1800-luku

Sotkamolaisten asuinrakennukset olivat 1800- luvun puoleen väliin saakka hyvin yksinkertaiset. Asuntona oli yleensä vain yksi pirtti, jonka koko tosin vaihteli. Pelkistetyimmillään pirtti oli metsäsaunasta muunneltu huone mutta vauraimpiin taloihin oli rakennettu vanhan pirttihuoneen viereen uusi. Pirtti ja uusi osa yhdistettiin porstualla, jonka perällä oli usein tilaa ruokahuoneelle. Uudessa osassa oli kamari tai jopa kaksi. Pirtin lämmön- ja valon lähteenä oli kiukaantyyppinen tulisija, josta savua ei suinkaan johdettu hormin tai muun kautta ulos, vaan asuinrakennukset olivat sisäänlämpiäviä ja savu tuprahteli ulos oven tai pienten tuuletusräppänöitten kautta. Pirtin kalustuskin oli yksinkertainen. Siellä oli pöytä, jonka ympärillä kiersivät penkit tai rahit. Pirtin seinustoilla olivat myös yksinkertaiset sängyt eli lavitsat. Muista istuimia ei yleensä ollut tai jos oli, ne olivat yleensä pelkkiä puupölkkyjä. Tavaroiden säilytettiin, jos niitä oli, katonrajassa olevien orsien päällä. Taloissa oli puiset ikkunansulkijaluukut mutta pikkuhiljaa myös lasiset ikkunat yleistyivät. Lasiset ikkunat kertoivat talon varallisuudesta, koska 1700- ja 1800-lukujen taitteessa lasi-ikkunoista kannettiin varallisuusveroa, eikä köyhimmillä taloilla ollut varaa moiseen ylellisyyteen. Lasit jaettiin kokonsa mukaan kahteen veroluokkaan. Vuoden 1805 varallisuusveroluettelon mukaan Sotkamon emäpitäjän puoleisissa kylissä oli yhteensä 1728 lasiruutua, joista lähes kaikki olivat halvemman veroluokan ikkunoita. Koska taloja oli kyseisen vuoden varallisuusveroluettelossa 288, oli yhdessä talossa keskimäärin 6 lasiruutua. Kalliimman veroluokan ikkunoita oli Sotkamossa vuonna 1805 yhteensä 17 ja nämä olivat Kiikarusniemen vääpeli Grundstömin, Sopalan kruununvouti Daniel Elfvingin, Haapalan eli Varpuniemen kappalainen Isak Schroderuksen sekä Hyttilän haltijan nimismies Johan Cajanin taloissa. Yli 10 lasiruutua omistavia taloja oli 11 ja yksi näistä taloista oli Alasotkamon Korhola, jota isännöivät tuohon aikaan Olov Korhonen ja hänen vaimonsa Margaretha Mathiaksentytär Lukkari (s.1776).

Tilapäisen varallisuusveron kannon yhteydessä 1800-luvun alussa kaikkien talojen hinnat arvioitiin ja keskimäärin arvokkaimmat kiinteistöt löytyivät Raudanvedeltä (keskimäärin 459 riksiä) ja Sotkamon puoleisesta Katermasta (keskimäärin 381 riksiä). Halvimmat talot vastaavasti olivat Laakajärvellä (ka.56 riksiä) sekä Älänteellä (keskimäärin 45 riksiä). Koko Sotkamon pitäjän keskiarvo oli 209 riksiä ja Sotkamon puolen 282 riksiä. Vertailun vuoksi on mainittava, että Sotkamon pappilan arvoksi määriteltiin 500 riksiä. Sotkamossa oli 1800-luvun alussa viisi komeaa ja arvokasta kiinteistöä. Arvokkain oli kruununvouti Daniel Elfvingin omistama, kirkon vieressä sijainnut Sopala, jonka arvo oli noin 1670 riksiä eli yli kolme kertaa pappilaakin arvokkaampi. Meriläisten omistama Turunkorva oli jo tuohon aikaan jaettu kahtia ja molempien puoliskojen arvo oli 1500 riksiä. Raudanvedellä oli vain neljä taloa ja niistä yhden, Mularin talon, hinnaksi arvioitiin 1000 riksiä ja se selittänee sen, että koko kylän keskimääräinen talon arvo oli niin korkea. ”Ökytalon” maineeseen pääsi myös Jormaskylän Tuhkala, joka arvioitiin Mularin veroiseksi.

1840-luvulla sotkamolaisen talon arvo oli keskimäärin 480 hopearuplaa, joka vastasi arvoltaan noin 107 ruistynnyrin arvoa. Arvokkaiksi taloiksi tuohon aikaan määriteltiin ainakin Alasotkamon Hiltula (myöh. Tervo, pitäjänkirjuri Reinhold Castrén), joka oli arvoltaan 1333 ruplaa ja Alasotkamon Koistila (myöh. Riihilehto, Johan Lukkari), arvoltaan 1000 ruplaa. Talo oli arvossaan jo 1600- luvun lopulla ja jos renkimies aikoi ostaa palkkasäästöillään itselleen talon, hänen piti säästää kaikki palkkarahansa 11 vuoden ajalta. Talojen hinnat myös nousivat rajusti, koska hinta oli 1840-luvulla jo yli viisinkertainen. Sotkamolaisten varallisuus koostui toki muustakin kuin itse talosta. Irtaimisto, taloustavarat, eläimet, vilja ja jopa käteinen raha lisäsivät varallisuutta. Keskimäärin varallisuutta talon lisäksi 1810-luvulla oli rahaksi muutettuna 615 hopearuplan verran ja 1840-luvulla 529 hopearuplan verran. 1800-luvun puolessavälissä taloihin alkoi ilmestyä uusia tarve-esineitä reslakärryistä kuparisiin kahvipannuihin. Pitäjänkirjuri Reinhold Casténilla oli myös harvinaisemmat kiesikärryt.

Pikkuhiljaa vuosittain avioituvien määrä kasvoi ja 40 avioliiton määrä saavutettiin 1814. Keskikesä ja alkusyksy olivat vuodenaikoja, jolloin maataloudesta elantonsa hankkineita tarvittiin tilantöissä, eikä aikaa naimisiinmenoon ollut. 1700-luvulla talviaika oli suosituinta aikaa naimakaupoille. Varsinkin helmikuun hyvät rekikelit ja Kajaanin markkinat lienevät olleen syynä siihen, että silloin oli otollinen aika mennä naimisiin. 1800-luvulla kasvoi loppuvuoden suosio vihkimisajankohtana ja varsinkin joulun aika oli erityisessä suosiossa. Ilmeisesti siksi, että joulukirkko ja vihkiminen onnistuivat samalla reissulla. Aviopuoliso löytyi yhtä suurella todennäköisyydellä kotikylästä kuin Sotkamon muista kylistä. Harvemmin eksyttiin Kuhmoniemen tai Paltamon puolelle. Rajakylistä, kuten Tipasoja tai Katerma, oli Kuhmoniemen puolelle enemmän molemmin suuntaista väestönliikettä. Jos puoliso löytyi omasta kylästä, oli todennäköisesti vanhemmilla tai muilla sukulaisilla jotenkin sormensa pelissä. Mitä kauempaa puoliso löytyi, sitä vähemmän ulkopuoliset olivat nuoren parin liiton takana. 1800-luvun puolen välin aikoihin yhä useampi sotkamolainen nainen hakeutui naimisiin Kajaaniin. Ihmiset liikkuivat enemmän ja hakeutuivat töihin kodin ulkopuolelle esim. piikomaan, joten mahdollisuus tavata tuleva puoliso kauempaa lisääntyi. Varhaisina aikoina puolisot kuuluivat samaan yhteiskuntaluokkaan; talollisen poika nai talollisen tyttären mutta 1800- luvun puolella yhä useammin puoliso saattoi löytyä myös ylemmästä tai alemmasta luokasta; renki saattoi naida talollisen tyttären tai talollisen poika avioitua piian kanssa. Yleistä oli se, että renki meni naimisiin talollisen lesken kanssa, koska uudeksi talonisännäksi ei välttämättä löytynyt vertaisia. Yhteiskuntaluokkien rajat olivat naima-asioissa suhteellisen tiukkoja, eikä eri luokkien välisiä avioliittoja katsottu aina suopeasti. Varsinkin säätyläisten tavat tässä asiassa olivat tiukat.

Vuoden 1803 huhtikuussa isorokko levisi pitäjään tappaen Sotkamossa 228 henkeä. Vuosina 1808–1809 elettiin Suomen sodan aikaa, jolloin erilaiset kuumetaudit, punatauti ja isorokko veivät hautaan yhteensä 389 ihmistä. Kuumetaudit tappoivat erityisesti lapsia. Vuosina 1832–1833 koettiin paha punatautiepidemia, jonka seurauksena sotkamolaisia menehtyi yhteensä 630 henkeä. Näistä 381 kuoli vuoden 1832 loka-, marras- ja joulukuun aikana. Toinen vitsaus oli hermokuume, jonka seurauksena kuoli yhteensä 348 henkeä. Kaiken kaikkiaan Sotkamon puolella kuoli kahden vuoden aikana yhteensä 1157 henkeä eli noin 20 % väestä. Sadan vuoden ajalla (1750–1850) viisi yleisintä kuolinsyytä olivat polttokuume, tuntematon lapsisairaus, pistos, vanhuuden heikkous ja hinkuyskä. Pahin näistä oli polttokuume, jolla lienee tarkoitettu lavantautia. Tarttuvat taudit saattoivat tuohon aikaan olla koko perheen tuho. Esimerkkinä mainittakoon, että Alasotkamon Kuolaniemellä asuneiden Pehr Schroderuksen ja Maria Pehrin-tytär Lukkarin (s.1830) yhdeksästä lapsesta 5 kuoli muutaman viikon sisällä vuonna 1857 tuhka- ja isorokkoon. Kolme heidän lapsistaan kuoli vuonna 1868 tuntemattomiin kuumesairauksiin ja vain yksi heidän yhdeksästä lapsestaan, tytär Brita, selvisi näistä vuosista hengissä. Toinen surullinen esimerkki on Alasotkamon Wesakossa asunut Johan Petter Lukkari (s.1831) ja hänen kaksi vaimoaan, joiden yhteensä yhdestätoista lapsesta 9 kuoli vauvaiässä.

Vuosien 1808–1809 aikaan käytiin Suomessa Suomen sodan nimellä tunnettu sota, jossa Venäjä yritti valloittaa Suomen Ruotsilta. Suurimmat ja kuuluisimmat taistelut keskittyvät Pohjanmaalle ja Savoon (esim. Koljonvirran taistelu Iisalmessa). Myös sotkamolaiset osallistuivat Suomen sodan taisteluihin. Suomen sodan aselepo solmittiin jo 19.11.1808, jonka jälkeen Suomen armeijan oli peräännyttävä Ruotsiin Kaakamojoen taakse. Kovan pakkasen ja ankaran talven vallitessa Suomen armeijan sotilaat sairastuivat eikä sairaanhoito ja lääkintä ollut riittävää. Peräytymisvaihe vaati raskaat veronsa, koska jopa 2000 miestä menehtyi sairauksiin Torniossa. Virallisesti Suomen sodan katsotaan päättyneen 17.9.1809 Haminan rauhaan.

Kun väestön hyvinvointi parani, yhä useampi kuoli vanhuuden heikkouteen. Isorokko oli myös yleinen kuolinsyy mutta jo 1797 perustettu Suomen Talousseura sai aikaiseksi sen, että rokotukset pahamaineista tautia vastaan yleistyivät ja tauti saatiin Sotkamossakin laantumaan. Kulkutautien ja sotien lisäksi sotkamolaiset pääsivät hengestään erilaisten onnettomuuksien kautta. Kaskeaminen, eräretket ja tervan soutaminen Ouluun eivät olleet vaarattomia tehtäviä. Myös tapaturmista on tehty luetteloita, joista näkee, että monenmoista on voinut sattua. Yleisin onnettomuus oli kuitenkin hukkuminen. Pahimpina vuosina on hukkuneita ollut jopa 4 tai 5 (1831, 1834, 1836, 1839). Vuonna 1866 lokakuun 11. päivä oli yksittäisenä päivänä synkkä hukkumiskuolemien osalta. Samana päivänä hukkui neljä sotkamolaista miestä; 3 Alasotkamosta ja yksi Nuasjärveltä. Hukkuneista yksi oli Koistilan isäntä, seitsemän lapsen isä Johan Andersinpoika Lukkari (s.1819). Mistä lie johtunut näin monta hukkumistapausta yhdenpäivän aikana? Koistilan tilan osalta tapaus oli kuitenkin vaikea, eikä kukaan lapsista kyennyt jatkamaan tilan isäntänä. Osa pojista hankkivat omat torppansa, osa lähti työn perässä muualle.

Kun väkiluku kasvoi 1800-luvun alkupuolella, muutkin kuin palkolliset alkoivat liikkua paikasta toiseen. Mökkiläisillä ja itsellisillä ei ollut turvaa omasta maasta, joten he olivat herkimpiä muuttamaan. Itsellisistä monet asustelivat talojen nurkissa tai saunoissa ja tekivät taloon töitä kykyjensä ja halujensa mukaan. Osa liikkujista oli myös käsityöläisiä. Laakajärven Petäjäkosken rautaruukki oli esimerkiksi paikka, jossa tarvittiin hyvinä aikoina 1800-luvun puolessavälissä lisätyövoimaa. Kun suomi liitettiin 1809 Venäjään, liikkuminen helpottui ja myös sotkamolaiset näkivät uusia mahdollisuuksia idässä päin. Ensimmäisten sotkamolaisten tiedetään kuitenkin varmasti lähteneen Venäjälle, Pietariin, vasta 1841. Tietenkin on mahdollista, että jo tätä aiemmin lähdettiin Venäjälle töihin tai asumaan ilman virallista lupaa. 1800-luvun alun tervakaupan vilkastuminen vaikutti myös siihen, että sotkamolaiset tekivät yhä enemmän markkinamatkoja myös Ouluun. Tietenkin tervanmyyntimatkoilla ostettiin kotiin tuomiseksi erilaista tavaraa. Tärkeimmät ostokset olivat suola, rauta, kangas, tupakka ja vilja. 1800-luvun puolivälissä ostoslistalle ilmestyi myös kahvi. Kahvi oli kuitenkin kallista ja siihen oli varaa vain kaikkein vauraimmilla. Venäjä yritti rajoittaa ja valvoa kaupankäyntiä ja määräsi, että tuotteita sai myydä vain markkinoilla. Tämä rajoitus sai salakaupan lisääntymään ja Sotkamossakin tiedetään olleen useita, jopa paikkakuntalaisia, salakaupustelijoita, jotka hakivat myyntitavaraa Nevanlinnasta saakka. Sotkamolaiset antoivat näitä salakauppiaita ilmi heti kun siihen aihetta löysivät. Tervakaupan laajeneminen toi hieman väljyyttä puutteen keskelle mutta samalla terva-aika toi mukanaan myös lieveilmiöitä, kuten tervakauppiaiden pröystäilyn ja siitä johtuneen tavallisen kansan kateuden. Tervanpolttoa varten perustettiin yhtiöitäkin, eikä tämä yhtiötoiminta ollut aina onnistunutta. Talokas Anders Lukkari (s.1767) Ylisotkamon Saidanlax (Saijanlahti)-tilalta syytti syyskäräjillä vuonna 1805 talokkaita Hans Määttä Katermasta ja Anders Korhonen Nuasjärveltä petollisesta menettelystä miesten yhteisessä tervapuuhassa neljä vuotta aiemmin (Heikkinen, 93). Tarina ei kerro käräjillä mahdollisesti annettua päätöstä mutta tapaus ei suinkaan ollut ainutlaatuinen.

Pitäjään laadittiin vuoden 1816 syksyllä kyytivelvollisuusluettelo, jonka periaatteena oli ns. hollikyydit. Hollikyytijärjestelmä tarkoitti sitä, että kylän talojen oli lähetettävä kukin vuorollaan tietyksi ajaksi, yleensä viikoksi, hevonen ja hevosmies kievaritaloon riippumatta siitä, tarvitsiko kievarinpitäjä kyytiapua vai ei. Kestikievarit olivat vuonna 1817: Kokkovaara, Turunkorva, Kärnälä, Urpiala, Murtoniemi, Saviaho, Sopala, Kalmoniemi sekä Ruokomäki talvella ja Joenalus kesällä. Tiestö oli vielä puutteellista ja osa matkasta piti kesäisin suorittaa soutamalla järvien, jokien tai salmien yli. Joissain ylityskohdissa oli lossi, jolla kuljetettiin matkalaiset yli vesistön. Lossien hoito oli alkuun lähellä sijainneitten talojen vastuulla mutta myöhemmin losseja hoitivat palkatut lautturit. Yksi lauttureista oli Hirvensaaresta Hurtinlammen yli kuljettanut lautturi Johan Lukkari, joka sai vuosipalkkanaan 6 ruplaa 40 kopeekkaa. Hän kuljetti tarvittaessa tavaraa kirkolle Kärnälästä saakka. Maahamme luotiin postinkuljetusjärjestelmä vuodesta 1638 lähtien, jolloin talonpojasta tehtiin postinkuljettaja. Postin kuljettaminen oli sen aikaisissa oloissa raskasta ja siitä vastuussa olleet talot vaihtuivatkin tiheästi. 1600-luvun lopulla Turunkorvan mahtitalo ja Tipasojan Klemettilä vakiintuivat postitaloiksi. 1800-luvun alussa postinkuljetuksesta vastasivat useimmiten ylisotkamolaiset talot Hyttilä, Kaivo ja Kemppaala. Erillisestä postitalonpoikajärjestelmästä luovuttiin 1840-luvulla, jolloin kievarit alkoivat hoitaa myös postinkuljetusta.

Lukkarin vastuulla oli lastenopettaminen aina 1840-luvun lopulle saakka. Ensimmäinen virallinen lastenopettaja Sotkamossa lienee ollut Carl Gustav Grundström, joka ainakin vuonna 1850 asui ensimmäisen vaimonsa Annan kanssa Ylisotkamon Jouhtensuon talossa torpparina. Kruunun perimmäisenä tarkoituksena oli selvittää, mitä maita talot todellisuudessa omistivat ja hallitsivat, kun se 1700-luvun puolestavälistä lähtien aloitti valtakunnan eri osissa isojaon nimellä tunnettavan suuren maanjakotapahtuman. Isojaon toteutuminen viivästyi Kainuussa, koska se vapautettiin, kuten jo aiemmin mainittiin, knihtikontrahdissa uudesta maanjaosta ja verollepanosta. Oulun läänin kuvernööri oli kuitenkin vuonna 1836 sitä mieltä, että kainuulaisten jakamattomia yhteismetsiä tuhlaileva kasken- ja tervanpoltto oli ryöstäytynyt käsistä. Knihtikontrahti kumottiin vuonna 1841 toukokuussa ja isojaon aloittamispäätös annettiin marraskuussa 1841. Isojaon hengessä jokainen talo sai pitää tiluksensa sen jälkeen, kun sille oli määritelty verotusta varten manttaaliluku. Talojen kaukaisimmat tilukset, jotka usein olivat pelkkää korpimetsää, kruunu katsoi kulloisenkin jakokunnan yhteismaaksi, joista jokainen tilus sai lunastaa itselleen veromanttaalia vastaavan määrän ja jopa enemmänkin. Tästä yli jäänyttä metsämaata kruunu piti ns. liikamaana, jonka otti haltuunsa. Isojako toteutettiin jakokunnittain ja Sotkamoon muodostettiin kuusi jakokuntaa, jotka olivat Alasotkamo (54 taloa), Jormaskylä (100 taloa, sisältää Korholanmäen), Laankylä (eli Laakajärvi 19 taloa, sisältää Älänteen), Nuasjärvi (66 taloa), Tipasoja (60 taloa) ja Ylisotkamo (74 taloa, sisältää Sumsan). Isojako kesti vuosikausia, Tipasojan jako jopa 20 vuotta, koska yksimielisyyteen kruunulle jäävistä maista ja uusien kruununmaille perustettavien korpitilojen uudisasukkaista ei päästy yksimielisyyteen. Sotkamoon syntyi isojaossa 52 uudistilaa, joista puolet sijaitsi kruununmaalla. Toiset puolet olivat jakokuntien maalla sijaitsevia tiloja, jotka olivat olleet asuttuja jo ennen isojakoa mutta niiden omistusta ei ollut laillistettu.

Kuhmoniemeläiset yrittivät itsenäistymistä ensimmäisen kerran jo 1840- luvun alussa. Kuhmoniemen paikallishallinto joutui hakemaan päätöksiä Sotkamon emäpitäjässä pidetyistä kokouksissa, eikä kirkkoherrakaan ehtinyt hoitaa kuhmoniemeläisten asioista heidän mielestään riittävästi. Näistä syitä kuhmoniemeläiset halusivat erota emäpitäjästä. Lääniporras ja tuomiokapituli katsoivat silloin kuitenkin, etteivät kuhmoniemeläiset kykene palkkaamaan omaa kirkkoherraa, saati pappia ja niin itsenäistyminen kaatui sillä kertaa. Uusi itsenäistymisyritys tehtiin vuonna 1856 ja silloin aika oli kypsä myönteiselle päätökselle. Kuhmoniemen piti kuitenkin odottaa vielä muutama vuosi, jotta hallinnolliset asiat saatiin hoidettua sille mallille, että emopitäjän jakaminen oli mahdollista. Uuden Kuhmoniemen seurakunnan alueeksi tuli jo ennestään 100 vuotta voimassa ollut kappeliseurakunnan raja. Kuhmoniemen seurakuntaan kuului Korpisalmi, Vieksi, Lammasperä ja Lentua. Kappeliseurakunnan raja oli jo halkaissut Katerman kylän kahtia. Raja säilyi ennallaan mutta Kuhmoniemen puolelle jäänyttä kylän osaa kutsuttiin edelleen Katermaksi, kun taas Sotkamon puoleista entistä Katerman kylää alettiin kutsua Sumsaksi. Rippikirjoissa Sumsa kylännimenä oli ollut jo 1840-luvulla. Talot tällä uudella Sumsan alueella olivat tuolloin: Karppala (nro.2), Tervola (nro.3), Laatikkala (nro.4), Niskala (nro.11), Ruokola (nro.24), Halko (nro.27), Kurikka (nro.28), Väärä (nro.31) ja Pohjalax (nro.32). 1850-luvulla Sotkamon henkikirjakylien nimet vakiintuivat kahdeksaksi. Kylät olivat Nuasjärvi (Nuaskylä), Korholanmäki, Jormaskylä, Laaka (Laajajärvi), Alasotkamo, Ylisotkamo, Tipasoja ja Sumsa. Tässä vaiheessa Kuhmoniemen puoli on jo erotettu omaksi pitäjäkseen. Virallisten kylien lisäksi oli paljon epävirallisia ns. kyläkulmia tai taloryhmiä, joiden nimet olivat tulleet kansakoulupiirien mukaan. Uudisasutusaalto hieman hiljensi torppa-asutuksen laajenemista mutta vuonna 1850 torppia oli jo Sotkamon suurpitäjän alueella 150. Suurin osa torpista sijaitsi Ylisotkamon, Alasotkamon ja Nuasjärven kylien alueella.

Sotkamon kirkonkylässä Hirvensalmen ja Kirkkosillan välissä ei ollut 1800-luvun puolivälissä muuta asutusta kuin pappila kirkon länsipuolella sekä pappilan torppa Hirvensaaressa. Hirvensaaren torppaa asuivat 1860-luvun alkupuolella Johan (s.1828) ja Reeta (os. Hiltunen) Lukkari. Hirvensaaren torppa oli Sopalan mailla ja nimettiin myöhemmin Teikarin torpaksi. Johan lienee ollut sama Johan Lukkari, joka toimi Sotkamon ensimmäisenä palkattuna lautturina Hirvensalmen lossilla, kuten jo aiemmin mainittiin. Sotkamon kirkonkylä on muodostunut kolmen talon maista. Ensimmäinen merkittävä maanjako tapahtui 1894, kun Sopalan suuri talo jaettiin Vanhaan Sopalaan, Uusisopalaan ja Kansalaan. Vuonna 1904 Uusisopalasta lohkaistiin seudun ensimmäinen palstatila; Niemelä. Niemelässä oli tosin ollut asutusta jo pari vuosikymmentä ja komea rakennus oli valmistunut 1882 kauppias Nikolai Nikitinin kauppakartanoksi. 1800-luvun lopulla Sotkamon nykyisen kirkonkylän alueella oli jo useita vuokra-asumuksia, torppia ja mäkitupia. Näiden asukkaat olivat pääasiassa käsityöläisiä ja maakauppiaita. Kirkonkylä syntyi ja laajeni 1800- ja 1900-luvun taitteen jälkeen harjun puolelle. Asumuksen sijoittumista sääteli 1800-luvun puolivälin jälkeen raivattu uusi, suora tie Multisillalta Syväsalmen kautta kohti kirkkoa. Syväsalmen kupeeseen tuli myöhemmin laivalaituri, joka vilkastutti seudun elämää (katso artikkelikuva, postikortti kuvaaja M.Wäänänen, Kuopio, Finna.fi).

Vuokatin taajaman ydin muodostui pääasiassa Alasotkamon talosta nro.1 (6) eli Kofferosta, jossa asui 1757–1772 ajalla myös Henrik Johaninpoika Lukkari (s.1721). Isojaon aikaan kantatalossa oli ollut peltoa 40 hehtaaria ja maata yhteensä 640 hehtaaria. Kohverosta lohkottiin myöhemmin Akonpuro niminen palsta sekä Koti- ja Ranta-Kohvero nimiset maa-alueet. Toinen Alasotkamon suuri kantatila oli numero 2 Jäätiö. Tilasta lohkaistiin 1911 Vuorelan tila, joka paremmin tunnetaan entisenä emäntäkouluna. Vuokatin teollisuusalue ja Tenetin koulukeskus on syntynyt Alasotkamo nro.4 Skriivarin maille. Runsaan 700 hehtaarin emätalo halottiin 1910, jolloin siitä erotettiin Määttälän tila.

Viimeiset todelliset nälkävuodet koettiin Sotkamossa 1860- luvulla ja hautausmaan muistoristi muistuttaa sotkamolaisia tästä ajasta. Pahin aika alkoi 1867, jolloin Sotkamossa oli runsasluminen pakkastalvi ja jäät lähtivät Sapsosta vasta juhannusaattona. Syksyn halla yllätti viljelijät ja edessä oli nälän täyteinen talvi. Aivan kuin nälässä ei olisi ollut sotkamolaisille riittävästi harmia, vuoden 1868 kevättalvella jo aiemmin kiusanneen lavantaudin rinnalle ilmestyi punatautia, keltatautia ja joukko muita epidemioita. Maaliskuusta kesäkuun loppuun mennessä Sotkamossa haudattiin peräti 1003 henkeä. Kesäkuun jälkeen tilanne hieman hellitti mutta kaiken kaikkiaan vuoden 1868 aikana Sotkamossa menehtyi 1247 henkilöä eli viidennes koko pitäjän väkiluvusta. Vainajia oli niin paljon, että kaikkia ei saatu haudattua ajallaan. Varsinkin rospuuttokelien aikaan ruumiiden väliaikaisena säilytyspaikkana oli kirkonkylän kupeessa oleva Siltasaari, jota kutsuttiin aiemmin Raatosaareksi. Toukokuun kaksi viimeistä päivää olivat pahimmat: toiseksi viimeisenä päivänä haudattiin 114 vainajaa ja viimeisenä peräti 136. Sotkamon kuolleisuus nälkä- ja tautiaikaan oli koko maamme pahimpia. Syytä tähän on tutkittu ja yksi keskeisistä syistä on Sotkamon erityiset köyhäintalot. Vähäosaisista pidettiin huolta Oulun läänin kuvernöörin käskystä ja köyhäintaloja perustettiin Sotkamoon ainakin Ylisotkamon Komulaan, Alasotkamon Tuorinperään eli Leivolaan, Tipasojan Heiskalaan, Jormasjärven Mustinniemeen, Tuhkakylän Kaikkolaan ja Naapurivaaran Määttälään. Kaikki talot olivat tupaten täynnä ja pahin tilanne oli vuoden 1868 kevättalvella Leivolassa, jossa kolmeen huoneeseen oli ahtautuneena peräti 116 henkeä. Näin tiiviissä asumisessa kulkutautien oli helppo siirtyä henkilöstä toiseen.

1900- luku

Suurin syy ihmisten muuttamiseen toiselle paikkakunnalle oli työ. 1800-luvulla vain palvelusväki, piiat ja rengit, siirtyi pitäjän rajan yli yleensä lähipitäjiin ja nimenomaan Kajaanin kaupunkiin. Ensimmäinen suuri muuttoaalto Sotkamosta ajoittui 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen ja toinen alkoi 1940-luvun lopulla. Vuosisadan alussa kiinnostus Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen paremmista oloista sai paljon sotkamolaisiakin lähtemään koettamaan onneaan. Osa heistä palasi pian takaisin, osa jäi Yhdysvaltoihin pysyvästi. Kun Yhdysvallat 1920-luvun lopulla kiristi maahanottolakejaan, siirtolaisvirta kääntyi Kanadaan. Ensimmäinen ns. Amerikan kuume iski sotkamolaisiin jo 1891, jolloin Oulusta sai viiden vuoden matkapassin 12 henkilöä. Yksi tästä tusinasta oli Carl Lukkari (s. 1863), joka muutti vaimonsa Maria Meriläisen ja poikansa Erikin kanssa Michiganiin vuonna 1900. Ilmeisesti Carl oli jo aiemmin käynyt Amerikassa, palannut takaisin synnyinseuduille ja lähti nyt perheineen uudelleen Atlantin taakse. Amerikassa perheeseen syntyi vielä kolme lasta. Michiganin väestörekisterissä Carlin sukunimi on kirjoitettu välillä mielenkiintoisessa muodossa ”Ferrari”.

Siirtolaisuuden huippuvuodet ajoittuvat vuosiin 1902–1907, 1910–1914 ja vuoteen 1918. Tähän ensimmäiseen muuttoaaltoon lienee ollut syynä Venäjän säätämä suomalaisia koskeva asevelvollisuuslaki. Vuonna 1902 toimeenpantuja kutsuntoja pakoiltiin ympäri maata. Sotkamolaisten innostus Amerikkaan lähtöön oli kuitenkin kainuulaisittain laimeaa. Sotien jälkeen sotkamolaisten muuttoinnostus Ruotsiin kasvoi. Muuttohuippu Ruotsiin osui vuoteen 1970, jolloin läntiseen naapuriin muutti peräti 143 sotkamolaista. Osa heistä (50 henkeä) palasi Sotkamoon parin vuoden päästä. Toki Sotkamoon on saatu lisäväestöä myös ulkomailta, onhan luonnonkaunis seutu houkutteleva asuinpaikka.

Sotkamolaisten toimeentulo perustui pitkään maanviljelyyn ja karjanpitoon sekä niitä tukeviin metsätöihin. 1800- ja 1900-lukujen taitteessa ihmisiä, joiden toimeentulo perustui muihin kuin näihin edellä mainittuihin oli henkikirjojen mukaan alle 100. Ammattien muutos pysyi vähäisenä 1930-luvulle saakka. Merkittävin muutos oli kasvanut sekatyömiesten joukko. 1960-luvun jälkeen elinkeinoissa tapahtui suuri rakennemuutos: alkutuotannosta tulonsa saaneiden määrä väheni huomattavasti. Tilalle tuli teollisuuden tarjoamia työpaikkoja, myös kauppa ja muu palveluala lisääntyi ja monipuolistui. Sotkamolaiset kulkivat työssä myös naapurikunnissa, varsinkin Kajaanissa. Toki Kajaanissa työssäkäynnillä oli jo ”historialliset perinteet”. Sotkamon pelto-pinta-ala kasvoi aina 1960-luvulle saakka. Uusia peltoja raivattiin ja valtio tuki raivaustoimintaa 1960-luvulle saakka. Sotkamo säilyi pientilavaltaisena ja keskimääräinen peltopinta-ala jäi alle viiden hehtaarin. Oli Sotkamossa kookkaitakin tiloja. ”Ökytilan” määritelmänä pidettiin 25 hehtaarin peltoalaa ja 1920–30 luvun taitteessa seitsemän sotkamolaista tilaa täytti tämän määritelmän. Ylisotkamosta Keskitalo, Härkölä, Komula, Kuninkaanlahti, Alatalo, Alasotkamon Hyvölä sekä Nuaskylän Korhola olivat kaikki vähintään 25 peltohehtaarin tiloja. Nykypäivään mennessä monien sotkamolaisten tilojen pellot on laitettu pakettiin ja elämiseen tarvittavat tulot hankitaan kodin ulkopuolisesta työstä.

Karjatalous ja viljely saivat apuvoimia koneista sekä keinolannoitteista 1900-luvun alkupuolella. Ensimmäisiä rautapyöräisiä traktoreita kokeiltiin 1920-luvun puolivälin jälkeen. Kalliiden koneiden hankkimiseksi kyliin perustettiin yhtiöitä tai osuuskuntia. Osuuskunta-aate sai myös aikaan sen, että Sotkamoon perustettiin 1905 meijeriosuuskunta Sotkamon osuusmeijeri. Kylillä oli aiemmin toiminut kylämeijereitä, mutta nämä olivat pikkuhiljaa loppuneet johtamisvaikeuksiin sekä valmiin voin kuljetusvaikeuksiin. Sotkamon osuusmeijerin käytännön toiminnan ohjaamisesta vastasi isännöitsijä ja ensimmäinen isännöitsijä oli kauppias Edvard Heikkinen, joka johti meijeriä perustamisvuodesta vuoteen 1911 saakka. Hänen seuraajistaan isännöitsijän tehtävää hoiti ennen viime sotia pisimpään Tilda Lukkari os. Kosonen (s.1888), joka oli naimisissa Alasotkamon Kuuselan isännän Kusti Lukkarin kanssa (s.1887). Sittemmin maidonjalostustoiminta Sotkamossa on loppunut.

Koneosuuskuntien lisäksi kyliin perustettiin myös myllyjä, jotka olivat usein usean talon yhteiskäytössä. Lähes kaikki myllyt toimivat vesirattaan avulla ja niitä oli käytössä 30–40 vielä 1890-luvulla. Vesimyllyjen lisäksi Sotkamossa oli käytössä myös kolme tuulimyllyä vuonna 1900. Vuonna 1861 laaditun luettelon mukaan vesimyllyjä Lukkarien omistuksessa oli Alasotkamon Myllypurossa (nro.21 Purola-Erik Lukkari) ja Itäpurossa (nro.23 Itäniemi-Henrik Lukkari) sekä Ylisotkamossa Matikanjoessa (nro.4 Korhola-Mähönen/ Henrik Lukkari) ja Tervajoessa (nro.30 Soidin-Matts Lukkari). Vuosikymmenten saatossa myllyissä siirryttiin käyttämään vesivoiman lisäksi höyrykoneita. Vuonna 1920 Juho Lukkarin omistamassa Huovilan myllyssä käytettiin voimanlähteenä kuitenkin 13- hevosvoimaista vesiturbiinia.

Kaupankäynti tapahtui Sotkamossa varhaisessa vaiheessa yleensä vienankarjalaista alkuperää olevien kulkukauppiaiden toimesta. Varhaisimmat kirjalliset tiedot kulkukauppiaista on jo 1600- luvulta mutta perinteitä kulkukauppiaiden liikkumiseen Oulun erämaassa on jo varhaisemmilta ajoilta. Ensimmäinen kiinteä kauppapaikka on vuodelta 1864, jolloin Gustaf Appelgren sai luvan kaupankäyntiin omistamassaan Hyttilän talossa. Säästäväisyys kuului antisajan hyveisiin mutta ylellisyyttä osattiin tavallisissakin taloissa arvostaa ja ylellisyyttä oli 1800-luvun lopulla yleistynyt kahvi. Toki Sotkamossa oli suuria, varakkaita kantataloja, joilla oli varaa erilaisiin ylellisyystarvikkeisiin normaali arkielämän vaatimien tarvikkeiden lisäksi. Juuri itsenäistyneet, pienet vuokraviljelmät kamppailivat jokapäiväisen toimeentulon kanssa ja maallinen omaisuus oli hyvin vaatimatonta 1900-luvun alussa. 1920- ja 30-luvut, maailmansotien välinen aika, oli ”tiukan markan” aikaa ja ihmisten oli pakko tottua tulemaan toimeen vähemmällä. Viime sotien (talvi- ja jatkosota) jälkeen oli pulaa kaikesta: elintarvikkeista, vaatteista, kunnon työkaluista, rakennustarvikkeista ja polttoaineesta. Säännöstelyn ansiosta välttämättömiä tavaroita saatiin kuitenkin edes jotain. Sotkamolaisten elintaso alkoi kunnolla kohota vasta 1970- luvulla. Vaikka elinkeinorakenne on muuttunut Sotkamossakin, työpaikkoja on kadonnut ja tullut takaisin, Nälkämaa-nimitys on kuitenkin jo painunut unholaan, ainakin osittain.

Lähteet:

Ancestry.com (kansainvälinen sukututkimusyhteisö)
Heikkinen, Antero. 1988. Kirveskansan elämää: ihmiskohtaloita Kuhmon erämaissa 1800- luvun alussa. Juva: WSOY
Huurre, Matti, Keränen, Jorma. 1986. Kainuun historia I. Kajaani: Kainuun Sanomain Kirjapaino
Kajaanin pataljoonan pääkatselmus;mf WA1227,mf FR433, asiantuntijana käytetty: Hannu Romppainen, helmikuu 2012
Läntinen, Aarre. Kainuun talonpoikaissuvut 1554–1713. http://www.genealogia.fi/vsk/44/v78-126.pdf
Mäkinen, Antti. Kainuun Museo 2002. Elämää Kainuussa – Kainuun asutus 450 vuotta. Kajaani: Kajaanin kaupungin painatuskeskus
Paulaharhu, Samuli. 1944.Kuvia sieltä täältä. Porvoo: WSOY
Pohjois-Pohjanmaan läänintilit: henkikirjat, voudintilit
Pohjois-Pohjanmaan tuomiokuntien käräjäkirjat
Siirtolaisrekisteri
Sotkamon kirkonkirjat 1698–1910 rippikirjat, syntyneet, kuolleet, vihityt, muuttaneet
Suomen maatalousmuseo Sarka. Suomen sukutilat web:issä. http://sukutilat.sarka.fi/
Tervo, Kari. 2008. Sotkamo – Kainuun etelä. Kainuun ympäristökeskuksen raportteja 1/2008. Kainuun ympäristökeskus
Wilmi, Jorma, Laulumaa, Vesa.1997. Sotkamon historia. Jyväskylä: Gummerus Oy
Väisänen, Heino. 1998, Kainuun kansan waiheita vv.1500–1900. Jyväskylä: Gummerus Oy