Ammattina pyöveli – Göran ’Yrjö’ Henrikinpoika Reinikka

Sanasta ’pyöveli’ (bödel, skarprättare, mästerman) mieleen piirtyy kuva leveäteräistä kirvestä heiluttavasta mustaan, kasvot piilottavaan, hupulliseen kaapuun pukeutuneesta hahmosta. Mielikuva on synkkä ja vastenmielinen mutta osittain myös kiehtova ja uteliaisuutta herättävä. Olen aiemmissa artikkeleissani sivunnut aihetta pyövelin pölkylle joutuneiden kautta, nyt ajattelin keskittyä kirveen heiluttajaan eli itse pyöveliin.

Keskiajalle saakka ympäri Eurooppaa riita-asiat ratkottiin riitelijöiden kesken ja vääryydet kostettiin omankäden oikeudella. Ei ollut oikeuslaitoksia turvaamassa ja varmistamassa ihmisten oikeuksia tai tuomitsemassa rangaistuksia. Jo muinaisessa Hammurabin laissa määriteltiin tarkasti synnit ja rikokset sekä niiden sovitus mutta oikeuden toteutuminen ei siihen aikaan todellakaan ollut syytetyn puolella. Valtakuntien hallitsijoiden vallan kasvaessa kehittyi myös oikeuslaitos sekä rikoksien tutkinta ja tuomioiden julistaminen siirtyi valtion yksinoikeudeksi. Kun tuomioita alettiin julistaa, tarvittiin niille myös toteuttajia. Lievempiä, joskus jopa naurettavan pieniä, rikkeitä sovitettiin häpeämällä julkisesti jalkapuussa tai kärsimällä etukäteen määritelty määrä ruoskaniskuja. Pahemmista rikoksista; tappo, murha, huoruus, aviorikos, eläimiin sekaantuminen, sukurutsa, väärä vala tai vaikka jumalanpilkka, tuomittiin kuolemaan. Pian kuitenkin huomattiin, että kuolemanrangaistuksen toteuttamiseen tarvittiin henkilö, joka pystyi tekemään työnsä aiheuttamatta kuolemaan tuomitulle ylimääräistä fyysistä tuskaa. Itse mestauksen piti siis olla armollinen ellei kiduttaminen kuulunut tuomioon. Raipparangaistuksia ja mestauksia toimeenpanemaan alettiin palkata piiskureita ja ammattipyöveleitä. Ruotsin valtakunnan alueen vanhimmat lait mainitsevat ”kuoleman virkamiehen” jo 1300-luvulla, samoihin aikoihin pyövelin ammatti yleistyi muuallakin Euroopassa. Ruotsin kuningas Kristofferin maalaki vuodelta 1442 on ensimmäinen, johon on kirjattu pyövelin ammattiin sisältyvät tehtävät.

Pyövelin ammattiin ei kuitenkaan ollut ymmärrettävistä syistä hirmuisesti tunkua. Pyöveli oli valtion virkamies mutta häntä pelättiin ja karsastettiin yhteiskunnassa muutenkin. Ihmiset siirtyivät kulkemaan toiselle puolen tietä pyövelin kohdatessaan, kapakoissa kieltäydyttiin juomasta samasta kolpakosta, josta pyöveli mahdollisesti oli juonut, eikä hänen luonaan käynyt juurikaan vieraita perheenjäsenten lisäksi. Pyövelit olivat kuitenkin yleensä normaaleja, perheellisiä miehiä ja olikin yleistä, että työn haasteellisuuden ja epäsuosittuuden vuoksi ammatti periytyi isältä pojalle. Erityisesti muualla Euroopassa viran vakiintuessa alkoi syntyä pyövelisukuja, Suomessakin on joitain sellaisia sukuja, joissa työ on periytynyt seuraavalle sukupolvelle useamman kerran peräkkäin. Vaikka pyövelin työ olikin hyvin palkattua, useat heistä tulivat ammattiinsa alemmista yhteiskuntaluokista ja olivat ehkä joutuneet valitsemaan työn vaihtoehtona vankilatuomiolle tai jopa mestaukselle. Pyövelien elämästä löytyy yllättävän paljon tietoa, heidät mainitaan tuomioiden toteuttamiseen liittyvissä asiakirjoissa ja melko usein myös he itse pääsivät syytettyjen penkille, joskus jopa mestauspölkylle.

1600-luvulla maallinen oikeus muuttui entistäkin ankarammaksi. Ihmiset tarvitsivat aiempaa tiukempaa kuria ja lain tarkka noudattaminen tarkoitti yhä enemmän töitä myös pyöveleille. Suomen ensimmäiset virkapyövelien sijoituspaikat olivat Turun, Hämeenlinnan ja Viipurin linnoissa. Lääninuudistuksessa vuonna 1634 kruunu määräsi, että jokaiseen lääniin piti palkata oma pyöveli. Lähteiden mukaan Suomessa ehti työskennellä lähemmäs sata pyöveliä ennen kuin virka lakkautettiin 1800-luvulla kuolemanrangaistusten loppuessa. Kainuun erämaa sai oman pyövelinsä vuonna 1665, kun Suomen entinen kenraalikuvernööri, drotsi Pietari Brahe halusi Kajaaniin oman pyövelin. Drotsi oli vastuussa valtakunnan oikeusasioista ja vastaa nykyistä oikeuskanslerin virkaa. Ennen oman pyövelin nimittämistä, Kainuun ankarimmat rangaistukset oli suorittanut Oulusta tai Pohjanmaalta vieraillut ”kuoleman virkamies”. Kainuun ensimmäinen oma pyöveli oli nimeltään Göran Henrikinpoika eli Yrjö Heikinpoika Reinikka. Joissain lähteissä mainitaan sukunimeksi Reinikainen mutta Reinikka nimi vakiintui hänen jälkeläisilleen. Yrjö oli lähtöisin Turusta ja pyöveli ainakin jo kolmannessa polvessa. Hänen ukkinsa Bertil eli Perttu oli toiminut pyövelinä Turussa 1600-luvun alkupuolella. Yrjön isä Henrik eli Heikki Pertunpoika olisi ehkä jatkanut isänsä ammatissa muutenkin mutta lopullinen valinta johtui hänen vaimostaan, joka erinäisten rötösten takia oli joutumassa ruoskittavaksi ja karkotettavaksi. Heikki antoi pyövelin viran saamiseen tarvittavan mestarisnäytteensä ja tuli valituksi virkaansa. Heikki jatkoi siis juuri kuolleen isänsä jalanjäljissä ja pelasti näin vaimonsa. Heikillä ja vaimollaan kerrotaan olleen kolme poikaa, joista kaikista tuli pyöveleitä. Yksi pojista toimi Turussa muutaman vuoden pyövelinä mutta karkotettiin kaupungista erinäisten rikosten vuoksi, palasi kuitenkin takaisin ja lopulta joutui itse hirsipuuhun. Toisen pojista kerrotaan olleen Viipurin ja Savonlinnan lääninpyövelinä, ampuneen vaimonsa ja tulleen mestatuksi sekä teilatuksi. Ja kolmas pojista oli Yrjö, joka tunnetaan Kainuun ensimmäisenä omana pyövelinä.

Yrjö aloitti kuitenkin ammattinsa jo Turussa. Hänen Heikki isänsä käydessä vanhaksi ja heikoksi hoitamaan virkaansa, kysyttiin hänen Yrjö pojaltaan halukkuutta jatkaa isänsä työtä. Yrjö suostui, suoritti ns. näyttökokeen eli mestarisnäytteen ja sai viran mutta hänen aikansa Turussa ei kestänyt montakaan kuukautta. Raskas työ lienee vaatinut raskaat huvit, koskapa Yrjö aiheutti kaupungissa juovuspäissään häiriöitä ja käyttäytyi epäkunnioittavasti jopa työnantajaansa kohtaan. Hänenkin osalleen langetettiin kuolemantuomio mutta hovioikeus muutti sen armollisesti ruoskimiseksi ja karkotukseksi Suomen herttuakunnasta. Isä Heikki komennettiin ruoskijaksi mutta hän kieltäytyi ja hätiin jouduttiin kutsumaan toinen pyöveli. Yrjö säilytti henkensä mutta saateltiin selkä ruoskaniskuista kirjavana Venäjän valtakunnan rajalle. Mukana lienee seurannut hänen kihlattunsa Annikka Heikintytär. Kainuu 1600-luvun lopulla oli levoton ja vielä melko sivistymätön seutukunta, pyövelin saaminen sinne ei ehkä ollut helppoa ja siksi karkotettu Yrjö Heikinpoika sopi virkaan hyvin. Hänelle luultavasti luvattiin viran vastaanottamisesta virkakelpoisuuden palauttamista ja aiemman tuomion kumoamista. Entisen pyövelin ei liene ollut helppoa raapia elantoaan karkotuksen aikana. Vaikka olikin uudella seudulla, huhut kulkivat mukana ja hänen historiansa tuli tietoisuuteen. Yrjö Heikinpoika siirtyi siis Kajaaniin ja otti vastaan alueen pyövelin viran. Yrjön liikkeistä kahden vuoden karkotuksen aikana ei ole tarkempaa tietoa mutta Kajaaniin ilmestyessään hänen nimeensä oli ilmestynyt lisänimi Reinikka (joissain lähteissä Reinikainen). Mukana seurasivat vaimo Annikka ja oletettavasti lapsiakin oli matkan varrella siunaantunut. Ainakin Yrjö-poika mainitaan käräjäkirjoissa vuonna 1675 varkaana. Yrjö ei voinut tuolloin olla kovinkaan vanha, koska vanhemmat menivät naimisiin oletettavasti noin 1663 ellei Yrjö Yrjönpoika syntynyt jo ennen avioliittoa. Yrjö-poika häviää Kainuusta ja hänen myöhemmistä vaiheistaan on epävarmoja oletuksia. Joissain lähteissä hänen arvellaan olevan sama henkilö kuin Turussa vuosina 1696-1722 vaikuttanut pyöveli Yrjö Keikeli. Oletuksen taustalla lienee se, että Yrjö Reinikan oletetun veljen kerrotaan käyttäneen sukunimeä Geidel ja sen, että Yrjö Keikelin kerrotaan myös kehuskelleen olevansa oikean pyövelisuvun jäsenen. Pyöveli Yrjö Reinikalle ja Annikalle syntyi toinenkin poika, Henrik ’Heikki’, joka eli myöhemmin perheineen Paltamon Uuran Karjalassa. Pyöveli Yrjön virkapaikka oli Kajaanin linnassa ja hänen on oletettu jopa asuneen siellä. Yleensä pyöveleille kuitenkin annettiin asunto kauempaa asutuksesta, koska tavallinen kansa vieroksui ”kuoleman virkamiestä”. Ruodutusluetteloista on löytynytkin viitteitä siitä, että pyöveli Reinikka olisi asunut Mieslahden Kemppaalan Kivipuron torpassa. Vuonna 1680 Reinikalle annettiin virka-asunnoksi Ristijärven Vattuniemen talo. Pyöveli Yrjö Reinikka kuoli 1688 mutta leski Annikka ja ainakin poika Heikki vaimonsa Margetan kanssa asuivat tilalla vielä vuonna 1711, Margetan tosin mainitaan kuolleen. Vuoden 1713 henkikirjassa tilan kerrotaan olevan autio. Alkuperäislähteistä Yrjön perheen vaiheita on haasteellista seurata, koska virkansa vuoksi hän oli vapautettu veroista eli häntä ei merkitty henkikirjoihin. Vasta jälkeläisten myöhemmät vaiheet ovat selvitettävissä lähteistä ja niissäkin on mahdollista tehdä virheellisiä tulkintoja, kuten julkaisualustoilla näkyy tehdyn.

Pyöveli Yrjö Reinikan toimenkuva Kainuussa lienee ollut samanlainen kuin kollegojensa muualla Suomessa eli erilaisten tuomioiden toimeenpanoa sekä itsemurhan tehneiden hautaamista ei-siunattuun maahan. Todellisuudessa hänen virka-asunsa ei ollut musta hupullinen kaapu vaan luultavasti hieman arkisempi asuste, jossa oletetaan olleen kuitenkin jotain punaista. Ainakin joistain Suomen museoista löytyvistä pyövelien asusteista löytyy myös jotain punaista. Pyövelien asussa ei ollut huppua siksi, että heidät merkittiin yleensä polttomerkillä kasvoihin tai poistamalla toinen korvanlehti. Tämä siksi, että ihmiset tunnistaisivat hänet pyöveliksi, eikä merkkiä saanut piilottaa. Pyöveli Reinikan virkatehtävistä löytyy tietoa tuomiokirjoista, jos niihin haluaa paneutua tarkemmin. Pyöveli Yrjö Reinikan suku on jatkunut Kainuussa ainakin hänen Heikki poikansa jälkeläisten Heikin ja Pekan kautta. Pyöveleitä ei Kainuuseen Reinikan suvusta kuitenkaan enää tullut.

Jos pyövelien ammattikunnasta, työstä tai asiakkaista haluaa lisätietoja, kannattaa tutustua Mikko Moilasen kirjoihin: Kohtalona mestaus tai Suomen pyövelit. Myös Veli Pekka Toropainen on kirjoittanut ammattikunnasta kirjan: 13 pyöveliä – päätöntä menoa 1600-luvun Turussa.