopi ruista paremmin peltoviljelyyn.

Omavaraistalouden aikana tarvittiin vain vähän erikoistuneita käsityöläisiä. Niin paljon kuin osattiin tai tarvittiin, pyrittiin tekemään itse: joku osasi hirsirakentamisen niksit, toinen osasi muurata. Kaikki tarve-esineet, huonekalut ja työvälineet pyrittiin tekemään itse. Suksien, rekien tai aseiden valmistamiseen tarvittiin erityistaitoja, joita arvostettiin. Myös raudan käsittelyyn tarvittiin sepäntaitoista ihmistä ja taitavien seppien luokseen matkustettiin hyvinkin kauas. Edellä mainitut olivat miesten osaamista, naiset tekivät käsitöinään kankaita. Sotkamolaiset naiset ahkeroivat villakankaita jopa myyntiin asti. Sotkamossa ei viljelty pellavaa, joten kankaita varten kasvatettiin hamppua. Hampusta tehtiin alus- ja makuuvaatteita, kehrättiin puolivillaisen kankaan loimet, valmistettiin verkkojen ja nuottien langat. Hampun käsittelyn yhteydessä irronneesta tappurasta tehtiin nuoria ja köysiä.

Entisaikoihin muuttoliike oli lähinnä vain palkollisten ja päiväläisten siirtymistä palveluspaikasta toiseen. Runsastaloisissa kylissä ei tarvinnut kulkea kauas, vaan uusi paikka löytyi läheltäkin. Pitäjänraja saatettiin ylittää silloin, kun asuttiin rajakylissä, kuten Paakinmäki tai Korholanmäki. Vaikeina aikoina, kuten 1690- luvun kuolovuosien aikaan ja heti niiden jälkeen kerjäläisiä hakeutui Etelä-Savoon saakka. Varmemman leivän perässä sotkamolaisia hakeutui Kuusamoon ja kohti Lappia jo 1600-luvun puolenvälin jälkeen. Osa pohjoiseen muuttaneista lähti todellakin etsimään uutta elintilaa, osa muutti lakia pakoon. Sotkamoon saatiin ensimmäinen oma pappi vuonna 1630. Hän oli aiemmin Paltamon kirkkoherraksi valittu ja virastaan erotettu Mansuetus Jakobi. Joissain lähteissä mainitaan sotkamolaisten ensimmäisen saarnastuvan sijainneen Rimpilänniemen Kekkolanniemessä, jossa sijaitsi siihen aikaan ainakin Paltamon pappilan vuokratalo. Virallisesti Mansuetus Jakobi nimitettiin Sotkamon kirkkoherraksi vuonna 1647, jolloin Sotkamo itsenäistyi omaksi seurakunnakseen. Samana vuonna rakennettiin saarnashuone, joka todennäköisesti sijaitsi Sotkamojärven Juholankylän puoleisella rannalla Koivistonniemessä. Pappiloita oli useita eripaikoissa, samoin lukkarin taloja. Yksi lukkarin taloista sijaitsi luultavasti Juholankylällä lähellä Vanhan Laatikkalan maita ja toinen Jormaskylällä. Ensimmäinen virallinen kirkko lienee rakennettu n.1655, koska samana vuonna sotkamolaiset olivat hankkimassa kirkonkelloa oululaiselta kauppiaalta. Kirkon sanotaan sijainneen hieman nykyisestä kirkosta Anttilanniemeen päin. Kirkko oli ilmeisesti heti alkuunsa aivan liian pieni koko pitäjän käyttöön, koska jo vuonna 1666 talvella ajettiin tukkeja uutta rakennusta varten ja uusi kirkko valmistui 1667 alkukesästä. Vuonna 1667 valmistunut, ajan oloissa huomattavan näkyvä pyhättö oli siis Sotkamon toinen varsinainen kirkko. Tarinoitten mukaan tämän kirkon poltti salama vuonna n.1692 ja heti sen jälkeen rakennetun kirkon olisi polttanut keskeneräisenä joku mielenvikainen.

Uuden kirkon rakentaminen aloitettiin heti tulipalon jälkeen ja uusi kirkko valmistui jo vuonna 1694. Kirkko jäi suunnitteluvirheen vuoksi huteraksi ja sitä jouduttiinkin tukemaan pitkien mastopuiden avulla. Vaarallinen rakennus määrättiin 1713 purettavaksi mutta työ siirtyi sota-ajan ja puutevuosien vuoksi. Kirkko oli ilmeisesti jopa vihollisten mielestä onneton rakennelma, koska kaikki muut Kainuun kirkot poltettiin sota-aikana. Sotkamon kirkon omaisuus kyllä ryöstettiin ja kellokin varastettiin mutta itse kirkkoon ei koskettu. Kellon kohtalosta on ainakin kaksi erilaista tarinaversiota. Toisen tarinan mukaan venäläiset onnistuivat kuljettamaan kellon veneellä Ontojärven kautta Kuhmon Kellojärveen, jota tuolloin vielä kutsuttiin Ristijärveksi ja hätäpäissään upottaneet kellon järveen. Toisen tarinan mukaan kello putosi jo kirkon lähellä olevan Kokkoniemen virtaan, jota sanotaankin nykyisin Kellovirraksi.

Seurakunnan paikallishallintoa hoidettiin kirkonkokousten avulla. Kirkonkokoukset pidettiin tarvittaessa kirkkoherran johdolla kirkon mäellä jumalanpalveluksen jälkeen. Samoin kuin käräjillä, oli myös kirkonkokouksissa kylien valitut luottamusmiehet eli kuudennusmiehet päättämässä seurakunnan asioista. Sotkamon ensimmäinen kirkkoherra Mansuetus Jakobi oli jo valintansa aikaan heikkokuntoinen ja kirkkoherran tehtäviä alkoikin hoitaa 1651 pitäjän ensimmäinen kappalainen Erik Cajanus. Cajanus hoiti Mansuetuksen kuoltua kirkkoherran tehtäviä tasan neljä vuosikymmentä aina kuolemaansa saakka 1691. Kirkkoherran lisäksi Sotkamon seurakunnalla oli kappalainen. Kuuluisin kappalainen lienee Jakob Chydenius, jonka vuonna 1729 syntyneestä Anders pojasta tuli kuuluisuus ja tunnetaan paremmin Antti Chydeniuksena. Pappien lisäksi tarvittiin henkilöitä huolehtimaan aputöistä ja eräistä seurakunnan erityistehtävistä. Sotkamossa yritettiin siihen aikaan säästää taloudellisissa menoissa ja näitä seurakunnan ”apumiehen” tehtäviä hoitamaan palkattiin kerrallaan vain yksi, korkeintaan kaksi henkilöä. Tämä maltillinen asenne kirkonpalvelijoiden palkkaamisessa näkyi siinä, että lukkarin työsarka oli ainakin 1600-luvulla ja vielä seuraavan vuosisadan alussa varsin laaja. Lukkari vastasi veisuun johtamisesta mutta myös juoksevien asioiden hoitamisesta, kirkon vartioinnista ja pitkän kirkkomatkan jälkeen kirkonpenkissä torkkuneiden herättelemisestä. Jotta lukkari olisi voinut hoitaa velvollisuutensa kirkonmenojen aikaan, eriytettiin tämä unilukkarin työ varsin varhaisessa vaiheessa omakseen. Lukkari oli 1600-luvulla oikeastaan papin renki. Hänen tehtävänsä korostui oleellisesti, kun hänen vastuulleen Sotkamossa annettiin 1700-luvun puolivälissä lasten opettaminen. Lukkari oli Kainuussa tärkeä juuri opetustehtävänsä vuoksi. Myöhemmin, 1700-luvun lopulta lähtien, asetettiin lisävaatimus: lukkarin piti olla myös rokotustaitoinen. Lukkarin tehtävät kulkivat usein isältä pojalle varsinkin itsenäisen pitäjän alkuaikoina. Myöhemmin lukkari muuttui enemmän ”ammattityöntekijäksi”. Sotkamon ensimmäinen lukkari oli todennäköisesti Måns Karvonen, sillä hänet on mainittu tässä tehtävässä erään käräjäjutun yhteydessä jo vuonna 1652. Historiakirjoissa esiintyy olettamus, että seuraava lukkari olisi ollut edellä mainitun Månsin Johan-niminen poika. Näin ei kuitenkaan ole, vaan Månsin jälkeen lukkarin virassa toimi kirkkoherra Mansuetuksen Johan-poika. Hänet mainitaan lukkarina ainakin 1670-luvulla. Lukkarin tehtävät jatkuivat seuraavassa sukupolvessa Johan Johaninpojalle ja vielä hänen poikansa Johan hoiti lukkarin tehtäviä ainakin vuoteen 1705 saakka. Sotkamon historiakirja mainitsee ammattilukkarin silloisen asuinpaikan nimetyn Lukkarinniemeksi. Seuraavan lukkariksi Sotkamon historiakirja mainitsee tunnettavan vasta 1720- luvulta, jolloin Jormaskylän Lukkarin talossa kyseisen kirjan mukaan asui Johan Hansinpoika Meriläinen. Hän toimi myös kirkollisen raipparangaistuksen toimeenpanijana eli piiskurina. Johan Hansinpoika on siis virheellisesti yhdistetty Meriläinen-sukuiseksi, alkuperäislähteissä ei ole kirjattu sukunimeä. Kyseessä on Johan Hansinpoika, joka nykyolettamuksen mukaan oli Mansuetus Jakobin pojanpojanpoika. Lukkarilla oli aluksi myös kirkonvartijan eli suntion tehtävät. Erillinen suntio tunnetaan Sotkamosta 1730-luvulta ja hän oli vuoteen 1765 saakka palvellut Anders Liimatta. Erillisiä haudankaivajia ei entisaikaan Sotkamossa ollut vaan haudan kaivoivat vainajan omaiset.

Vaikka 1600- ja 1700-luku olivat kirkollisissa piireissä ns. puhdasoppisuuden aikaa, säilyi sotkamolaisten keskuudessa tapoja, joita pidettiin vieraana kristillisyydelle. Vielä 1700-luvun lopulla saatettiin ihmisiä syyttää taikuuden harjoittamisesta ja taikauskon levittämisestä. Taikausko näkyi myös erilaisissa todella kaukaisilta ajoilta periytyvissä arkipäiväisissä tavoissa, esimerkiksi siinä kuinka luontoa kiitettiin sen antamista erilaisista antimista. Sotkamossa käytiin joitain ns. noitaoikeudenkäyntejä, jotka eivät kuitenkaan johtaneet ankarimpaan rangaistukseen eli kuolemantuomioon. Poikkeuksellinen elämäntapa saattoi kuitenkin johtaa siihen, että henkilön harteille kasattiin useita syytteitä, ehkä jopa ilman todellista syytä. Vuoden 1692 talvella irtolainen Anders Pehrinpoika Laukka sai syytteen laittoman maakaupan harjoittamisesta, tämä oli aiheellinen syytös mutta samalla häntä syytettiin murha- ja tuhopoltoista. Häntä epäiltiin vuonna 1690 sattuneesta ylisotkamolaisen Henrik Laatikaisen talon palosta ja myös siitä, että hän juuri olisi ollut se, joka sytytti Sotkamon kirkon tuleen. Oikeudenkäynti sai noitaoikeudenkäynnin piirteitä ja vaikka pitäviä todisteita ei ollutkaan, Laukka tuomittiin ainakin Laatikaisen talon poltosta ja tuomio oli kuolemantuomio.

Vuonna 1649 maahan asetettiin erityinen kestikievariasetus, jonka mukaan maanteiden varsille piti noin parin peninkulman välein perustaa kievareita eli majataloja, joiden tehtävä oli tarjota sekä yösija että kyyti matkalaisille. Nämä matkalaiset olivat lähinnä kruunun asioilla liikkuneita virkamiehiä. Kievarinpito ja kyydin anto eivät olleet tuottoisia, joten ne otettiin vastaan vastahakoisesti, vaikka houkuttimina olikin verohelpotuksia ja mm. vapautus sotaväenotosta. Ensimmäiset tiedot Sotkamon majataloista ovat jo vuodelta 1651, jolloin Kajaanin käräjillä määrättiin Kajaanista Vienaan johtaneelle talvitietaipaleelle 6 kievarinpitäjää. Nämä olivat Thomas Veteläinen – Nuasjärven Korvanniemi, Påhl Niskanen – Ylisotkamon Kusia, Pehr Karppinen – Sumsan Huotari, Pehr Henrikinpoika – Korpisalmen Niskala, Henrik Piipponen – Lentuan Hämeensaari ja Pehr Haapalainen – Lentuan Haapala. Majatalojärjestelmä vakiintui Sotkamossa sitä mukaa, kuin ennen olemattomat ympärivuotiset tieyhteydet syntyivät ja laajenivat.

Sotkamolaisten elämän täytti päivittäisen elannon hankkiminen perheelle. Elannon leveys vaihteli vuosittain ja hyvän ja huonon raja oli häilyvä. Yht’äkkinen kato muutti leveämmän leivän kurjuudeksi ja näläksi. Suurpitäjän 200-vuotisen historian aikana oli yksi erityisen vaikea ajanjakso. Kurjuus alkoi vuosina 1695–1697, jolloin nälkä ja taudit tappoivat jopa puolet pitäjän 3 000 asukkaasta. Toipuminen tästä hädin tuskin ehti alkaa, kun jouduttiin vuonna 1700 alkaneeseen taisteluun Itämeren herruudesta eli syttyi ns. Suuri Pohjan sota. Vihollisuudet Ruotsin ja Venäjän välillä eivät suoranaisesti koskettaneet Kainuun tai Sotkamon väkeä mutta koska Kainuu oli omasta halustaan jättäytynyt 1681 solmitun erillissopimuksen kautta vakinaisen ruotuväen ulkopuolelle, piti kainuulaisten kerätä keskuudestaan sopimuksen mukaisesti 150-miehinen jalkaväkijoukko puolustamaan Kajaanin linnaa ja valvomaan rajoja. Tärkeimmäksi vartiopaikaksi katsottiin nykyisen Kuhmon kirkon lähellä sijaitseva Pajakkakosken seutu, joka oli molempien rajalta tulleiden jokien risteyskohta. Nostoväelle piti pitäjästä kerätä ruokaa, vaatetta ja rahaakin. Koska väestöllä oli puutetta jo muutenkin, lisäsi nostoväen ruokkiminen vastarintaa ja aiheutti useita käräjille päätyneitä epäselvyyksiä veronkeräyksessä. Kulkutaudit, katovuodet ja sodat vaikuttivat väestönkasvuun rajusti. 1690-luvun lopun onnettomat ajat olivat seurausta oikukkaista säistä. Vuoden 1695 talvi oli kova pakkastalvi, joka koitui monen kohtaloksi. Pakkastalvea seurasi myöhäinen kevät, kesä oli kolea ja sateinen ja syyskuun alun hallat veivät senkin vähän mitä oli kasvanut. Seuraavana talvena ei meinannut kunnon talvea sitten tullakaan ja eteläisessä Suomessa jäät sulivat jo keskitalvella. Seuraava kesä oli kuitenkin yhtä huono kuin edellinen ja jo elokuussa yllättivät pahat hallayöt. Näiden luon-nonoikkujen ansiosta Suomen väkiluku pieneni jopa 30 %. Ahdinko oli pahin Kainuussa ja varsinkin Sotkamon pitäjässä, jossa henkikirjaväkiluku putosi jopa 60 %. Synkintä aikaa oli vuoden 1696 mikkelistä seuraavan vuoden mikkeliin, jolloin Sotkamossa haudattiin yli 1500 nälän ja tautien näännyttämää ihmistä.

Lähdeluettelo löytyy Sotkamon historiikki osa III lopusta.