Sotkamon pitäjän talomäärä kasvoi vuodesta 1650 vuoteen 1850 sadasta talosta 566 taloon. Kylistä väkirikkaimpia olivat Jormaskylä sekä kahteen osaa jakautunut keskuskylä, Sotkamonkylä (Yli- ja Alasotkamo). Savupirttien määrä ei kasvanut tasaisesti vuodesta toiseen vaan kasvuvauhti oli vahvasti sidoksissa ulkoisiin olosuhteisiin. Hyvinä aikoina asutus vahvistui ja laajeni mutta sota-, kato- ja kulkutautivuosina taantui. 1700-luvun alku oli kaikkein synkintä aikaa veronmaksuvaikeuksien osalta. Tämä johtui pahan kadon vuoksi vuosina 1695–1696 koetuista ns. suurista kuolovuosista sekä vuonna 1700 alkaneesta sota-ajasta. Kaiken kukkuraksi Sotkamon väki sai kokea vuonna 1708 viljaruosteeksi tulkitun vitsauksen ja sen lisäksi n.1710 kansan keskuuteen levisi rutto. Huolimatta rajojen ja vesistöjen tiukasta valvonnasta pääsivät venäläiset tekemään kaksi yllätysiskua (vuosina 1709 ja 1710) Sotkamon pitäjän itäosiin. Näissä tuhotöissä poltettiin kaiken kaikkiaan 22 taloa; 9 taloa Lammasperältä, 12 taloa Lentualta sekä Olof Liimataisen talo (Liimattala/Kissaniemi) Ison Tipasjärven rannalta. Sodan jälkeen venäläiset miehittivät Suomen ja alkoi ns. isovihan aika, jota kesti vuodesta 1710 rauhantekoon saakka eli vuoteen 1721.
Ruotsin kuningas oli jo vuonna 1625 antanut luvan Paltamon kylässä juhannuksen aikoihin pidettäville markkinoille. Kun Kajaanin kaupunki perustettiin vuonna 1651, siirrettiin kesämarkkinat sinne ja samalla kauppaa alettiin käydä myös talvisin helmikuun alussa kynttilän päivän aikoihin. Kesämarkkinat siirrettiin 1700- luvun lopussa talonpoikien kannalta parempaan ajankohtaan elokuun alkuun Laurin päivään. 1700- luvun lopulla kaupunki sai kolmannet markkinansa, jotka pidettiin joulukuun alussa. Vaikka pääosa markkinoilla myydyistä tuotteista tuli lähipitäjien alueelta, tuli kauppiaita Kajaanin markkinoille myös Karjalasta saakka. Kaskiruis oli sotkamolaisten yleisin myyntitavara. Haukeakin kaupattiin ja voita, jos sitä sattui jäämään yli oman tarpeen. Samoihin aikoihin Sotkamossa kierteli myös vienankarjalaisia laukkukauppiaita, joita ”laukkuryssiksikin” kutsuttiin. Yksi tärkeistä laukkukauppiaiden myyntituotteista oli villakangas, sarka.
Isonvihan aikana Kainuussa koettiin eriskummallinen tapahtuma, joka jätti syvät jäljet pitkiksi ajoiksi varsinkin kajaanilaisten ja sotkamolaisten mieliin. Tuohon aikaan kaikki markkinoille ja myyntiin tuotavasta tavarasta oli maksettava tullimaksut. Elokuussa 1711 Kajaanin tullikirjuri oli takavarikoinut n. 2 500 metrin sarkakangaserän kahdelta vienankarjalaiselta kauppiaalta maksamattomien tullien vuoksi. Tosiasiassa kyseistä kangaserää oli yritetty kaupitella Kajaanissa jo edellisenä vuonna mutta se ei ollut käynyt silloin kaupaksi. Sarkaerän kauppiaat olivat jättäneet erääseen ristijärveläiseen taloon odottamaan seuraavaa myyntimatkaa, joka toteutui siis syksyllä 1711. Oululainen kauppias olisi halunnut ostaa kangaserän mutta ei päässyt sopuun hinnasta ja ilmiantoi vienenkarjalaiset kauppiaat. Tosiasiassa kangas oli tullattu jo edellisenä vuonna mutta koska sitä ei voitu näyttää toteen jäi sarkakangas tullin haltuun. Tästä seurasi kevättalvella 1712 ns. sarkasota, jolloin venäläiset saapuivat kostoretkelle Kajaanin kaupunkiin ja Paltaniemelle. Paluumatkalle itään lähdettiin Sotkamon kautta, jossa tuhoamista jatkettiin. Matkalla pysähdyttiin juominkeihin maamajuri Simon Affleckin eli ”Simo Hurtan”, omistamaan Nuasjärven mahtitaloon Turunkorvaan. Affleck itse ei sattunut olemaan paikalla mutta perhe kylläkin. Vaimo Anna sekä seitsemän lasta vangittiin ja otettiin mukaan ja talo tuikattiin tuleen. Lisäksi mukaan pakotettiin 7 palkollista. Joukko ryösti paluumatkallaan kuutisenkymmentä taloa, kirkon sekä pappilan. Omaisuutta ryöstettiin, taloja poltettiin, ihmisiä ryöstettiin mukaan muitakin kuin Affleckin perhe mutta ilmeisesti ihmishenkiä menetettiin vain yksi. Vuoden 1716 talvella joutui Kajaanin linna luopumaan puolustuksestaan ylivoimaista vihollistaan vastaan ja linna räjäytettiin. Kainuu sai olla miehitysajan suhteellisen rauhassa mutta vuoden 1718 kesällä venäläiset tulivat jopa 3 000 miehen joukolla Nurmeksen ja Tipasojan kautta Sotkamon kirkolle, mellastivat aikansa ja vetäytyivät takaisin. Levottomat ajat jättivät sotkamolaisiin jälkensä ja kesti aikansa ennen kuin asiat palautuivat ennalleen. Alkuun verottaja yritti pitää kirjaa kuolonvuosien aikana ja niiden jälkeen syntyneistä verorästeistä. Näiden vuosien verokirjat ovat synkkää luettavaa; kokonaisia perheitä joutui kerjuulle tai kuoli nälkään.
Varsinainen uudisraivauskiihko koettiin vuosien 1760 ja 1790 välisenä aikana. Näinä hyvinä vuosikymmeninä Sotkamon väkiluku alkoi kasvaa ja kasvaville perheille piti saada leipää sekä katto pään päälle. Noina aikoina ilmastokin tuntui suosivan ja kaskenkaatajat saivat vuosi toisensa jälkeen hyviä satoja. Kruunu kannusti korvenraivaamiseen antamalla entistä avokätisemmin verovapausvuosia. Näitä suopeita vuosia saattoi uudistilallinen saada tavallisesti 10–15 mutta eipä ollut kovin kummallista, että vuosia oli jopa 30. Uudistiloiksi hyväksyttiin myös aiemmin jakamattomille yhteismaille virallisesti perustettavat tilat. Sotkamon uudisraivausinto oli koko Kainuun vilkkain kunnes 1700-luvun lopulla uudisasuttamisen painopiste siirtyi Kuhmoniemen puolelle. 1800-luvun alussa ei esivallalla ollut turvallisuuden vuoksi paineita asuttaa kahden valtakunnan rajalla olevaa Kainuuta, koska Suomi liitettiin Venäjän keisarikuntaan vuonna 1809. Uudisraivausinto oli jo Sotkamossa laantunut vuosina 1790 ja 1791 seudulle levinneeseen kulkutautiin. Vuonna 1790, johon sijoittuu uudisraivauksen huippuaika, Sotkamon 276 talosta 88 oli uudistiloja. Kuhmon puolella vastaavasti 218 talosta 86 oli uudistiloja. Koko pitäjän yhteensä 494 talosta 32 % eli 174 taloa oli uudistiloja. Asutusta oli eniten Nuasjärven sekä Jormasjärven ympäristössä, Alasotkamon vaaramaisemissa, Ylisotkamossa sekä Tipasojalla.
Torppien nimiä, samoin kuin uudistalojenkin nimiä ilmestyy henki- ja kirkonkirjoihin ensimmäisen kerran 1760-luvun lopulla. Ensimmäiset nimeltä tunnetut Sotkamolaiset torpat olivat Alasotkamon Rekivaara (nimi säilyi torpan muuttuessa tilaksi) sekä Lääsö (muuttui Luukkola-nimiseksi tilaksi). Torppa alkoi vakiintua käsitteenä 1700-luvun lopulla, kun varsinainen mökki-asutus eli mäkituvat yleistyivät. Erona näillä on se, että torppa on vuokralle annettu emätilan osa, jonka asujat saivat pääelantonsa torpan viljelyksistä mutta tekivät emätaloon töitä torpan vuokran maksuksi. Mäkitupalaisella ei ollut muuta kuin pieni viljelyspalsta ja ehkä lehmä sekä lammas navetassa. Leivän jatketta ansaittiin joko vuosipalkollisena tai tilapäistöitä tehden. Varhaisimmat tiedot Sotkamon mäkitupalaisista ovat 1730- ja 1740-luvun taitteesta. Yleensä heidät luetellaan henkikirjoissa kylän lopussa, mistä voi päätellä, että heidän yhteiskunnallinen asemansa oli vähempiarvoinen. Enimmillään Sotkamon alueella oli mäkitupia 1800- luvun puolen välin maissa 114 ja Kuhmoniemen puolella 150.
Vanhin papin laatima vihittyjen luettelo löytyy Sotkamosta vuodelta 1729. Valitettavasti luettelo ei ole säilynyt kokonaisena, vaan jäljellä on ainoastaan loppuvuodelta oleva katkelma, jossa mainitaan kuuden avioon astuneen parin nimet. Perheen perustamiseen vaikuttivat entisaikoina elinolot hyvinkin vahvasti. Ellei varmuutta omillaan toimeen tulemisesta ollut, perheenperustamista lykättiin. Emäpitäjän puolella solmittiin 1700-luvun puolivälistä 1780-luvulle vuosittain 10–20 avioliittoa ja kiihkeimpinä väestökasvun vuosina tuon ajan jälkeen jopa yli 20.
Tervanpolton yleistyminen vaikutti myös käsityöläisyyden kasvuun. Tervatynnyreitä tarvittiin yhä enemmän ja niiden tekemisessä aiemmin käytetyn kirveen tilalle alkoi yleistyä myös saha. Sahanterät eivät olleet yleisiä vielä ennen 1780-lukua mutta sen jälkeen saha merkittiin jopa perunkirjoituksissa arvokkaana työkaluna. Erityistaitoja tarvittiin myös suutarin ja räätälin tehtävissä. Ensimmäinen suutari mainitaan erikseen Sotkamossa vuonna 1725 (Jöran Paajanen), ensimmäinen puuseppä (Henrik Säkkinen) ja räätäli (Henrik Laatikainen) 1720- ja 1730-luvun taitteessa. Vuoden 1750 tienoilla työskenteli toinen puuseppä Lars Urpiainen, joka on tiettävästi ensimmäinen, jolla oli Sotkamossa virallisen pitäjänkäsityöläisen oikeudet.
Elämisen perustan ja turvan antoi oma asumus sen koosta riippumatta. Talo ei ollut pelkkä katto pään päällä vaan, se oli myös perintö jälkipolville. Talon säilyminen saman suvun hallussa varmistui perinnöksi oston kautta, sillä oliko talo perintö- vai kruununmailla ei ollut suurtakaan merkitystä. Kruunu maan omistajana tuntui kaukaiselta eikä vaikuttanut tilallisen arkeen millään tavalla. Sotkamolaisen yhteiskunnallinen asema määräytyi sen mukaan, oliko hän talollinen vai ei. Oma tila, vaikkakin kruunun mailla, oli keskeisin arvonannon perusta ja tilalliset, harvalukuisen säätyläisväestön, ohella olivat väestönryhmä, jonka varallisuudesta laadittiin edes jonkin verran perukirjoja ennen 1800-luvun puoliväliä. Asiakirjoja on säilynyt kunnolla vasta 1760-luvulta lähtien. Jos haluaa arvioida sotkamolaisten varallisuutta sitä aiemmalta ajalta, on turvauduttava käräjillä tehtyihin kiinteistöjen lainhuutoihin. 1680- luvulla talon arvo oli keskimäärin 200 kuparitaaleria ja tuo summa vastasi noin 20 ruistynnyriä. Sotkamossa oli tuohon aikaan ainakin kaksi kalliiksi määriteltävää taloa: Nuasjärven Turunkorvan osa, arvo 450 taaleria ja Alasotkamon Hiltula (tai Tervo) 420 taaleria. 1790-luvulla talon arvo oli keskimäärin 185 riksiä ja vastasi noin 43 ruistynnyriä. Tuohon aikaan Sotkamossa arvokkaaksi määriteltäviä taloja olivat ainakin: Ylisotkamon Sopala 1277 riksiä ja Ylisotkamon Soidin (alunperin Soidinvaara, myöhemmin Alatalo), jonka arvo oli noin 333 riksiä.
Sotkamon varhaisin pitäjänkokouspöytäkirja on laadittu 26.1.1738 Oulun piispan tekemän tarkistuksen yhteydessä. Tästä alkaa pöytäkirjojen sarja, joka jatkuu lähes ehjänä vuoteen 1755 saakka. Seuraavat asiakirjat ovat vasta vuosilta 1812–1819 ja 1842–1862 ja ovat aukollisia. Lisäksi pöytäkirjat ovat huonokuntoisia ja vaikeaselkoisia. Kirjoituskielenähän on tuohon aikaan ollut ruotsi. Säilyneen aineiston perusteella näyttää siltä, että pitäjänkokouksia on alettu pitää säännöllisesti Sotkamossa vuodesta 1741 ja niitä pidettiin silloin kolme kertaa vuodessa. Seuraavana vuonna kokouksia oli jo kuusi kappaletta, joka viitannee siihen, että päätettäviä asioista oli runsaasti. Vuonna 1745 pidettiin peräti kahdeksan kokousta. Tehtyjen päätösten sitovuutta pyrittiin vahvistamaan allekirjoituksin. Kirkkoherra kokouksen puheenjohtajana, nimismies kruunun edustajana ja pitäjänkirjuri allekirjoittivat pöytäkirjan kirjoitustaitoisina. Mukaan yritettiin saada myös vaikutusvaltaisimpien talollisten puumerkit mutta usein muiden kokoukseen osallistuneiden jäsenten nimet kirjoitti pöytäkirjaan sama henkilö, joka oli kirjoittanut itse pöytäkirjan. Tämä siksi, että suurin osa tavallisesta talonpoikaisväestöstä oli vielä tuohon aikaan luku- ja kirjoitustaidotonta. Esimerkki tämänkaltaisesta pöytäkirjasta allekirjoituksineen löytyy vuodelta 1745 päivättynä 13. tammikuuta. Kirkkoherra Backman on kirjoittanut kaikkien kokoukseen osallistuneiden nimet eli allekirjoitukset pöytäkirjan loppuun ja näin on tehty myös silloin kuudennusmiehenä toimineen Johan (s.1717) Lukkarin nimen osalta.
Alun perin kokouksen kokoontumispaikkana toimi kirkko ja ensimmäinen pitäjäntupa, joka sijaitsi kirkon ja pappilan lähettyvillä. Vuoden 1753 lokakuun kokous pidettiin ensimmäistä kertaa uudessa pitäjäntuvassa, joka sijaitsi kirkkoherran virkatalon yhteydessä. Pitäjänkokousten tehtävän oli järjestää kievarinpito, kyydinanto, postinkuljetus sekä lautturien palkkaus. Sotkamolaisten luottamusmiehenä kulkuyhteys- ja kyydinantoasioissa toimi jo varhaisessa vaiheessa siltavouti (ensimmäinen tunnettu 1680- luvulta Jacob Erikinpoika Malm) ja kyytirättäri. Siltavoudin tehtävänä oli olla eräänlainen maantienhoidon ja kunnostuksen työnjohtaja sekä lisäksi erilaisten maaomistus- tms. riitojen ratkaisu. Sotkamon maaperällä pidetyistä ensimmäisistä käräjistä on tieto vuoden 1722 heinä-elokuun taitteesta, jolloin kokoonnuttiin nimismies Erik Uhlgrenin talossa Saijanlahdessa. Käräjät järjestettiin vaihtelevasta eri paikoissa, joskus jopa Paltamossa. Sotkamon nimismiehentalo vakiintui käräjienpitopaikaksi vasta 1780-luvulla. Schroderuksen nimismiessuvun isännöimä Sopalan talo palveli käräjätalona aina 1830- luvulle saakka.
Väen keskuuteen levisi 1700-luvun alkupuolella tapa polttaa viljasta viinaa. Tästä tavasta tuli vain talollisten oikeus mutta jo siihen aikaa juopumus oli monen kolttosen taustalla. Viinan myyminen oli kievareiden ulkopuolella ankarasti kiellettyä mutta kiellettyä salatointa harjoitettiin jopa kirkon ympäristössä, kun salakauppias yritti löytää asiakkaita kotiin palaavan kirkkokansan joukosta. Viinankäytön lisäksi valvottiin tupakanpolttoa, joka oli määritelty ylellisyysveron alaiseksi nautinnoksi, ja veroa maksamattomat joutuivat kiinni jäädessään maksamaan tuntuvat sakot. Vaikeat taloudelliset ajat saivat aikaan myös sen, että viljaa ja muita ruokatavaroita varasteltiin. Eräskin irtolainen sai vuonna 1711 kiinni jäädessään rangaistuksekseen nelinkertaisen kujanjuoksun, koska ei pystynyt korvaamaan ryöstösaalistaan taikka maksamaan sakkoja. Pitäjäläisten ääni kuului kauemmaksikin. Vuosien 1720–1809 välillä valittiin Sotkamon pitäjästä kaikkiaan neljä edustajaa Tukholman valtio- eli herrainpäiville. He olivat Christer Kähkönen Lentualta, Pehr Huotari Nuasjärven Okkolasta, Erik Schroderus Alasotkamon Urpialasta sekä hänen poikansa Johan Isak Schroderus. Jo tätä ennen valittiin Sotkamon käräjien lautamies Johan Määttä Alasotkamon Määttälästä vuoden 1688 herrainpäiville edustamaan Sotkamoa.
Vanha hatara kirkko purettiin viimein vuonna 1736 ja purkutyö kesti vain vaivaiset neljä päivää. Heti purkutyön loputtua, aloitettiin uuden kirkon rakentaminen entisen paikalle. Uusi kirkko, joka oli Sotkamon ensimmäinen ristinmuotoinen kirkko, valmistui 1737 syyskesällä. Itse kirkosta ei ole säilynyt piirustuksia mutta vuonna 1849 laaditun isojakokartan mukaan se on sijainnut noin 100 metriä nykyisen kirkon pohjoispuolella. Kirkon ympärys toimi entisaikaan hautausmaana. Tätä tapaa vanhempi ja arvostetumpi oli saada vainajan leposijaksi itse kirkko. Kirkon alla olevat hautapaikat olivat sitä arvokkaampia mitä lähempänä kuoripalkkia hautapaikka sijaitsi. Itse kuoriin haudattiin papisto ja heidän hautapaikkansa olivat ilmaisia. Kirkkoon hautaamisesta luovuttiin lähes kokonaan Sotkamossa jo 1750- luvulla ja lopullinen valtakunnallinen kielto annettiin vuonna 1822. Yksi syy käytännön lopettamiseen Sotkamossakin oli se, että ruumiiden lahoaminen lattialautojen alla vain ohuessa multakerroksessa oli epäterveellistä kirkkokansalle tai vähintäänkin epämiellyttävää. Todennäköisesti viimeisin kirkkoon haudattu oli vuonna 1756 kuollut kirkkoherra Lars Henrik Backman. Vainajat haudattiin tästä lähtien siis kirkkotarhaan. Kirkon ympäristö kävi vuosien mittaan kuitenkin ahtaaksi ja 1809 tehtiin lopullinen päätös uuden hautausmaatontin hankinnasta. Tämä uusi tontti, joka lohkaistiin Hiukanharjua myötäilevän kesätien vierestä Susilahden länsipuolelta, oli alun perin Sopalan maata ja on nimetty Ihalaisenkankaaksi. Sotkamosta tiedetään myös eräitä ruumiiden väliaikaisia kelirikkoaikoina tai suuren kuolleisuuden tautiaikoina käytettyjä hautaamispaikkoja. Tunnetuimmat ovat Sumsan Kalmoniemi ja kirkonkylän Raatosaari (nykyinen Siltasaari).
1740-luvun alkuun sattui pari perättäistä pahaa vuotta, jolloin sota- ja katoaikojen seurauksena väestön keskuuteen levisivät erilaiset kulkutaudit. Yhteensä näinä kahtena vuotena kuolleita oli 151 henkiä. Vuonna 1763 isorokko ja tuhkarokko tappoivat yhteensä 154 sotkamolaista. Vuonna 1791 punatauti vei 128 miespuolista sekä 145 naispuolista ja lisäksi kova kuume tappoi 58 miespuolista sekä 45 naispuolista sotkamolaista. Tuona vuonna sotkamolaisia kuoli kaiken kaikkiaan 428 ja kuolleet olivat tasaisesti kaikista ikäryhmistä. 1700-luvun loppu oli rauhan aikaa ja väkiluku kasvoi. Ruotsin kuningas Kustaa III päätti lähteä sotimaan Venäjää vastaan vuoden 1788 kesällä. Sodan puhjettua Kainuun puolustus joutui taas suurennuslasin alle ja vuoden 1788 syyskesällä syntyi ns. knihtikontrahti. Sen mukaan Kainuuseen oli asetettava rajan suojelemiseksi vakituinen 307 miehen sotaväki sekä 300 miehen nostoväki. Vakituisia ruotu-sotamiehiä oli säännöllisesti harjoitutettava ja lisäksi heille piti antaa asunnoksi torppa, jota viljelemällä he myös elivät. Sotkamolaisten ja kuhmoniemeläisten piti yhdessä vastata 120 vakinaisesta ruotusotamiehestä sekä 118 nostoväkeen kuuluneesta. Muihin alueisiin verrattuna Sotkamon ja Kuhmoniemen osuus nousi nelinkertaiseksi ja siksi seutu vapautettiin maiden isojaosta ja uudesta tiukemmasta verollepanosta. Ruotuarmeija lakkautettiin jo vuonna 1810 ja muistoksi jäi vain entiset kolme sotilasvirkataloa ja joukko sotamiestorppia. Sotamiehen asuminen näkyy vielä nykyisinkin Tolppa- nimissä.
Lähdeluettelo Sotkamon historiaa sarjan osa III lopussa
Jaanailua sukututkimuksen havinoissa 