Kirjoitin elokuussa 2022 tietäjä Johan Benjam ’Penna’ Tolosen perin ikävästä kohtalosta. Hänet puukotettiin kuoliaaksi työtehtävänsä aikana eli kai tapahtunut voitaisiin jopa luokitella työtapaturmaksi. Omaan sukuuni liittyy Lehmivaaran Ukko eli Matti Kyllönen, josta kirjoitin vuonna 2015 artikkelin. Olen myös muistanut mainita, kuinka kiitollinen olen siitä, että molemmat isoäitini saivat elää pitkän elämän. Samalla olen äkäinen itselleni, että en hyödyntänyt riittävästi heidän muistojaan ja tietojaan menneistä ajoista. Heidän mukanaan kuoli paljon kallisarvoista tietoa ja taitoa, jota en oppinut tai kerännyt muistiin. Heidän kauttaan sain kuitenkin kurkistaa siihen, millaista elämä oli ennen nykytekniikan mukanaan tuomia vempeleitä ja vimpaimia. On ihan eri asia lukea vanhoista asioista lehdistä tai kirjoista, kuin kuulla se ihmiseltä, joka on sen ajan elänyt tai saanut kuulla edellisiltä sukupolvilta. Ihmisillä on varmaankin koko olemassaolonsa ajan ollut tarve uskoa johonkin ympärillään olevaan näkymättömään ulottuvuuteen. Yleensä se lienee tuonut turvaa mutta joskus myös pelkoa. Kaikki yliluonnolliseksi koettu, ihmisen ymmärryksen ylittävä ei ole ollut positiivista. Jos jotain pahaa tapahtui, syyllisenä pidettiin jotain ilkeää olentoa, maahista, peikkoa tai pirua. En aio kuitenkaan keskittyä nyt uskonasioihin siinä ulottuvuudessa, kuin uskonto nykyisin ajatellaan. Muinaisusko tai Suomenusko ovat erittäin mielenkiintoisia aiheita ja niistä kumpuaa myös kansanparannus, joka edelleen kiehtoo ihmisten mieliä mutta on osa sitä kansanperinnettä, joka on katoamassa ja painumassa unholaan.

Penna Tolonen oli yksi aikansa kansanparantajista, tietäjä, jonka voimiin kainuulaiset uskoivat. Hän ei kuitenkaan ollut ainoa laatuaan, vaan Kainuussa tunnettiin melkoisen monta tietäjää ja taitajaa, joilta pyydettiin apua, kun koettiin vastoinkäymisiä. Kansanparannustaidon perustana oli sukupolvelta toiselle, yrityksen ja erehdyksen kautta opitut tiedot ja taidot. Parantaja osasi käyttää luonnon yrttejä erilaisiin vaivoihin ja tiesi ihmisen anatomiasta ehkä juuri sen verran, että osasi tulkita näkymättömänkin vaivan syyn joskus oikein. Tehostaakseen hoitojen tehoa parantaja riimitteli loitsuja ja kalisutteli taikakalujaan. Hyrynsalmelta on muistiin kirjattu seuraavanlainen loitsu kulkutaudin parantamiseksi. Loitsu luetaan, kun astiaan otettua vettä hämmennetään navetan ikkunalla visapäällä veitsellä ja sitten juotetaan sairastuneelle:

”Mistä on sulku suun eissä,
Kapu kielen kantimissa,
Haitta hampaihen ravossa?
Tuosta on sulku suun eissä,
Kapu kielen kantimissa,
Haitta hampaihen ravossa:
Syöjätär pesi vaatteitaan,
Räpähijään räiskytteli,
Pirskahti likepisara
Läikkyvähän lähteeseen;
Siit’ on sulku suun eissä,
Sepä salpasi salmen,
Joka ennen jokena juoksi,
Seiso vuomin selkänä,
Myötävirtana vilisi.”

Lääkäreitä ei juurikaan ollut apuna sairauksien tai tapaturmien hoitamiseksi, lääkkeistä puhumattakaan. Ja sitten, kun lääkäreitä alkoi olla maaseudullakin, heitä yritettiin jopa vältellä, koska usein koettiin, että sairastuneen tila heikkeni lääkärin hoidossa. Varmaan näin asia saattoi ollakin. Lääkäri pystyi oman koulutuksensa kautta oppimansa tiedon avulla ohjaamaan hoitoa johonkin suuntaan mutta lääkkeitä hänellä oli kovin vähän vaivojen hoitoon. Kansanparantajat hyödynsivät luonnonantimien parantavaa voimaa. Tietoa, joka oli tuhansia vuosia vanhaa ja kokemuksen kautta hyväksi todettua. Loitsujen tai taikakalujen parantavaan voimaan en usko mutta ehkäpä ne loivat lisäuskoa ainakin potilaalle. Rohtojen ja yrttien käytön lisäksi kansanparantajat iskivät suonta, kuppasivat, hieroivat ja niksauttelivat nikamia, riippuen tietenkin vaivasta tai vaivan aiheuttajasta. Monella heillä uskottiin myös olevan yliluonnollisia näkijän taitoja, kuten jo mainitulla Penna Tolosella, eli heitä pyydettiin apuun kun omaisuutta varastettiin tai yritettiin selvitellä tehtyjä henkirikoksia.

Kansanomaisen käsityksen mukaan ihmisen ajateltiin olevan luonnostaan terve ja kun hän sairastui oli tärkeää ensin selvittää mistä tauti johtui. Ennen uskottiin näet, että tauti paranisi sillä, mikä sen oli aiheuttanutkin. Ikivanhan kansanuskon mukaan tautien ajateltiin olevan peräisin maasta, vedestä, ilmasta tai tulesta. Parannuskeinoksi valittiin aine, joka oli mahdollisimman lähellä taudin syytä tai muistutti ulkoisesti tautia. Paisetta esim. koettiin parantaa puun pahkalla, koska paise muistutti ulkoisesti puun pahkaa tai keltatautia syömällä jotain keltaista. Saappaan aiheuttamaa hiertymää hoidettiin poltetun saappaan tuhkalla. Taudit jaettiin ”panentatauteihin”, jotka oli mahdollista parantaa tai ”jumaltauteihin”, joihin ei parantajaan pystynyt apua antamaan. Panentataudit olivat nimensä mukaisesti tauteja, jotka joku pahansuopa oli noitunut eli pannut sairastajan riesaksi. Mielenvikaisen, juopon, masentuneen tai aikansa burn out:ista kärsivän ”itse” oli kadonnut tai viallinen. ”Itsetön” ihminen oli kansan käsityksen mukaan menettänyt ”itsensä” eli osa hänen sielustaan oli joutunut hukkaan. Sana ”itse” on siis tarkoittanut ihmisen sielun osaa ja aika hauskasti nykysuomenkielessä samainen sana henkilöityy jokaiseen ihmiseen. Myös ”itsettömiä” ihmisiä yritettiin parantaa ja joskus keinot olivat aika rajuja. Osa kansanparantajien hoidoista perustuivat menneiden vuosisatojen uskomuksiin, eivätkä itsessään kyenneet parantamaan sairasta mutta paljon heillä oli myös tietoa luonnon parantavista voimista sekä aineista ja niitä he myös osasivat käyttää. Kun lääketiede alkoi kehittyä, perustui sekin suurelta osalta vanhoihin uskomuksiin ja testattuihin taitoihin. Kansanparantajilla saattoi olla jokin yksilöllinen erikoistaitonsa, joku osasi seisauttaa verenvuodon, joku laittaa nikamat paikoilleen ja joku näki tulevaisuuteen. Aikansa sammakkoprofessorit olivat tarpeellisia parhaan mahdollisen viljaonnen saamiseksi. Eikä kansanparantajien taidot rajoittuneet ihmisten hoitamiseen vaan he hoitivat parhaansa mukaan myös eläimiä. Kansanparantajilla, joita vuosisatoja sitten noidiksikin haukuttiin ja jopa siitä tuomittiin, oli oma erityinen, tärkeä osansa entisaikojen yhteiskunnassa.

Ympäri maata oli omat kansanparantajansa, lähes jokaisella kylällä omansa mutta joidenkin erityisen osaavien ja uskottavien luokse tultiin hyvinkin kaukaa. Kaikki eivät toki ansainneet kansanparantajan mainetta vaan joukkoon mahtui puoskareiksikin kutsuttaja ”muka parantajia”. Kainuusta tunnetaan nimeltä useita kymmeniä 1700-1900- luvuilla eläneitä kansanparantajia. Samuli Paulaharju teki 1900-luvun alussa kansanperimätiedon keräysmatkoja ympäri Suomen ja tallensi tietoutta Kainuun osalta kirjaansa ”Kainuun mailta”. Olen yrittänyt selvittää Paulaharjun nimeltä mainitsemien kansanparantajien, tietäjien ja taitajien henkilöllisyyksiä mutta valitettavan moni heistä tunnistamatta. Jos joku lukijoistani tietää heistä enemmän, laittakaa tietojanne kommentteina artikkelin perään tai sähköpostilla minulle. Pääasiassa kansanparantajat olivat miehiä mutta naisiakin oli. He olivat mystisiä, usein ulkomuodoltaan jotenkin poikkeavia, pelottomia ja henkisesti vahvoja persoonia. Henkinen kantti olikin tärkeää, koska yhteiskunnan kirkollinen väki ei heidän toimiaan kovinkaan paljon arvostanut. Usein kansanparantajia kutsuttiin ns. taiteilijanimellä, esim. Jaakonvaaran Vouhka-Olli, Lusin tietäjä ja ristijärveläinen Hurtti Ukko, ja siksi heidän henkilöllisyytensä selvittäminen on haasteellista, koska kirkonkirjoihin ei yleensä moista pakanallisuuden harrastamista merkitty. Tuntemattomiksi jääviä kansanparantajia ovat: Jaakko Siira, Sanna Pääkkönen, Niskalan Sikro Piirainen, Hanna-velho, Lassi Heikkinen (Puolanka), Vanhantalon Jökö (Puolanka Leipivaara), sotkamolainen Hepolahden Antti, Ansamäen Pekka (Sotkamo), Mulari ja Kallion Ukko Murtomäestä, Iso-Eljas (Kianta), Louhiniemen Piru (Lentiira), Selkävaaran ämmä (Kuhmo) ja Kuustolan Ukko Kiannankylästä. Listassa ei ole kaikkia mm. Paulaharjun kirjoista löytyviä nimiä.

Muutaman onnistuin suhteellisen varmasti kuitenkin selvittämään Lehmivaaran Ukon ja Penna Tolosen lisäksi.

Murtomäen Hautamäen torpassa asui Mainualla syyskuussa vuonna 1842 syntynyt Kaisa-Reetta Andersintytär Tormulainen. Torpan kerrotaan olleen kaukana kaikesta, kuten parantajien asuinpaikat yleensä. Kansanparantajat olivat kai luonteeltaan epäsosiaalisia ja seuraa karttavia. ”Hautamäen muorina” ja ”Aaron Kaisa-Reettana” tunnettu parantaja oli herbalisti eli paransi potilaitaan pääasiassa kasvisrohdoilla ja voiteilla. Hän osasi myös niksauttaa nikamia, hieroa ja kupata. Kutsumanimen ”Aaron Kaisa-Reetta” hän sai miehensä Aaron Kaipaisen mukaan. Aaron itse oli hieroja ja lienee osannut kansanparannusta hänkin. Taitonsa ja tietonsa Kaisa-Reetta oli perinyt isältään Anders Tormulaiselta sekä isänäidiltä Carin Korhoselta. Vaikka Kaisa-Reetan kerrotaan olleen pieni, piippua polttava, pahasuinen ja ”ärmäkkä” akka, jota jopa pelättiin, hän halusi auttaa kaikkia sairauden laadusta tai vaivan koosta huolimatta. Kerrotaan, että Kaisa-Reetta oli aina potilaan tullessa ensin pahasuinen ja äkäinen, koska halusi karkottaa ne, jotka eivät olleet avuntarpeessa ollenkaan. Niille, joita hän lopulta hoiti, oli hän vieraanvarainen ja avulias. Aaroninsa kanssa Kaisa-Reetta meni naimisiin vuonna 1865 ja sai yhteensä 7 lasta. Hautamäen muori oli osaava ja taitava parantaja, jonka luokse tuli potilaista myös kaukaa, jopa Viipurista saakka. Parempi väki pystyi korvaamaan saamansa hoidon rahalla mutta usein Kaisa-Reetalle riitti maksuksi pontikkapullo, jonka käytti sitten erilaisten rohtojen tms. valmistamiseen. Toki saattoi siitä naukku jos toinenkin mennä sisäiseen lääkitykseenkin. Tarinan mukaan Kaisa-Reetan voiteet olivat niin voimakkaita, että savu vaan nousi, kun sairaan ihoon sitä levitettiin. Kaisa-Reetan, kuten yleensäkin parantajien, vastaanottotilana toimi sauna ja loitsut kuuluivat hänenkin hoitoansa tehostamaan. Kaisa-Reetta oli tarinoiden mukaan kaukoparantaja eli hänen ei tarvinnut edes nähdä potilastaan, riitti, että hän sai tiedon potilaan vaivoista. Unennäkijänäkin Kaisa-Reettaa pidettiin mutta noitamaisuutensa hän toi esille viimeistään käyttäessään käärmeitä apuna hoidoissaan. Niillä hänen kerrotaan kylvettäneen ja mätkineen potilaitaan selkään. Kansanparantaja Kaisa-Reetta Tormulainen kuoli vanhuuteen kotonaan Hautamäessä joulukuussa 1920.

Samuli Paulaharju mainitsee kirjassaan myös ”Pyhännän Perttuna” tai ”Eskolaisena” tunnetun ristijärveläisen kansanparantajan tai oikeammin kai tietäjän. Kyseessä on Ristijärven Mikkolassa asunut Bertil Henrikinpoika Kemppainen. Bertil oli syntynyt noin 1680 ja sai puolisonsa Elin Säkkisen kanssa varmuudella ainakin 4 lasta. Jotkut lähteet mainitsevat Bertilin olleen jo aiemmin aviossa ja saaneen ensimmäisen puolisonsa kanssa useammankin lapsen. Pertun persoonaan liittyy useita mystisiä tarinoita. Hänen kerrotaan käyneen Lapista hakemassa mahtia ja palanneen Pyhännälle takaisin oikein noitakyydillä. Pertulle oli kekriaattona Lapissa tullut kiire palata kotiin kekripöytään ja lapinukko oli luvannut, että Perttu ehtii kyllä, ”kun sen mustan sonnin perimmästä parresta luvannet”. Perttu lupasi ja löysi itsensä kekripöydästä, hattu oli vain matkalla pudonnut. Ja kun naisväki meni samaisena aamuna navettaan, oli perimmäisessä parressa sonnista jäljellä vain pää. Samaisen Pertun väitetään taikuuksillaan aiheuttaneen Hiisijärven tuhon mutta se tarina on kyllä täyttä satua, koska Hiisijärven tuho tapahtui vasta parikymmentä vuotta Pertun kuoleman jälkeen ja syyllisinä olivat Härköset. Tarkempaa tietoa Pertun kansanparannustaidoista ei ole mutta käräjäkirjojen mukaan hän oli syytteessä kuohitsemansa hevosen kuoleman vuoksi. Tarinat kertovat Pertun talossa eletyn vanhankansan oppien ja tapojen mukaan eli ehkä joitain parantajan taitoja hänellä oli suurien puheiden ja taikuuksien lisäksi. Perttu ei ollut ainoa kainuulainen parantaja-tietäjä, joka oli yrittänyt hakea oppia Lapin shamaaneilta.

Eri lähteistä löytyy tarinoita tietäjistä ja kansanparantajista. Erityisesti tietäjät, aikansa velhot, ovat kiehtoneet kanssaeläjiä heidän erikoisten tapojensa ja uskomustensa vuoksi. Useammassa eri tietäjästä kertovasta tarinassa toistuu se, että heidän kerrotaan olleen lämminveristä porukkaa. He käyttivät talvisin kevyempää vaatetusta ja he saattoivat kävellä talvipakkasilla avojaloin pitkiäkin matkoja jalkojen paleltumatta. Tehvo Ronkaisen kerrotaan lyöneen vetoa rautaruukin herra Braxin kanssa siitä, pystyykö hän kävelemään noin viiden kilometrin matkan tulipalopakkasessa kengittä Braxin hevosreen perässä (Sotkamo, Vuokatin vaarojen pitäjä, s.84). Vedon voittona oli tarjolla ruukin ruuna. Braxia alkoi palella jo puolimatkassa ja hän luovutti mutta Tehvo käveli perille saakka ja voitti hevosen itselleen. Tehvon parantajan taidoista ei ole liiemmin tietoa saatavilla mutta häntä pidettiin suuresti arvossa erityisesti eläinten parantajana. Tehvon henkilöllisyys ei ole tarkkaan tiedossani mutta oletan hänen olleen Laakajärven Ronkaalan Ronkaisia ja kastenimeltään Staffan.

Eräs tarina kertoo hyrynsalmelaisesta Naurisukosta. Nimismies Erik Sten oli mennyt ulosmittaamaan Hyrynsalmen Väisälässä asuneen Naurisukon lehmää ja saanut päällensä ukon vihat. Nimismiehelle puhkesi pian rupitauti ja ihmiset uskoivat Naurisukon taikojen olleen syynä siihen. Sten oli nimismiehenä Hyrynsalmella vuosina 1852-69 ja tuohon aikaan Väisälässä asui Johan Keränen perheineen. Toinen tarina kertoo hyrynsalmelaisesta ”Naurisahon ukosta”, jonka tiedetään olleen tietäjä ja kansanparantaja. Hänen kerrotaan olleen pieni mutta teerevä äijä, joka on saanut tietonsa ja taitonsa sukuperintönä. Voi olla, että näissä kansansuusta kerätyissä tarinoissa menee asiat ja eri sukupolvien henkilöt sekaisin. Naurisukoksi mainittu Johan Keränen asui Väisälässä mutta oli syntynyt Kettulasta vuonna 1797. Naurisahon uudistilan perusti 1860-luvulla Anders Keränen, hänkin oli syntynyt Kettulassa 1813 mutta ei ollut Johanin veli, lähisukua kuitenkin. Andersin vuonna 1845 syntynyt ja vuonna 1920 kuollut Anders-poika lienee Paulaharjun kuvailema Naurisahon ukko. Kerästen suvussa oli ollut siis useassa sukupolvessa tietäjiä ja taitajia, varsinainen velhosuku siis.

”Rämsän ukko”, Krister – Risto Kemppainen, eleli sokeana kunnan elättinä 1900-luvun alussa Moisiovaaran Myllylässä. Paulaharju tapasi hänet vuonna 1915 ja keräsi haastatteluilla talteen paljon muistitietoa kansanperinteestä, vanhoista tavoista ja uskomuksista. Samalla ukko oli kertonut omasta elämästään tietäjänä. Krister oli ollut nuorempana myös ahkera metsämies ja kertoillut kuulijalle osaamansa karhutaiat ja muut metsän loitsut. Rämsän ukkokin oli taitonsa perinyt isältään ja oletettavasti siirtänyt osaamisensa seuraavalle sukupolvelle, tunnetaanhan taitavia parantajia Kemppaisen suvusta myöhemmistäkin sukupolvista. Varmuutta en ole onnistunut saamaan mutta oletan Rämsän ukkona tunnetun tietäjän olevan vuonna 1828 Hyrynsalmen Ollilassa syntyneen Krister Kemppaisen. Krister oli naimisissa Clara Säkkisen kanssa ja asui perheineen Luankylän Ilvesvaarassa. Lapsia perheeseen syntyi ainakin kuusi, joista osa kuoli jo lapsena. Rämsän ukko kertoi olleensa kova työmies nuorempana ja viinaakin ryypiskelleensä. Ja vain ryypiskelleensä, ei juoneensa, koska juotavaksi asti ei viinaa ollut riittänyt. Isältä oppimaansa oli saanut vahvistusta Puolangalla vierailleelta lappalaiselta. Niin oli Rämsän ukko tullut seutunsa ”parhaaksi tietomieheksi, tautien ja kalman päästäjäksi sekä kaikenlaisen avun antajaksi (Paulaharju, s.242)”. Kovin oli Rämsän ukko pahoillaan siitä, että kymmeniä silmäkipeitä on toisilta kyennyt parantamaan mutta omaa sokeuttaan ei pystynyt hoitamaan.

Suomussalmen Kiannalla asui tietäjä ja karhunkaataja ”Kovanvaaran ukko” eli ”Kovan Jeru”. Hänetkin Paulaharju tapasi ja haastatteli maakunta-matkoillaan. Jeremias eli ”Jeru” Andersinpoika Seppänen syntyi Kiannankylän Kovavaaran talossa syyskuussa 1841 Anders Seppäsen ja Anna Naumasen seitsemäntenä lapsena. Anders Seppänen oli tullut Kovavaaraan vävyksi. Tarinat eivät kerro mistä Jeremias oli oppinsa saanut mutta ainakin karhunkaatajia oli suvussa ollut jo useita sukupolvia. Heidän taitonsa ja taikansa olivatkin metsään ja metsästykseen liittyviä. Jeremias oli pieni, tuikeakatseinen ukko mutta muuten mukava mies, joka osasi lauleskella karhuvirret, lausua loitsut ja tehdä taiat karhun pään menoksi. Seitsemän karhua Jeremias oli itse kaatanut. Jeremiaalla ja vaimollaan Helena Moilasella oli 7 lasta ja Kovavaaran talossa Ruhtinaansalmenkylän perukoilla, lähellä Venäjän rajaa, asuivat 1900-luvun alussa Jeremiaan lisäksi hänen veljensä pojat Antti, Matti ja Olli perheineen. Veljenpoikiensa kanssa Kovan Jeru metsästeli kuolemaansa saakka. Jos Paulaharjun vuosilukumerkinnät pitävät paikkansa, tapasi hän Jeremias Seppäsen tämän viimeisien elinkuukausien aikana vuonna 1915. Kovanvaaran ukko kuoli joulukuussa 1915. Jeremias tunnettiin karhunkaatajana ja tietäjänä mutta muista hänen mahdollisista parannustaidoistaan ei ole tarkempaa tietoa. Kovan Jeru on etäsukulaiseni isoisoäitini äitini kautta, Seppänen hänkin.

Johan ”Juho” Tauriainen syntyi Suomussalmen Piispajärven Moilalassa vuonna 1852 Matts Tauriaisen ja Stina Lisa Moilasen perheeseen. Myöhemmin talon nimi muutettiin Ketolaksi. Juhon äiti kuoli ennen kuin poika ehti täysi-ikäiseksi. Johan ja veljensä Matts eli Matti varttuivat aikuisuuteen leski-isänsä sekä isovanhempiensa kanssa Ketolassa. Juhosta tuli lautamies mutta isovanhempiensa kuoleman jälkeen tapahtui jotain, koska kruunu ulosmittasi talon ja Juho joutui kruununtorppariksi Piispajärven Vasaraniemeen. Juho muutti sinne vaimonsa Magdalena eli Leena Luukkosen sekä neljän lapsensa kanssa, oletettavasti vasta kaksi nuorinta syntyivät Vasaraniemessä. Rippikirjoihin on kirjattu Juhon kohdalle rikosluettelon tapausnumero mutta valitettavasti kyseistä luetteloa ei ole digitoitu. Juhon vaikeuksien aiheuttaja jää siis ainakin toistaiseksi mysteeriksi, arvailuja toki voi tarinoiden perusteella tehdä. Itsetunto Juholla oli kuitenkin kohdallaan. Häntä nimittäin kutsuttiin lisänimellä ”Piispajärven kuningas”. Lisänimi ei lähteiden mukaan ole Juhon itsensä keksimä vaan erään Rusasen hänelle kiukuspäissään antama, kun Juho yritti väenväkisin hakea Rusasen vilja-aitasta itselleen viljaa. Rusanen ei antanut vaan löi Tauriaisen kanveesiin ja valeli lamppuöljyllä samalla kruunaten tämän ”Piispajärven kuninkaaksi ja käräjäkunnan keisariksi”. Juho haastoi Rusasen käräjille kuninkaan solvauksesta mutta eipä siellä otettu asiaa kovinkaan vakavasti. Oikeaa kuningasta tuskin haittasi, jos pienellä Piispajärvellä oli omansa. Vaikka mellevä nimi ei ollutkaan Juhon keksintöä, viittaa se kuitenkin vahvaan, ylemmyyden tuntoiseen persoonaan ja tarinat hänen jälkeensä vahvistavat kuvitelmaa. Johan Tauriainen tunnetaan myös nimillä ”Vasaran ukko” ja ”Ketolainen”, jotka viittaavat hänen asuinpaikkoihinsa. Johan Tauriainen oli tietäjä tai ainakin jonkin sortin velho, kovin konstikas mies kaikkinensa. Juhon kerrotaan säilyttäneen kirkonmultia hampusta kudotussa pussukassa. Kirkkomaalta otettu multa oli monen tietäjän taika-aine. Juhon pussukassa oli myös karhun kurkkutorvi, käärmeen, myyrän ja kärpän hampaat, renkaalle käärittyjä erilaisia neuloja, käärmeen käräjäkivi, ukkosen polttama puunpala ja ruumiin käsi. Tai näin Juho ainakin uskotteli pussukassaan olevan. Käärmeen käräjäkiveksi sanottiin veden pyöreäksi hiomaa kiveä. Vanhojen kansanuskomusten mukaan käärmeet kerääntyivät keväisin käräjille, jossa tuomittiin eniten syntiä tehnyt käärme. Noh, tottahan on, että kevätauringon pesistään houkuttelemat käärmeet saattavat olla suurinakin joukkoina ennen leviämistään kesän viettoon. Juholla kerrottiin olleen sopimuksen itsensä pirun kanssa ja hän mielellään säikytteli tempuillaan heikkohermoisia ja arempia ihmisiä. Mutta vaikka olikin häijy ja erikoinen mies, Juho Tauriainen osasi halutessaan myös auttaa. Jos vainajia käsitteli huolimattomasti, uskottiin, että heistä tarttui ihmiseen kivulias kalmantauti, ja sen parantamiseen tarvittiin Juhon apua. Kalmantauti lienee ollut vain henkinen pelkotila, jonka vainajaan koskeminen oli aiheuttanut. Juhon taiat ja kalmaveden keittäminen sen parantamiseksi varmaankin tepsivät hyvin. Juhon maine aiheutti myös pelkoa ja esimerkiksi hänen aikalaisensa Ilmari Kianto ei uskaltanut olla hänen kanssaan tekemisissä. Ei siksi, että Juho olisi maagisilla taidoillaan häntä pelotellut, vaan koska Tauriaisella oli tapana haastaa ihmisiä käräjille pienimmästäkin syystä. Juho Tauriainen kuoli kunnalliskotiin vuonna 1933 ja Kiannon mielestä: ”Kuningas kuolee kunnalliskotiin” olisi ollut hyvä kirjannimi mutta hän jätti kirjan kirjoittamatta, koska oli luvannut Tauriaiselle olla koskaan hänestä kirjoittamatta.

Kansanparantajista ja tietäjistä kertovan artikkelini loppuun olen säästänyt esittelyn isoäitini isoäidin Brita Jurvelinin sukuun kuuluvasta Abram ”Aappo” Jurvelinista. Vaikka Abram asuikin suurimman osan elämästään Utajärvellä, käväisi hän asumassa tovin myös Säräisniemellä, joka tuohon aikaan kuului vielä Kainuun alueeseen. Abram syntyi kevättalvella 1870 Utajärven keskustassa sijaitsevaan Oravan taloon. Abram oli vanhempiensa Pehrin ja Eva Lippo-Määtän yhdeksäs lapsi mutta vain viisi vanhempaa sisarusta oli hengissä. Abramin jälkeen syntyi vielä yksi poika. Pehr Jurvelinin isä Henrik toimi Utajärven lukkarina samaan aikaan kuin sukulaisensa, oma esi-isäni, hoiteli vastaavaa pestiä Kuhmossa. Pehr oli kansanparantaja ja jäsenkorjaaja ja ehti opettaa taitojaan vanhimmalle pojalleen Henrikille. Abram tuskin ehti isältään taitoja oppia, koska oli vain seitsemän vanha isänsä kuollessa keuhkokuumeeseen. Ilmeisesti ammattilukkareille opetettiin lääkinnällisiä taitoja ainakin jonkin verran. Toimivathan he seurakuntien rokottajinakin. Ja kun suvussa oli ollut lukkareita jo monen sukupolven aikana, lienevät taidot jalostuneet ja kehittyneet sukupolvelta toiselle siirtyessään. Leski Eva muutti lapsineen lasten sedän eli Pehrin veljen Johan Abramin luokse Siiralle. Johan Abram möi Siiran talon 1880-luvun lopulla ja muutti Säräisniemen Veneheiton Knuutilan tilalle. Mukana seurasivat Eva ja hänen lapsensa Lisa, Aappo ja Juho. Johan Abram Jurvelin oli poikamies tai vanhapoika, ihan kummin vaan, ja Eva lienee seurannut miestä eräänlaisena taloudenhoitajana ja lapset joutuivat hekin tekemään töitä leipänsä eteen. Ehkä Johan maksoi hyvääkin palkkaa niiden kuuden vuoden aikana, kun asuivat Knuutilassa tai ehkä isä Pehr oli jättänyt jälkeensä jotain perintöäkin, joka tapauksessa Aappo hankki itselleen vuonna 1890-luvun lopulla Utajärven Ahmakselta Kiviharju- nimisen tilan. Yksin ei Aappo Utajärvelle palannut. Hän oli löytänyt Säräisniemeltä Olga Tervosen ja mennyt hänen kanssaan naimisiin vuonna 1894 vain pari kuukautta ennen pariskunnan ensimmäisen lapsen syntymää. ”Kiviharjulainen”, kuten Aappoa kutsuttiin, oli laajalti tunnettu jäsenkorjaaja ja kykeni tekoihin, joihin ei sen ajan lääkäritkään kyenneet. Kun kerran eräältä nuorelta mieheltä murskaantui sääriluu hevosen kärrynpyörän väliin, Aappo asetteli luunpalat huolellisesti yhteen ja lastoitti raajan. Pari kuukautta Aappo huolehti potilaastaan, kuntoutti nuoren miehen ja jalka parani täysin toimivaksi. Toinen tarina kertoo pikkupojasta, jonka sormet jäivät silppukoneeseen sillä seurauksella, että menivät osa keskinivelen kohdalta ihan irtipoikki. Lääkärin puuttumisen vuoksi pojan äiti vei hänet Aapon luo. Aappo laitteli sormet huolellisesti paikoilleen, lastoitti ne yksitellen ja käsi tuli lopulta kuntoon. Muistoksi pojalle jäi vain arvet. Aappo oli tyytyväinen, että poika tuli hänen hoitoonsa. Hän oli näet varma, että lääkäri olisi napsinut loputkin riekaleiset sormet pois. Aappo oli pätevä myös hoitamaan eläinten vaivoja, erityisesti hevosten. Hän kävi kevätmarkkinoilta ostamassa halvimmat ja huonokuntoisimmat hevoset, kuntoutti ne kesän aikaan ja möi ne sitten syysmarkkinoilla hyvään hintaan eteenpäin. Aappo osasi hoitaa myös hengenvaarallisia oireita, kuten vaikka verenmyrkytystä. Aapon ja Olgan lapsista kaksi vanhinta kuoli nuorina ja leskeksi Aappo jäi jo vuonna 1917 kahden nuoremman lapsen ollessa noin 10-vuotiaita. Aappo opetteli viljelyshommien lisäksi myös lypsämisen ja hoiti lastensa kanssa talouden kuten parhaaksi näki. Uutta vaimoa Aappo ei talouteensa huolinut. Aappo oli kiltti, ahkera, huumorintajuinen, vaatimaton ja lähimmäisrakas ihminen. Vielä viimeisinä vuosinaan hän oli valmis lähtemään auttamaan sairasta lähimmäistään, eikä hän auttanut rahan vaan auttamisen ilon vuoksi. Kansanparantaja ja maanviljelijä Abram-Aappo Jurvelin sai elää pitkän elämän muita auttaen, hän kuoli kuukautta vaille 92-vuotiaana Utajärvellä tammikuussa 1962.

Näistä vanhankansan kansanparantajista on jäljellä harmillisen vähän tietoa. Ja se mitä on jäljellä, on enemmänkin tarunhohtoista tarinointia maagisista kyvyistä, ei niinkään hoidollisista menetelmistä, jotka voisivat auttaa nykypäivänkin ihmisiä. Voi olla toki myös totta, että kansanparannustaito elää edelleen ja parantajat haluavat säilyttää hoitojensa mystisen verhon. Artikkelin otsikko: ”Jos ei viina, terva eikä sauna auta, niin silloin perii hauta” paljastaa ne kolme perinteistä hoitokeinoa. Viinaa käytettiin monien hauteiden, voiteiden ja muiden litkujen osana. Alkoholi auttoi uuttamaan yrteistä sun muista ne tärkeimmät ainesosat paremmin esiin. Toki viinaa käytettiin myös ulkoisesti puhdistukseen ja sisäisesti vilustumisten tai kipujen hoitoon. Ja tarpeeksi kun joi, niin olipahan ainakin mukavampi sairastaa. Tervaa käytettiin erilaisiin hauteisiin tai sellaisenaan ihovaivojen hoitoon. Tervanpolton yhteydessä tehtiin myös pikiöljyä, jolla lääkittiin kaikenmoisia vaivoja hammassärystä peräpukamiin. Pihkasalvaa käytetään edelleen ihovaurioihin, meilläkin koiran atopiaan, joten jotain perinteistä on käytössä nykypäivänäkin. Ja kolmantena konstina oli sauna. Sauna oli tärkeä paikka hygienian kannalta, eihän muita paikkoja puhdistautumiseen juurikaan ollut. Siksi saunaan on syntynyt melkoisen moni menneitten sukupolvien edustaja. Sauna oli myös paikka, jossa kansanparantajat potilaitaan yleensä hoitivat; kuppasivat, hieroivat tai lääkitsivät. Sanonta pitää siis sisällään kansanparannuksen tärkeimmät ulottuvuudet ja ne kun oli kokeiltu, oli tervehtyminen kohtalon käsissä. Nykyisin se on ehkä enempi niin, että ellei viina, terva ja sauna auta, mennään lääkäriin.

Kovan Jerun mehiläisloitsu:
”Mehiläinen, Luojan lintu, lennä sinne, kunne käsken, tuo simoa siivessäsi, kanna mettä kaulassasi kipehille voitehiksi, vammoille valevesiksi!”

Lähteitä:

Kainuun seurakuntien kirkonkirjat

Pohjois-Pohjanmaan ja Oulun läänin voudintilit sekä henkikirjat

Myllyniemi, Satumaarit. Yläkainuun tarinakartasto

Paulaharju, Samuli. Kainuun mailta. 1922/2016

Sotkamo, Vuokatin vaarojen pitäjä. 1964